»Sitä en tullut ajatelleeksi, Kaptah», sanoin. »Orjaa en kuitenkaan halua ostaa, mutta palkkaa minun varoillani itsellesi palvelija, sillä sen olet kyllä ansainnut. Jos viivyt talossani, olet vapaa menemään ja tulemaan niinkuin haluat, uskollisuutesi tähden, ja arvaan, että voit hankkia minulle paljon hyödyllisiä tietoja janosi avulla. Tee siis, kuten olen sanonut, äläkä kysele enempää, sillä päätökseni on tehnyt jokin minussa, joka on minua väkevämpi, enkä voi sitä enää peruuttaa.»
Tämän sanottuani lähdin talosta tiedustelemaan ystäviäni. 'Syyrialaisesta ruukusta' tiedustelin Thotmesia, mutta sen isäntä oli vaihtunut eikä osannut kertoa mitään köyhästä taiteilijasta, joka elätti itseään piirtämällä kissankuvia rikkaiden lasten kuvakirjoihin. Horemhebiä tiedustellakseni menin sotilaiden taloon, mutta se oli tyhjä. Sen pihassa ei ollut painijoita eivätkä sotilaat pistelleet keihäillä kaislasäkkejä, kuten ennen, eivätkä isot keittopadat höyrynneet enää keittiökatoksissa, vaan kaikki oli autiota. Umpimielinen shardanaaliupseeri katseli minua kaivellen varpaallaan hiekkaa, mustanruskeat kasvot luisevina ja öljyämättöminä, mutta kumarsi heti edessäni, kun tiedustelin Horemhebiä, faraon sotapäällikköä, joka oli käynyt sotaa joitakin vuosia sitten khabireja vastaan Syyriassa erämaan rajalla. Horemheb oli edelleen kuninkaallinen päällikkö, hän sanoi murteellisella egyptinkielellä, mutta Horemheb oli jo kuukausia ollut matkalla Kushin maassa hajoittamassa sikäläisiä varuskuntia ja vapauttamassa joukkoja palveluksesta eikä hänen paluustaan vielä ollut tietoa. Annoin hänelle palan hopeaa, koska hän oli alakuloinen, ja hän ihastui tästä niin suuresti, että unohti shardanan arvokkuutensa ja hymyili minulle kiroten hämmästyksestä jonkun tuntemattoman jumalansa nimeen. Kun aioin mennä, hän pidätti minua hihasta ja näytti avuttomasti kädellään tyhjää pihaa.
»Horemheb on suuri, päällikkö, ymmärtää sotilaita, on itse sotilas, ei pelkää», hän sanoi. »Horemheb on leijona, farao sarveton vuohi. Kasarmi on tyhjä, ei palkkaa, ei ruokaa. Toverini käyvät maalla kerjäämässä. Mitä tulee kaikesta, en tiedä. Ammon sinua siunatkoon hopeasi tähden, hyvä mies. Kuukausiin en ole juonut itseäni känniin. Vatsani on täynnä murhetta. Monin lupauksin minut houkutellaan omasta maasta. Egyptin värvääjät käyvät teltasta telttaan, lupaavat: paljon hopeaa, paljon naisia, paljon känniä. Entä nyt? Ei hopeaa, ei känniä, ja naiset!» Hän sylkäisi osoittaakseen halveksumistaan ja hieroi syljen pölyyn sarvettuneella jalkapohjallaan. Hän oli hyvin surullinen shardana ja olin pahoillani hänen tähtensä, sillä hänen puheistaan ymmärsin, että farao oli hyljännyt sotilaansa ja päästi hajalle joukkoja, jotka hänen isänsä aikana oli suurin kustannuksin kerätty ja palkattu vieraista maista. Tästä muistin vanhan Ptahorin ja saadakseni tietää, missä hän asui, karkaisin mieleni ja menin Ämmonin temppeliin ja Elämän taloon kysyäkseni häntä luettelosta. Mutta luettelon hoitaja sanoi, että kuninkaallinen kallonporaaja oli kuollut ja haudattu kuolleiden kaupunkiin jo toista vuotta sitten. Tällä tavoin en löytänyt Thebasta enää ainoatakaan ystävää.
Kun kerran olin temppelin alueella, menin suureen pylvässaliin ja tunsin taas Ammonin pyhän hämärän ympärilläni ja vihkisavun tuoksun kirjavissa kivipylväissä, jotka oli hakattu täyteen pyhiä kirjoituksia, ja pääskyset sujahtelivat korkealla ikkunain kiviristikoista sisään ja ulos. Mutta temppeli oli kovin tyhjä ja myös esipiha oli tyhjä eikä temppelin lukemattomissa myymälöissä ja työpajoissa vallinnut enää sama kiihkeä työ ja kaupankäynti kuin ennen. Papit valkoisissa vaipoissaan ja ajellut päälaet öljystä kiiltävinä vilkuilivat säikkyen minuun, ja ihmiset esipihassa puhelivat matalalla äänellä ja tähyili vät ympärilleen kuin kuulijoita peläten. Aivan hiljaiseksi oli vaimentunut esipihan entinen aamuvarhaisesta alkanut sorina ja melu, joka etäältä muistutti tuulen kohinaa kaislikossa ja jonka niin hyvin muistin opiskeluvuosieni ajalta. En suinkaan rakastanut Ammonia, mutta pakosta valtasi outo kaihomieli sydämeni kuten aina ihmisen ajatellessa iäksi paennutta nuoruuttaan, olipa tämä nuoruus ollut hyvä tai paha.
Astuessani ulos pylonista faraoiden ylhäisten jättiläispatsaiden välitse huomasin, että aivan suuren temppelin viereen oli kasvanut uusi temppeli, kooltaan mahtava ja rakenteeltaan niin outo, etten sellaista ollut nähnyt aikaisemmin. Sen ympärillä ei ollut lainkaan muureja ja astuessani sisään näin, että pylväiköt ympäröivät avointa pihaa, jonka alttareille oli uhreina ladottu viljaa, kukkia ja hedelmiä. Suuressa korkokuvassa ojensi pyöreä Aton lukemattomia säteitään uhraavan faraon ylle ja jokainen säde päättyi siunaavaan käteen ja jokaisessa kädessä oli elämän risti. Valkopukuiset papit eivät olleet ajelleet hiuksiaan, he olivat useimmat vain nuoria poikia ja heidän kasvoistaan hehkui hurmio, kun he lauloivat pyhää laulua, jonka sanat muistin kuulleeni jo kerran kaukana Syyrian Jerusalemissa. Mutta pappeja ja kuvia väkevämmin vaikutti minuun neljäkymmentä suunnatonta pylvästä, joista jokaisesta uusi farao tuijotti katsojaan yliluonnolliseen kokoon veistettynä, käsivarret tiukasti ristissä rinnalla ja kädet pidellen käyräsauvaa ja kuninkaallista ruoskaa.
Nuo pylväsveistokset esittivät faraota, sen tiesin, sillä tunsin nuo kiihkeydessään peloittavat kasvot ja hintelän, lanteista paisuneen vartalon ohuine saarineen ja käsivarsineen. Mieleni valtasi kauhistunut ihmetys ajatellessani taiteilijaa, joka oli voinut ja uskaltanut veistää nämä patsaat, sillä jos ystäväni Thotmes joskus oli kaivannut vapaata taidetta, niin tässä hän näki vapaan taiteen kauheassa, irvikuvan kaitäisessä muodossa. Kaikki faraon ruumiin epämuodostumat oli taiteilija näet korostanut luonnottomasti, nuo paisuneet reidet, nuo ohuet nilkat ja tuon laihan, kiihkoisan kaulan, ikään kuin niillä olisi ollut jokin salainen, jumalallinen merkitys. iMutta peloitta vimmat olivat faraon kasvot, nuo luonnottoman pitkät kasvot vinoine kulmineen ja ulkonevine poskipäineen, paisuvien huulien ympärillä uneksijan ja pilkkaajan salaperäinen hymy. Ammonin temppelin pylonin molemmin puolin istuivat faraot kivisinä, majesteettisina, jumalien kaltaisina jättiläishahmoina. Täällä tämä turvonnut, hontelo ihminen tuijotti ihmisenä neljästäkymmenestä pylväästä Atonin alttareita. Ihmisenä hän tuijotti pylväistä etäämmäksi kuin kaikki muut ihmiset ja jännittynyttä kiihkoa, haltioitunutta ivaa oli koko hänen kiveen jähmettyneessä olemuksessaan.
Kaikki vapisi ja järähteli minussa katsellessani näitä kivipylväitä, sillä ensimmäisen kerran näin neljännen Amenhotepin sellaisena, kuin hän kenties itse näki itsensä. Olinhan kohdannut hänet kerran, olin kohdannut hänet nuorukaisena, sairaana, heikkona, pyhän taudin kouristelemana, ja liian varhaisessa viisaudessani olin tarkastellut häntä kylmäverisesti tutkijan ja lääkärin silmin käsittäen hänen sanansa vain sairaan houreiksi. Nyt näin hänet sellaisena kuin taiteilija oli nähnyt hänet, kenties vihaten ja rakastaen häntä samalla kertaa, taiteilija, jota rohkeampaa ei Egypti vielä koskaan ollut nähnyt, sillä jos joku häntä ennen olisi rohjennut veistää faraosta tuollaisen kuvan, olisi hänet ruhjottu ja ripustettu muurille häpäisijänä.
Tässäkään temppelissä ei ollut järin paljon väkeä. Muutamat miehet ja naiset arvasin kuninkaallisesta pellavasta, painavista kauluksista ja kultaisista koruista hoviväeksi ja ylhäisiksi. Tavallinen kansa kuunteli pappien laulua selvä älyttömyyden ilme kasvoissaan, sillä papit lauloivat uusia tekstejä ja olisi ollut aivan liian rasittavaa ajatella, mitä ne merkitsivät. Ne olivat toisenlaisia kuin vanhat tekstit, jotka ovat periytyneet pyramidien ajoilta parin vuosituhannen takaa ja joiden sanoihin hurskaan korva tottuu jo lapsesta asti, niin että hän tunnustaa ne tutuiksi ja ymmärtää ne sydämellään, vaikka ei olisi koskaan tullut ajatelleeksi sanojen sisällystä, mikäli noissa teksteissä enää on sisällystä, siinä määrin ne käsitykseni mukaan ovat muuttuneet ja seonneet alkuperäisestä merkityksestään sukupolvien väärin toistamina ja kirjuripappien uutteran virheellisesti jäljentäminä.