Joka tapauksessa laulun päätyttyä muuan vanha mies, jonka puvusta arvasin maalaiseksi, meni kunnioittavasti puhuttelemaan pappeja ja halusi ostaa jonkin sopivan taikakalun tai suojasilmän tai paperiliuskan taikateksteineen, mikäli niitä myytiin kohtuulliseen hintaan. Papit sanoivat hänelle, ettei sellaisia ollut myytävänä tässä temppelissä, koska Aton ei tarvinnut taikoja ja papereita, vaan lähestyi jokaista ihmistä, joka häneen uskoi, ilman uhreja ja lahjoja. Tämän kuullessaan vanhus närkästyi suuresti ja meni tiehensä itsekseen sopottaen häpäiseviä sanoja valheellisista hupsutuksista ja näin hänen menevän sisään vanhasta, tutusta Ammonin porttipylonista.
Muuan kalaeukko meni pappien luokse ja katsoi heitä hartaan hyvänsuovasti silmiin ja kysyi: »Eikö kukaan uhraa Atonille pässejä tai härkiä, jotta saisitte vähän lihaa syödäksenne, kun olette noin laihoja, poikarukat. Jos kerran jumalanne on mahtava ja väkevä, niinkuin sanotaan, ja Ammoniakin väkevämpi, vaikka sitä en tosin usko, niin pitäisi hänen pappiensa lihoa ja kiiltää rasvasta. Minä olen vain yksinkertainen vaimo enkä ymmärrä parempaa, mutta soisin sydämestäni teille paljon lihaa ja rasvaa.»
Papit naureskelivat ja kuiskailivat keskenään kujeilevien poikien tapaan, kunnes vanhin heistä kävi vakavaksi ja sanoi vaimolle: »Aton ei kaipaa verisiä uhreja eikä sinun sovi puhua Ammonista hänen temppelissään, sillä Ammon on väärä jumala ja pian on hänen valtaistuimensa kaatuva ja temppelinsä hajoava.»
Vaimo perääntyi nopeasti ja sylkäisi maahan ja teki käsillään Ammonin pyhät merkit ja sanoi kiireesti: »Sinä sen sanoit enkä minä, niin että tulkoon kirous sinun päällesi.» Hän meni nopeasti tiehensä ja hänen mukanaan muita, jotka pelokkaasti vilkuilivat taakseen pappeihin päin. Mutta nämä nauroivat äänekkäästi ja huusivat yhteen ääneen heidän jälkeensä: »Menkää vain heikkouskoiset, mutta Ammon on väärä jumala! Ammon on väärä jumala ja hänen valtansa on kaatuva kuin ruoho sirpin tieltä.» Silloin joku menijöistä otti maasta kiven ja viskaisi sillä pappeja osuen erästä heistä kasvoihin, niin että veri alkoi vuotaa. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti surkeasti ja papit alkoivat huutaen kutsua vartijoita, mutta heittäjä oli jo juossut pakoon ja sekaantunut ihmisvilinään Ammonin pylonin edessä.
Tämä kaikki antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, niin että menin pappien luokse ja sanoin: »Olen tosin egyptiläinen, mutta olen asunut kauan Syyriassa enkä tunne tätä uutta jumalaa, jota nimitätte Atoniksi. Ettekö tahtoisi ystävällisesti valaista ymmärtämättömyyttäni ja selittää minulle, mikä hän on, mitä hän vaatii ja miten häntä palvellaan?»
He epäröivät ja etsivät turhaan ivaa kasvoistani, mutta lopuksi he sanoivat: »Aton on ainoa jumala. Hän on luonut maan ja virran, ihmiset ja eläimet ja kaiken, mikä maan päällä on ja liikkuu. Hän on aina ollut ja ihmiset ovat palvelleet häntä hänen varhaisissa ilmestymismuodoissaan Raana, mutta meidän aikanamme hän on Atonina ilmestynyt pojalleen faraolle, joka elää vain totuudesta. Tämän jälkeen hän on ainoa jumala ja kaikki muut ovat vääriä jumalia. Hän ei hylkää ketään, joka hänen puoleensa kääntyy, ja rikas ja köyhä ovat samanarvoisia Atonin edessä ja joka aamu tervehdimme häntä auringonkehränä, joka siunaa säteillään maata, niin hyviä kuin pahojakin, ojentaen jokaiselle elämän ristin. Jos otat sen vastaan, olet hänen palvelijansa, sillä hänen olemuksensa on rakkaus ja hän on ikuinen ja häviämätön ja kaikkialla läsnäoleva, niin ettei mikään tapahtu ilman hänen tahtoaan.»
Sanoin heille: »Kaikki tämä on varmaan kaunista ja oikein, mutta hänen tahdostaanko myös äsken kivi paukahti vasten pojan suuta, niin että veri alkoi vuotaa?»
Papit hämmentyivät ja katsoivat toisiinsa ja sanoivat: »Sinä pilkkaat.» Mutta poika, joka oli saanut kiven kasvoihinsa, huusi minulle: »Hän salli sen tapahtua, koska en ole hänen arvoisensa, jotta oppisin siitä. Olen näet ylpeillyt sydämessäni liiaksi faraon suosiosta, sillä olen vain alhaista syntyperää ja isäni paimensi karjaa ja äitini kantoi vettä virrasta, kunnes farao kohotti minut suosioonsa, jotta palvelisin kauniilla lauluäänelläni hänen jumalaansa.»
Sanoin muka kunnioittavasti: »Totisesti, tämä jumala lienee mahtava jumala, koska se pystyy kohottamaan miehen mudasta faraon kultaiseen taloon asti.» He sanoivat yhteen ääneen: »Siinä olet oikeassa, sillä farao ei katso ihmisen muotoon tai rikkauteen tai syntyperään, vaan ainoastaan hänen sydämeensä ja Atonin voimasta farao näkee kaikkien ihmisten sydämiin ja heidän salaisimmatkin ajatuksensa hän näkee.»
Vastustin ja sanoin: »Silloin hän ei liene ihminen, sillä ihmisen vallassa ei ole nähdä toisen ihmisen sydämeen, vaan ainoastaan Osiris itse voi punnita ihmisten sydämet.»
He neuvottelivat keskenään ja sanoivat: »Osiris on vain kansansatu, jota ihminen ei enää kaipaa uskoessaan Atoniin. Joskin farao tahtoo kiivaasti olla vain ihminen, emme epäile, että hänen olemuksensa todellisuudessa on jumalallinen, ja sen todistavat jo hänen näkynsä, joiden aikana hän lyhyessä hetkessä voi elää monta elämää. Mutta sen saavat tietää vain ne, joita hän rakastaa. Siksi on myös taiteilija temppelin pylväissä veistänyt hänet samalla kertaa mieheksi ja naiseksi, koska Aton on se elävä voima, joka antaa elämän miehen siemeneen ja synnyttää lapsen äidin kohdusta.»
Silloin kohotin ivaillen käteni ja pitelin molemmin käsin päätäni ja sanoin: »Olen vain yksinkertainen mies, kuten äskeinen vaimo oli vain yksinkertainen vaimo, enkä jaksa täysin ymmärtää viisauttanne. Minusta tuntuu myös, että viisautenne on sekava teille itsellennekin, koska teidän on neuvoteltava keskenänne, ennen kuin voitte vastata minulle .»
He vastasivat innokkaasti ja sanoivat: »Aton on täydellinen, kuten auringonkehrä on täydellinen, ja kaikki, mikä hänessä on ja elää ja hengittää, on täydellistä, mutta ihmisen ajatus on epätäydellinen ja ihmisen ajatus on kuin sumu emmekä sen tähden voi täysin valaista sinua, koska emme vielä itsekään tiedä kaikkea, vaan opimme lisää joka päivä hänen tahdostaan ja hänen tahtonsa tuntee vain farao, joka on hänen poikansa ja elää totuudesta.»
Nämä sanat sattuivat minuun, sillä ne osoittivat mielestäni, että he olivat sydämessään vilpittömiä, vaikka pukeutuivat hienoon pellavaan ja voitelivat hiuksensa ja laulaessaan nauttivat ihailevien naisten katseista ja naureskelivat yksinkertaisille ihmisille. Jokin, mikä minussa tietämättäni oli kypsynyt tahdostani ja tiedostani riippumatta, vastasi näihin sanoihin, ja ensimmäisen kerran ajattelin, että ihmisen ajatus kenties oli epätäydellinen ja siksi saattoi ihmisajatuksen ulkopuolella olla muutakin, mitä silmä ei nähnyt eikä korva kuullut eikä käsi voinut tuntea. Kenties farao ja hänen pappinsa olivat löytäneet tämän totuuden ja nimittivät juuri tuota tuntematonta ihmisajatuksen ulkopuolella Atoniksi.
Tähän asti olin ajatellut, että ihmisen ajatus pystyi aukaisemaan kaikki ovet ja että tiedolla oli raja, jonka ihminen saattoi saavuttaa, ja että tiedon kasvaessa myös ihmisen sydän kasvoi. Mutta mitä olin saavuttanut kaikella tiedollani? Kuta enemmän tietoni oli kasvanut, sitä kuolleemmaksi oli käynyt sydämeni ja sitä matalammaksi tunsin elämäni, kunnes elämäni oli vain seisova, matala vesi keskellä mutaa. Olin sanomattoman kyllästynyt itseeni ja kaikkeen tietooni ja taitooni. Siksi olin päättänyt haudata tietoni ja taitoni ja antautua köyhien lääkäriksi. En tehnyt sitä sydämeni käskystä, vaan pelkästä kyllästyksestä itseeni, mutta nyt Aton ilmestyi minulle sinä tuntemattomana, joka oli ihmisajatuksen ja tiedon rajojen ulkopuolella, eivätkä kivipylväistä tuijottavat faraon kuvat enää herättäneet minussa närkästystä tai kauhua, vaan katsoin niitä kumman haltioitumisen vallassa, ikään kuin nuo kivisilmät olisivat katsoneet jonnekin, mihin ihminen vielä koskaan ei ollut katsonut. Siksi tuo suu hymyili niin ylevän pilkallisesti täynnä salaperäistä varmuutta. Mutta ihmettelin, oliko näillä nuorilla papeilla aavistusta siitä, mitä he puhuivat kokemattomuudessaan. Siksi en ottanut vastaan elämän ristiä, jota he turhaan tyrkyttelivät minulle.