»Siinä olet aivan oikeassa, Kaptah», sanoin. »Orjakauppiaiksi emme ryhdy, sillä se on likaista ja halveksittavaa työtä, mutta miksi niin on, sitä en voi sanoa, koska jokainen kuitenkin ostaa orjia, käyttää orjia ja tarvitsee orjia. Niin on ollut ja niin on oleva, mutta jokin minussa sanoo, etten halua olla orjakauppias enkä halua sinunkaan olevan.»
Kaptah huokasi helpottuneena ja sanoi: »Tunnen siis sydämesi oikein, herrani, ja näin pääsimme siitä pahasta, sillä kun tarkkaan ajattelen asiaa, voi olla, että olisin kenties kiinnittänyt naisorjiin liian suurta huomiota tutkiessani heidän ansioitaan ja siten kuluttanut tarpeettomasti voimiani, mihin minulla suinkaan ei enää ole varaa, sillä alan olla vanha ja jäseneni jäykistyvät ja sormeni tutisevat kovasti, nimenomaan aamuisin herätessäni, ennen kuin kerkiän kurottaa olutruukun käteeni. Kun näin olen tutkinut sydäntäsi, kiirehdin sanomaan, että kaikki talot, jotka ostan laskuusi, ovat kunniallisia taloja, joista tosin voitto on vähäinen, mutta varma. Ainoatakaan ilotaloa en ole ostanut enkä ole ostanut köyhien kujia, jotka kurjine majoineen tuottavat paremman voiton kuin säädyllisten perheiden kestävät talot. Tosin olen saanut taistella ankarasti itseni kanssa tehdäkseni näin, sillä miksi emme lopulta ansaitsisi samalla tavoin kuin kaikki muut ansaitsevat. Kuitenkin sydämeni sanoo, että sinä et sitä hyväksyisi, herrani, ja siksi suurin ponnistuksin luovuin näistä rakkaista toiveistani. Kuitenkin minulla on sinulle vielä muuan pyyntö.»
Kaptah kävi äkkiä epävarmaksi ja katsoi minuun tutkivasti ainoalla silmällään arvostellen mielentilani lempeyttä. Kaadoin itse viiniä hänen kuppiinsa ja rohkaisin häntä puhumaan, sillä vielä koskaan en ollut nähnyt Kaptahia epävarmana ja tämä teki minut uteliaaksi. Lopulta hän sanoi:
»Pyyntöni on julkea ja häpeämätön, mutta koska kerran sanojesi mukaan olen vapaa, rohkenen sen sinulle esittää toivoen, ettet suutu, ja varmuuden vuoksi olen piilottanut keppisi. Toivoisin nimittäin, että lähtisit seurassani siihen sataman viinitupaan, josta olen sinulle usein kertonut ja jonka nimi on 'Krokotiilinpyrstö', jotta yhdessä siellä nauttisimme pyrstöllisen ja näkisit, millainen on tuo paikka, josta näin unta avoimin silmin imiessäni pillillä sakeaa olutta Syyriassa ja Babylonissa.»
Purskahdin nauruun enkä suinkaan suuttunut, sillä viini teki minut lempeäksi. Pimenevä kevätilta oli haikea ja olin hyvin yksinäinen. Joskin oli ennenkuulumatonta ja arvolleni sopimatonta, että isäntänä lähdin palvelijani kanssa kurjaan satamakapakkaan juomaan juomaa, jota nimitettiin krokotiilinpyrstöksi sen voimallisuuden takia, niin muistin, että kerran kauan sitten Kaptah oli seurassani astunut sisään pimeästä portista omasta tahdostaan, vaikka tiesi, ettei kukaan vielä ollut elävänä tuosta portista palannut. Siksi koskin häntä kädelläni olkapäähän ja sanoin: »Sydämeni sanoo, että krokotiilinpyrstöllinen juuri nyt on paikallaan tämän päivän päätteeksi. Lähtekäämme siis.»
Kaptah hypähti ilosta orjien tapaan unohtaen jäsentensä kankeuden. Juoksujalkaa hän haki keppini piilostaan ja kiersi olka vaatteen hartioilleni. Niin kävelimme satamaan ja menimme 'Krokotiilinpyrstöön' ja tuuli toi veden yli kuivan seetripuun ja kukkivan mullan tuoksua.
6
Viinitupa 'Krokotiilinpyrstö' sijaitsi keskellä sataman aluetta suojaisen kujan varrella suurten varastorakennusten väliin likistyneenä. Se oli rakennettu savi tiilistä ja sen seinät olivat suunnattoman paksut, niin että se kesäisin oli viileä ja talvisin säilytti lämpönsä. Oven yläpuolella riippui olut ja viiniruukun lisäksi suunnaton, kuivattu krokotiili, jonka lasiset silmät kiilsivät ja kita oli auki moninkertaisine hammasriveineen. Kaptah vei minut innokkaasti sisään, huusi isäntää ja varasi meille pehmeät istuimet. Hän oli tuttu talossa ja liikkui siellä kuin kotonaan, niin että kapakan muut vieraat rauhoittuivat ja jatkoivat keskustelu jaan vilkuiltuaan ensin epäluuloisesti minuun. Huomasin ihmeekseni, että lattia oli puuta ja samoin seinät oli päällystetty puulla ja seinissä riippui monenlaisia muistoja pitkiltä matkoilta, neekerien keihäitä ja sulkatöyhtöjä, meren saarten simpukoita ja kreetalaisia, maalattuja astioita. Kaptah seurasi ylpeänä katsettani ja sanoi:
»Ihmettelet varmaan, että huoneen seinät ovat puuta, kuten rikkaitten taloissa. Tiedä siis, että jokainen lauta on vanhoista laivoista, jotka on purettu, ja vaikka en mielelläni ajattele merimatkoja, on minun mainittava, että tuo Keltainen, merensyömä lauta on joskus purjehtinut Puntiin ja tuo ruskea lauta on raapiutunut meren saarten laitureihin. Mutta jos sallit, nautimme nyt pyrstöllisen, jonka isäntä on omin käsin sekoittanut.»
Sain käteeni kauniin maljan, joka oli valettu simpukankuoren muotoiseksi ja jota pideltiin kämmenellä, mutta en katsonut sitä, vaan unohduin katsomaan naista, joka toi sen minulle. Hän ei enää ollut aivan nuori, kuten kapakkain tavalliset tarjoilu tytöt, eikä hän kävellyt puolialastomana lattian poikki vieraiden houkuttelemiseksi, vaan oli pukeutunut säädyllisesti ja hänellä oli hopeinen rengas korvassaan ja hopeavanteita kapeissa ranteissaan. Hän vastasi katseeseeni ja katsoi minua pelkäämättä silmiin eikä väistänyt katsettaan naisten tapaan. Hänen kulmakarvansa olivat ohuiksi nypityt ja hänen silmissään oli samalla kertaa hymyä ja surua. Ne olivat lämpimän ruskeat, elävät silmät, joihin katsominen teki hyvää sydämelle. Otin maljan hänen kädestään kämmenelleni ja myös Kaptah sai maljan kämmenelleen ja vaistomaisesti kysyin häneltä yhä tuijottaen häntä silmiin:
»Mikä on nimesi, kaunotar?»
Hän vastasi matalalla äänellä ja sanoi: »Nimeni on Merit eikä minua ole tapana puhutella kaunottareksi, kuten ujot pojat tekevät saadakseen aiheen ensimmäistä kertaa koskettaa kädellään tarjoilutytön kupeita. Toivon, että muistat sen, jos joskus uudelleen kunnioitat käynnilläsi taloamme, lääkäri Sinuhe, Sinä, joka olet yksinäinen.»
Loukkaannuin ja sanoin: »Minulla ei ole pienintäkään halua koetelia kupeitasi, kaunis Merit. Mutta mistä tiedät nimeni?»
Hän hymyili ja hymy oli kaunis hänen ruskeissa, sileissä kasvoissaan, kun hän kujeilevasti sanoi: »Maineesi on kulkenut edelläsi, oi, Villiaasin poika, ja nähdessäni sinut tiedän, ettei maineesi ole valehdellut, vaan että kaikki on totta, mitä maineesi on sinusta kertonut.»
Hänen silmiensä pohjassa oli etäinen suru kangastuksen kaltaisena ja hymyn lävitse etsi sydämeni hänen suruaan enkä voinut olla hänelle vihainen, vaan sanoin hänelle: »Jos maineellani tarkoitat tätä Kaptahia vieressäni, tätä entistä orjaani, josta tänään olen tehnyt vapaan miehen, niin kai tiedät, ettei hänen sanoihinsa ole luottamista. Hänen kielessään on näet syntymästä asti ollut sellainen vika, ettei se erota valhetta totuudesta, vaan rakastaa molempia yhtä paljon ja kenties usein valhetta enemmän kuin totuutta. Tätä vikaa ei lääkärintaitoni ole pystynyt parantamaan enemmän kuin keppinikään.»
Hän sanoi: »Kenties valhe on joskus totuutta suloisempi, kun ihminen on hyvin yksin ja hänen ensimmäinen keväänsä on ohitse. Siksi uskon mielelläni sanasi, kun sanot minulle: kaunis Merit, ja uskon kaiken, mitä kasvosi minulle kertovat. Mutta etkö halua maistaa krokotiilinpyrstöä, jonka sinulle toin, sillä olen utelias kuulemaan, vetääkö se vertoja ihmeellisille juomille kaikissa ihmeellisissä maissa, joissa olet käynyt.»
Katsoen yhä häntä silmiin kohotin maljan kämmenelläni ja join siitä, mutta tehtyäni sen en katsonut enää häntä silmiin, vaan veri nousi päähän ja aloin yskiä ja kurkkuni oli kuin tulessa. Kun vihdoin henki kulki jälleen rinnassani, sanoin: »Totisesti, peruutan kaiken, mitä äsken sanoin Kaptahista, sillä tässä asiassa hän ei ainakaan ole valehdellut. Juomasi on totisesti voimallisempi kuin mikään muu juoma, mitä olen maistanut, ja tulisempaa kuin maaöljy, jota babylonialaiset polttavat lampuissaan, enkä epäile, että se kaataa vahvankin miehen kuin krokotiilin pyrstön huitaisu.»