Seuraavana päivänä palasi Horemheb Thebaan ja hän palasi sotajoukko mukanaan. Mutta kertoakseni tästä ja kaikesta muusta, mikä sitten tapahtui, minun on aloitettava uusia kirja. Kuitenkin haluan vielä mainita, että köyhiä parantaessani jouduin tänä aikana kaksi kertaa puhkaisemaan kallon ja toinen potilaani oli vahva mies ja toinen oli köyhä vaimo, joka uskoi olevansa suuri kuningatar Hatshepsut. He molemmat paranivat ja toipuivat täydellisesti, mikä tuotti minulle suurta iloa taitoni vuoksi, mutta luulen, että vanha vaimo oli onnellisempi uskoessaan olevansa suuri kuningatar kuin parannuttuaan.
TOINEN OSA
KYMMENES KIRJA
Taivaankorkeuden kaupunki
1
Horemhebin palatessa Kushin maasta oli kuumin kesä. Pääskyset olivat jo aikaa hävinneet ja kaivautuneet mutaan, vesi mätäni lammikoissa kaupungin ympärillä ja heinäsirkat ja maakirput vahingoittivat viljelyksiä. Mutta Theban rikkaiden puutarhat kukoistivat tummanvihreinä ja viileinä ja kivisten oinaiden reunustaman valtatien molemmin puolin helottivat kukkaistutukset kaikin loistavin värein, sillä raikasta vettä puuttui Thebassa vain köyhiltä ja vain köyhiltä pilasi heidän ruokansa pöly, joka laskeutui verhona joka paikkaan ja peitti kalvoonsa sykomorien ja akasiain lehdet köyhien kaupunginosassa. Mutta etelässä virran toisella puolen kohosi päivän kuumassa auteressa faraon kultainen talo muureineen ja puutarhoineen kuin sinervä ja punaisena hehkuva unelma. Vaikka oli kesän kuumin aika, ei farao ollut matkustanut huvipalatseihinsa alamaahan, vaan pysyi Thebassa. Siksi kaikki tiesivät, että jotakin oli tapahtuva, ja levottomuus täytti ihmisten sydämet kuin taivaan pimetessä ennen hiekkamyrskyä.
Eikä kukaan hämmästynyt, kun aamunkoitosta lähtien alkoi sotaväkeä marssia Thebaan kaikkia eteläisiä teitä pitkin. Kilvet pölyisinä, keihäänkärjet kuparinhohtavina, jousenjanteet kiristettyinä marssivat mustat joukot pitkin katuja töllistellen uteliaasti ympärilleen, niin että silmänvalkuaiset kiiluivat peloittavasti hikisissä kasvoissa. He seurasivat raakalaismaisia sotamerkkejään tyhjiin sotilaiden taloihin, joissa pian keittotulet alkoivat palaa ja keittokiviä kuumennettiin suuriin savipatoihin pantavaksi. Samaan aikaan laski sotalaivasto laitureihin ja päällikköjen sotavaunuja ja töyhtöpäisiä hevosia purettiin kuormaaluksista eikä näissäkään joukoissa näkynyt egyptiläisiä, vaan ne olivat valtaosaltaan neekereitä etelästä ja shardanoita luoteisista erämaista. He miehittivät kaupungin ja kadunkulmiin sytytettiin vartiotulia ja virta suljettiin. Päivän kuluessa keskeytyivät työt työpajoissa ja myllyissä, kauppaliikkeissä ja varastoissa. Kauppiaat nostivat tavaransa kaduilta sisään ja pönkittivät luukuilla ikkunansa, ja viinitupien ja ilotalojen isännät palkkasivat nopeasti vahvoja miehiä karttuineen suojelemaan talojaan. Ihmiset pukeutuivat valkoisiin ja kaikista kaupunginosista, niin köyhistä kuin rikkaista, alkoi väkeä rientää Ammonin suurta temppeliä kohden, kunnes sen pihat olivat tungokseen asti täynnä ja myös muurien ulkopuolella oli paljon väkeä.
Samaan aikaan levisi tieto, että Atonin temppeli oli yön aikana häpäisty ja liattu. Sen uhrialttarille oli viskattu mätänevä koiranraato ja vartiomies oli löydetty ruumiina kurkku korvasta korvaan asti auki viillettynä. Tämän kuullessaan ihmiset vilkuilivat ympärilleen pelokkaasti, mutta monet eivät voineet olla salaa hymyilemättä vahingonilosta. »Puhdista työvälineesi, herrani», sanoi Kaptah vakavasti. »Luulen nlet, että ennen iltaa sinulla on paljon työtä ja saat kenties puhkaista kallojakin, ellen erehdy.»
Iltaan mennessä ei kuitenkaan tapahtunut mitään mainittavaa. Vain humalaiset neekerisotilaat ryöstivät muutamia myymälöitä ja raiskasivat pari naista, mutta vartijat tapasivat heidät ja heidät piestiin kansan nähden, mistä kuitenkin rosvotuille kauppiaille ja mainituille naisille oli enää varsin vähän iloa. Kuulin, että Horemheb oli päällikönlaivassa ja menin satamaan tavatakseni hänet, vaikka en uskonut pääseväni hänen puheilleen. Hämmästyksekseni vartija kuunteli välinpitämättömästi minua ja meni ilmoittamaan minut ja palasi tuokion kuluttua kutsuakseen minut päällikön majaan laivassa. Tällä tavoin astuin ensimmäisen kerran sotalaivaan ja katselin varsin uteliaasti ympärilleni, mutta vain aseistus ja laivaväen paljous erotti sen muista laivoista, sillä meren kauppalaivoissakin saattoi olla kultausta keulassa ja värilliset purjeet.
Tällä tavoin näin jälleen Horemhebin. Hän oli kasvanut yhä pitemmäksi ja ylhäiseksi silmissäni ja hänen hartiansa olivat leveät ja käsivarsiensa lihakset vahvat, mutta hänen kasvoihinsa oli painunut poimuja ja hänen silmänsä olivat väsymyksestä veristävät ja raskasmieliset. Kumarsin syvään hänen edessään laskien käteni polvien tasalle ja hän nauroi ja huusi katkeralla äänellä: »Kas, Sinuhe, Villiaasin poika, ystäväni! Tulet totisesti oikeana hetkenä.»
Arvonsa vuoksi hän ei kuitenkaan syleillyt minua, vaan kääntyi pienen, lihavan pää'Hkön puoleen, joka varsin nolona, silmät pullottaen ja helteen takia raskaasti läähättäen seisoi hänen edessään. Horemheb ojensi tälle kultaisen päällikönruoskansa ja sanoi: »Pidä hyvänäsi ja karina vastuu!» Hän riisui kaulastaan kultakirjaisen päällikönkauluksensa ja pani sen ihravatsaisen kaulaan ja sanoi: »Pue yllesi päällikkyys ja juoskoon kansan veri sontaisiin käsiisi.» Vasta sen jälkeen hän kääntyi puoleeni ja sanoi: »Sinuhe, ystäväni, olen vapaa seuraamaan sinua, mihin haluat, ja toivon, että sinulla on talossasi matto, jolle voin oikaista koipeni, sillä Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen olen perin väsynyt ja kyllästynyt riitelemään hullujen ihmisten kanssa.» Vielä hän pani käsivartensa pienen päällikön hartioille, ja tämän pää ulottui vain hänen olkapäähänsä asti, kun hän sanoi: »Katso tarkasti, Sinuhe ystäväni, ja paina mieleesi, mitä näet, sillä tässä näet miehen, jonka käsissä on tänään Theban kohtalo ja kenties koko Egyptin kohtalo. Hänet farao on määrännyt minun sijaani, kun sanoin suoraan faraolle, että hän on hullu. Mutta katsottuasi häntä arvaat, että farao kenties pian taas tarvitsee minua.» Hän nauroi pitkään ja löi käsillä polviaan, mutta hänen naurunsa ei suinkaan kuvastanut iloa, vaan peloitti minua.
Pieni päällikkö katsoi häneen nöyrästi silmät pullistuneina helteestä ja hiki vuotaen pitkin kasvoja ja kaulaa lihavien rintojen väliin. »Älä suutu minuun, Horemheb», hän sanoi kimeällä äänellä. »Tiedät, etten ole tavoitellut sinulta päällikönruoskaa, vaan rakastan enemmän puutarhani rauhaa ja kissojani kuin taistelun melskettä. Mutta mikä minä olen vastustamaan faraon käskyä, ja hän vakuuttaa, ettei synny taistelua, vaan väärä jumala on kaatuva veren vuotamatta, niin kuin hän haluaa.»
»Hän puhuu niin kuin toivoo», sanoi Horemheb. »Hänen sydämensä juoksee hänen järkensä edellä, kuten lintu lentää etanan ohitse. Siksi hänen sanoillaan ei ole mitään merkitystä, vaan sinun on ajateltava omalla järjelläsi ja vuodatettava kohtuullisesti ja harkiten verta, vaikka se onkin egyptiläisten verta. Haukkani kautta, pieksen sinut omin käsin, jos olet unohtanut järkesi ja taitosi rotukissojesi häkkeihin, sillä entisen faraon aikana olit etevä sotilas, kuten minulle on kerrottu, ja siksi farao kai sinut valitsi tähän ikävään tehtävään.»