Hän läimäytti uutta kuninkaallista päällikköä selkään, niin että pieni mies läähätti ja haukkoi henkeään ja sanat, jotka hän aikoi vielä sanoa, salpautuivat hänen rintaansa. Horemheb loikkasi parilla harppauksella kannelle ja sotilaat ryhdistäytyivät ja tervehtivät häntä hymyilevin kasvoin ja keihäitään kohotellen. Hän heilautti heille kättään ja huusi: »Hyvästi, rakkaat sontakärsäni! Totelkaa tuota pientä, lihavaa rotukissaa, joka nyt kantaa päällikön kultaista ruoskaa faraon tahdosta. Totelkaa häntä kuin hän olisi ymmärtämätön lapsenne, ja pitäkää huolta, ettei hän putoa vaunuista tai loukkaa itseään omaan veitseensä.» Sotilaat nauroivat ja huusivat hänelle ylistäviä sanoja, mutta hän synkistyi ja pui nyrkkiä heille ja huusi: »En sanokaan teille hyvästi, vaan vain näkemiin vähäksi aikaa, sillä näen jo mikä into kiiluu sontaisista silmistänne. Sen tähden sanon, pitäkää käpälänne kurissa ja muistakaa ohjeeni, sillä muuten on selkänahkanne riekaleina, kun palaan.»
Hän kysyi missä asuin ja ilmoitti sen vartiopäällikölle, mutta kielsi tätä toimittamasta hänen tavaroitaan talooni, sillä hän arveli niiden olevan sotalaivassa paremmassa turvassa. Sitten hän pani kätensä kaulalleni, kuten joskus ennen, ja sanoi huokaisten: »Totisesti, Sinuhe, jos kukaan niin minä olen tänä iltana ansainnut kunnollisen humalan.»
Muistin Krokotiilinpyrstön ja kerroin siitä hänelle ja hän innostui ilmeisesti kertomastani, niin että uskalsin pyytää häntä järjestämään levottomuuksien varalta vartioston suojelemaan Kaptahin kapakkaa. Hän antoi käskyn tästä vartiopäällikölle, ja vartiopäällikkö totteli häntä, ikään kuin hän edelleen olisi kantanut ylipäällikön ruoskaa, ja lupasi valita luotettavia, vanhempia miehiä vartioimaan kapakkaa. Tällä tavoin saatoin tehdä palveluksen Kaptahille eikä se maksanut minulle mitään.
Tiesin jo, että Krokotiilinpyrstössä oli koko joukko salaisia pikku huoneita, joissa varastetun tavaran kauppiaat ja hautarosvot selvittelivät keskinäisiä asioitaan ja joissa toisinaan ylhäiset naiset tapasivat vahvoja sataman kantajia. Vein Horemhebin sellaiseen ja Merit toi hänelle kämmenellään näkinkuorimaljassa krokotiilinpyrstön ja hän kumosi sen yhdellä siemaisulla ja yskähti hiukan ja sanoi: »Ohhoh.» Sen jälkeen hän pyysi toista ryyppyä ja Meritin mentyä hakemaan sitä sanoi, että Merit oli kaunis nainen, ja kysyi, mitä tekemistä minulla oli hänen kanssaan. Vakuutin, ettei minulla ollut mitään hänen kanssaan, mutta olin kuitenkin iloinen, ettei Merit vielä ollut ehtinyt hankkia uutta pukuaan, vaan piti vatsansa piilossa. Horemheb ei kuitenkaan kajonnut Meritiin, vaan kiitti häntä kunnioittavasti ja otti maljan kämmenelleen ja maistoi varovasti siitä syvään huokaisten. Sen jälkeen hän sanoi:
»Sinuhe, huomispäivänä juoksee veri pitkin Theban katuja, mutta sille en voi mitään, koska farao on ystäväni ja rakastan häntä, vaikka hän on hullu, ja olen kerran peittänyt hänet olka vaatteellani ja haukkani on sitonut kohtalomme yhteen. Kenties juuri hänen hulluutensa tähden rakastan häntä, mutta tähän asiaan en sekaannu, sillä minun on ajateltava tulevaisuutta enkä tahdo kansan vihaavan minua. Voi, Sinuhe, ystäväni, paljon vettä on virrannut Niiliä pitkin ja tulva on noussut monta kertaa siitä päivästä, jona viimeksi kohtasimme toisemme haisevassa Syyriassa. Nyt saavun Kushin maasta ja faraon käskyn mukaan olen hajoittanut kaikki Kushin varuskunnat ja tuonut neekerijoukot Thebaan, niin että maa on suojaton etelässä. Sinuhe, ystäväni, kaikissa suurissa kaupungeissa ovat sotilaiden talot olleet tyhjinä jo kauan. Linnut pesivät niiden keittopatoihin ja sotilaat harhailevat pitkin maaseutua ja pieksevät kepeillä maanviljelijöitä ja rosvoavat heiltä naudanvuodat, joilla heidän pitäisi maksaa veronsa faraolle. Mutta tällekään asialle en voi mitään, sillä olen kerran peittänyt faraon olka vaatteellani ja suojellut häntä hänen heikkoudessaan ja kohtaloni on sidottu häneen, mutta häneltä itseltään ei kukaan pysty häntä suojelemaan ja siksi vapisen sydämessäni Egyptin tähden, sillä Egypti on minun maani.»
Kerroin hänelle, että farao viimeksi oli kieltänyt lähettämästä enää laivoja Puntiin, ja mainitsin myös Syyrian mielialoista. Hän ei hämmästynyt, nyökkäsi vain päätään synkkenevin silmin, maistoi krokotiilinpyrstöä kämmeneltään ja sanoi: »Jos näin jatkuu, on vain ajan kysymys, milloin kapina puhkeaa Syyriassa. Ehkä se saattaa hänet järkiinsä. Mutta sillä välin maa köyhtyy. Nyt jää laskuista pois Puntin kauppa. Myös vuorikaivokset ovat hänen kruunauksestaan lähtien työskennelleet vajaalla työvoimalla ja tehottomasti, koska laiskottelijoita ei enää saa kurittaa kepillä, vaan vain supistamalla heidän ruokaannoksiaan. Totisesti sydämeni vapisee hänen tähtensä ja Egyptin tähden ja hänen jumalansa tähden, vaikka jumalista en ymmärrä mitään enkä haluakaan ymmärtää, koska olen sotilas. Sen vain sanon, että monet, hyvin monet tulevat vielä kuolemaan hänen jumalansa tähden, ja se on järjetöntä, sillä kai jumalat ovat olemassa tehdäkseen kansan rauhalliseksi eivätkä suinkaan kylvääkseen levottomuutta kansaan.»
Vielä hän sanoi: »Huomispäivänä on Ammon kukistuva enkä suinkaan tule kaipaamaan häntä, sillä Ammon on paisunut liian lihavaksi mahtuakseen Egyptiin faraon rinnalle. Hänen on valtioviisasta kaataa Ammon, sillä hän perii Ammonilta valtavat rikkaudet, jotka vielä voivat pelastaa hänet. Kaikki muut jumalat hän myös voi saada puolelleen, jos menettelee viisaasti, sillä muiden jumalien papit ovat jääneet varjoon Ammonin rinnalla ja kadehtivat suuresti häntä. Siten hän voisi hallita heitä hajoittamalla Egyptin monen pienen jumalan valtaan. Mutta hänen Atoniaan ei kukaan pappi rakasta ja papit hallitsevat kansan sydämiä ja nimenomaan Ammonin papit hallitsevat kansan sydämiä. Siksi täytyy kaiken käydä hullusti.»
»Mutta», sanoin, »Ammon on vihattava jumala ja hänen pappinsa ovat kyllin kauan pitäneet kansaa pimeässä ja tukahduttaneet jokaisen elävän ajatuksen, kunnes kukaan ei ole uskaltanut sanoa sanaa kaan ilman Ammonin lupaa. Sen sijaan Aton lupaa valoa ja vapaata elämää, elämää ilman pelkoa, ja se on suuri asia, se on uskomattoman suuri asia, ystäväni Horemheb.»
»En käsitä, mitä tarkoitat pelolla», hän sanoi, »ellet kenties sitä, että kansaa on pelolla pidettävä kurissa, ja jos jumalat pitävät kansan kurissa, ei tarvita aseita hallituksen tueksi. Siinä suhteessa Ammon on hoitanut hyvin asiansa, ja jos hän olisi tyytynyt olemaan faraon palvelija, hän ansaitsisi täysin asemansa, sillä ilman pelkoa ei kansoja vielä koskaan ole hallittu eikä ilman pelkoa kansoja voida vastaisuudessakaan hallita. Siksi tämä Aton on varsin vaarallinen jumala kaikessa lempeydessään rakkauden risteineen.»
»Hän on suurempi jumala kuin luulet», sanoin hiljaa tuskin itsekään ymmärtäen, miksi sanoin tämän hänelle. »Kenties hän on myös sinussa, tietosi ulkopuolella, ja minussakin, tietoni ulkopuolella. Jos ihmiset ymmärtäisivät häntä, hän voisi vapauttaa kaikki kansat pelon ja pimeyden vallasta. Mutta varsin mahdollista on, että monen täytyy kuolla hänen tähtensä, kuten sanoit, sillä sen, mikä on ikuista, voi vain väkivalloin pakottaa tavallisille ihmisille.»
Horemheb katsoi minuun kärsimättömästi kuin lapseen, joka puhuu tyhmyyksiä vanhempien kuullen. Hänen kasvonsa tummenivat ja hän tavoitteli sivultaan päällikönruoskaa sivaltaakseen sillä sääriään, sillä krokotiilinpyrstö alkoi jo vaikuttaa häneen. Tavatessaan vain tyhjää käteensä hän nolostui hieman ja sanoi terävästi: »Niin kauan kuin ihminen on ihminen, niin kauan kuin on omistamisen halua, kiihkoa, pelkoa ja vihaa, niin kauan kuin on erilaisia ihonvärejä, eri kieliä ja kansoja, niin kauan pysyy rikas rikkaana ja köyhä köyhänä ja väkevä on hallitseva heikkoa ja ovela on hallitseva väkevää. Mutta tämä Aton tahtoo tehdä kaikki samanlaisiksi, niin että orja on hänen edessään rikkaan veroinen. Terve järki sanoo, että sellainen on mielettömyyttä, ja tämä asia on niin selvä ja ilmeinen, etten lainkaan halua keskustella siitä kanssasi, koska se häiritsee minua ja vaikuttaa ikävästi ajatuksiini.»