Mutta temppelin edusta oli valkoinen ihmisten valkoisista vaatteista ja siellä oli lukematon määrä kansaa, miehiä ja naisia, vanhuksia ja lapsia, eivätkä he väistyneet, kun joukot alkoivat marssia temppeliin ja sotavaunut ajoivat esiin. Neekerit sysivät heitä tieltään keihäänvarsilla ja kolhivat muutamia nuijillaan, mutta kansaa oli paljon eikä kansa väistynyt. Äkkiä kaikki huusivat ääneen Ammonia ja heittäytyivät kasvoilleen maahan sotavaunujen edessä, niin että hevoset sotkivat heitä jaloillaan ja pyörät ajoivat ihmisruumiiden ylitse' Silloin päälliköt huomasivat, etteivät voineet päästä eteenpäin vuodattamatta verta ja vetivät joukkonsa takaisin saadakseen uusia määräyksiä, koska farao oli kieltänyt vuodattamasta verta. Mutta verta oli jo vuotanut torin kiviin ja rusentuneet ihmiset voihkivat ja valittivat ja suuri huumaus valtasi kansan, kun se näki sotilaiden perääntyvän ja luuli voittaneensa.
Tällä välin Pepitamon muisti, että julistuskirjassaan farao oli muuttanut nimensä Ekhnatoniksi. Sen tähden hän kiireesti päätti muuttaa nimensä ollakseen faraolle mieliksi, ja kun päälliköt tulivat hänen puheilleen hämmentyneinä ja hikisinä ja puhuttelivat häntä pyytääkseen uusia käskyjä, hän ei ollut kuulevinaan heitä, vaan pullisteli silmiään ja sanoi: »En tunne ketään Pepitamonia. Minun nimeni on Pepitaton, Atonin siunaama Pepi.» Päälliköt, joista jokainen kultapunoksisella ruoskalla komensi tuhatta miestä, närkästyivät tästä suuresti, ja hyökkäysvaunujen komentaja sanoi: »Manalan kuiluun koko Aton, mutta mitä ilveilyä tämä on ja mitä käsket meidän tehdä kansalle avataksemme tien temppeliin?» Silloin hän pilkkasi heitä ja sanoi: »Oletteko ämmiä vai sotilaita? Hajoittakaa kansa, mutta älkää vuodattako verta, sillä sen on farao nimenomaan kieltänyt.» Tämän kuultuaan päälliköt katsoivat toisiinsa ja sylkivät maahan, mutta palasivat joukkojensa luokse, kun eivät voineet muutakaan tehdä.
Tämän ylhäisen neuvottelun aikana kiihko valtasi kansan ja kansa eteni perääntyvien neekerien jäljessä ja kaivoi maasta katukiviä ja viskeli niillä neekereitä ja heilutti keittiönuijia ja puista katkottuja oksia huutaen ääneen. Kansaa oli paljon ja he rohkaisivat huudoillaan toisiaan ja moni neekereistä sortui verissään maahan katukivien kaatamana ja hyökkäysvaunujen hevoset vimmastuivat ja pyrkivät pii lastuinaan kansan huudosta, niin että ajajat saivat kaikin voimin pidellä ohjasta hillitäkseen niitä. Palatessaan vaunujensa luokse hyökkäysvaunujen päällikkö näki, että hänen parhaan ja kalleimman vaunuhevosensa silmä oli puhki ja se ontui jalkaansa katukiven satuttamana. Tämä koski häneen niin, että hän alkoi itkeä vimmasta ja huusi: »Minun kultanuoieni, minun nopsa kauriini, minun päivänsäteeni, ne ovat puhkaisseet silmän sinulta ja katkaisseet jalkasi, mutta totisesti sinä olet sydämelleni kalliimpi kuin koko tämä kansa ja kaikki jumalat yhteensä. Siksi tahdon tämän kostaa, mutta älkäämme vuodattako verta, sillä sen on farao nimenomaan kieltänyt.»
Hyökkäysvaunujen etunenässä hän ajoi suoraan kansanjoukkoon, ja jokainen hyökkäysvaunumies kiskaisi vaunuihinsa pahimman näkemänsä huutajan ja hevoset sotkivat vanhuksia ja lapsia jalkoihinsa ja kansan huuto vaihtui parkunaksi. Mutta vaunuihin sieppaamansa miehet he hirttivät hevostensa ohjaksiin, niin ettei veri vuotanut, ja ajoivat takaisin kiskoen heidän ruumiitaan vaunujen jäljessä, jotta kansa olisi pelästynyt. Myös neekerit irroittivat jousiensa jänteet ja hyökkäsivät kansan sekaan ja kuristivat ihmisiä jousenjanteilla. Myös lapsia he kuristivat suojellen itseään kilvillä kiviä ja kepiniskuja vastaan. Mutta jokaisen maalatun neekerin, joka eksyi joukostaan kansan sekaan, kansa sotki jalkoihinsa ja repi kappaleiksi vimmassaan, ja eräästä hyökkäysvaunusta he saivat temmatuksi ajajan ja hakkasivat hänen päänsä mäsäksi katuun ulvoen kiihkosta.
Tätä kaikkea seurasimme Horemheb ja minä oinasten tieltä, mutta sekaannus, melu ja hälinä temppelin edessä oli niin tavaton, ettemme nähneet, mitä tapahtui, vaan kaikki selvisi meille vasta myöhemmin. Ja Horemheb sanoi: »Minulla ei ole valtaa sekaantua tähän asiaan, mutta luulen oppivani paljon nähdessäni tämän kaiken.» Siksi hän kiipesi oinaanpäisen leijonan selkään ja katseli sieltä kaikkea, mitä tapahtui, pureskellen leipää, jonka oli siepannut käteensä lähtiessään kapakasta.
Kuitenkin kuninkaallinen ylipäällikkö Pepitaton hermostui, kun aikaa kului ja vesikello pulisi hukkaan hänen vieressään ja kansan huuto kantautui yhä hänen korviinsa kuin vihaisen tulvan kohina. Hän kutsutti jälleen päälliköt luokseen ja moitti heitä kiivain sanoin viivyttelystä ja sanoi: »Sudanilainen emäkissani Mimo saa tänään pentuja ja olen suuresti levoton hänen puolestaan, kun en itse ole auttamassa häntä hänen häkissään. Menkää jo Atonin nimeen ja kaa takaa se kirottu kuva, jotta pääsemme kaikki kotiin, tai muuten Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen kiskon ketjut kaulastanne ja katkaisen ruoskanne, sen vannon.»
Sen kuultuaan päälliköt tiesivät olevansa myytyjä miehiä, tapahtui mitä hyvänsä, ja neuvottelivat keskenään ja kutsuivat kaikkia manalan jumalia avukseen ja päättivät ainakin säilyttää sotilaankunniansa. Sen tähden he järjestivät joukkonsa ja kävivät rynnäkköön ja lakaisivat kansan tieltään, niin kuin tulva lakaisee tieltään kuivat oljet, ja neekerien keihäät värjäytyivät punaisiksi verestä ja tori vuoti ihmisverta ja sata kertaa sata miestä, naista ja lasta kuoli sinä aamuna temppelin edessä Atonin tähden. Sillä nähdessään sotilaiden käyvän tosiaan rynnäkköön antoivat papit sulkea pylonin portit, kunnes kansa pakeni joka taholle kuin pelästynyt lammaslauma ja verestä villiintyneet neekerit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heitä nuolillaan ja hyökkäysvaunut ajoivat pitkin katuja keihästäen jokaisen pakenijan. Mutta paetessaan kansa tunkeutui Atonin temppeliin ja kaatoi sen alttarit ja surmasi papit, jotka sai käsiinsä, ja hyökkäysvaunut ajoivat heidän jäljessään temppeliin. Tällä tavoin Atonin temppelin kivilattiat olivat pian täynnä verta ja kuolevien ruumiita.
Mutta Ammonin temppelin muurien luona tie nousi pystyyn Pepitatonin joukoilta, sillä neekerit eivät olleet tottuneet valloittamaan muureja eivätkä heidän muurinmurtohirtensä pystyneet murtamaan pylonin kupariportteja, vaikka ne kenties helposti murtivat jossakin etelän viidakoissa kirahvien maassa paalukylien portit. Eivätkä he voineet muuta kuin piirittää temppelin ja papit huusivat heille muureilta kirouksia ja temppelin vartijat ampuivat heitä jousillaan ja heittivät keihäillä, niin että moni maalattu neekeri kaatui hyödyttömästi temppelien muurien eteen. Mutta torilta temppelin edestä kohosi sakeana veren haju ja kärpäset koko kaupungista kerääntyivät sinne kiehuviksi pilviksi. Pepitaton antoi kantaa itsensä torille kultaisessa kantotuolissaan ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi hirveästä hajusta, niin että hänen oli pakko antaa orjien polttaa suitsutusta ympärillään, ja hän itki ja repi vaatteensa nähdessään lukemattomat ruumiit. Mutta hänen sydämensä oli täynnä huolta sudanilaisen emokissa Mimon takia ja sen tähden hän sanoi päälliköilleen: »Pelkään, että faraon viha lankeaa peloittavana ylitsenne, sillä Ammonin kuvaa ette ole kaataneet, mutta sen sijaan veri vuotaa laineina torin kouruissa. Tehty on kuitenkin tehty. Siksi minun on kiireesti mentävä faraon luokse kertomaan, mitä on tapahtunut, ja koetan puhua hänelle puolestanne. Samalla ehdin varmaan pistäytyä kotonani vilkaisemassa emokissaani ja vaihtamassa uudet vaatteet ylleni, sillä haju täällä on kauhea ja syöpyy ihoon asti. Rauhoittakaa sillä välin neekereitä ja antakaa heille ruokaa ja olutta, sillä temppelin muureille emme tänään mahda mitään. Sen tiedän, koska olen kokenut päällikkö emmekä ole varustautuneet muurien murtamiseen. Mutta tämä ei ole minun vikani, koska farao ei sanallakaan maininnut, että temppelin piiritys tulisi kysymykseen. Siksi päättäköön nyt farao itse, mitä on tehtävä.»