3
Horemheb asui talossani ja valvoi ja laihtui ja hänen silmänsä kävivät synkemmiksi päivä päivältä eikä hän enää välittänyt ruoasta, jota Muti koetti tarjota hänelle aamusta iltaan, sillä Muti ihastui suuresti Horemhebiin kuten monet naiset ja kunnioitti häntä enemmän kuin minua, joka olin lihakseton ja heikko mies, vaikka tietoni olikin suuri. Ja Horemheb sanoi: »Mitä minä Ammonista tai Atonista, mutta he päästävät sotilaani villiintymään ja tekevät heistä petoja, niin että minun on ruoskittava monta selkää ja annettava päiden pudota, ennen kuin saan heidät taas järkiinsä. Tämä on suuri vahinko, sillä tunnen monen heistä nimeltä ja tiedän heidän ansionsa ja he ovat hyviä sotilaita, jos heidät pitää kurissa ja nuhtelee riittävästi heitä.»
Mutta Kaptah rikastui päivä päivältä ja hänen kasvonsa kiilsivät rasvasta ja hän vietti yönsäkin Krokotiilinpyrstössä, sillä shardanain aliupseerit ja sadanpäämiehet maksoivat kultaa ryypyistään ja viinituvan takahuoneet kertyivät täyteen rosvottuja aarteita, koruja ja lippaita ja mattoja, joita he vaihtoivat viiniin hintaa kysymättä. Eikä tätä taloa kukaan ahdistanut, vaan rosvot kiersivät sen kaukaa, sillä sitä vartioivat Horemhebin sotilaat ja Kaptah piti heidät humalassa aamusta iltaan ja illasta aamuun, niin että he vartioivat uskollisesti taloa ja kutsuivat jumalia avukseen siunaamaan hänen nimeään ja ripustivat teosta tavatun katurosvon pää alaspäin oven yläpuolelle merkiksi ja varoitukseksi mellastelijoille.
Jo kolmantena päivänä loppuivat lääkkeeni eikä lääkkeitä enää saanut ostaa edes kullan hintaan ja taitoni oli tehoton tauteihin, joita mätänevä vesi ja ruumiit levittivät köyhien kaupunginosaan. Myös olin uupunut ja sydän oli kuin haava rinnassani ja silmäni olivat valvomisesta veristävät. Siksi kyllästyin kaikkeen, kyllästyin köyhiin ja haavoihin ja Atoniin ja menin Krokotiilinpyrstöön ja join siellä sekoitettuja viinejä, kunnes nukuin, ja aamulla Merit herätti minut ja nukuin hänen matollaan ja hän lepäsi vieressäni. Häpesin suuresti ja sanoin hänelle:
»Elämä on kuin kylmä yö, mutta varmaan on kaunista, jos kaksi yksinäistä lämmittää toisiaan kylmässä yössä, vaikka heidän kätensä ja silmänsä valehtelevat toisilleen ystävyyden tähden.»
Hän haukotteli unisesti ja sanoi: »Mistä tiedät minun käsieni ja silmieni valehtelevan? Mutta olen totisesti kyllästynyt lyömään sormille sotilaita ja potkimaan heitä sääriin, ja sinun kylkesi vieressä, Sinuhe, on tässä kaupungissa ainoa turvallinen paikka, missä kukaan ei minuun kajoa. Mutta miksi niin on, sitä en totisesti ymmärrä ja melkein loukkaannun sinuun, sillä minua sanotaan kauniiksi naiseksi eikä vatsassanikaan ole mitään vikaa, vaikka t ole halunnut sitä katsella.»
Join olutta, jota hän tarjosi minulle, selvittääkseni sairaan pääni, enkä osannut sanoa hänelle mitään. Hän katsoi minua silmiin hymyilevin silmin, vaikka suru oli yhä hänen ruskeitten silmiensä pohjalla kuin musta vesi syvään kaivoon katsoessa. Ja hän sanoi: »Sinuhe, tahtoisin auttaa sinua, jos voisin, ja tiedän, että tässä kaupungissa on nainen, joka on sinulle paljon velkaa. Näinä päivinä on katto lattian paikalla ja ovet aukeavat ulospäin ja monia vanhoja velkoja peritään pitkin katuja. Kenties sinullekin tekisi hyvää, jos perisit velkasi, jotta et enää epäilisi jokaista naista erämaaksi, joka polttaa sinut.»
Sanoin hänelle, etten suinkaan pitänyt häntä erämaana, mutta menin pois hänen luotaan ja hänen sanansa alkoivat kyteä minussa, sillä minäkin olin vain ihminen ja näinä päivinä oli sydämeni turtunut verestä ja haavoista ja näinä päivinä olin maistanut vihan huumaa peläten itseäni. Siksi hänen sanansa alkoivat kyteä minussa kuin liekki ja muistin kissajumalan temppelin ja talon sen vieressä, vaikka aika oli jo vuotanut hiekan lailla muistojeni ylle. Mutta näinä Theban kauhun päivinä nousivat kaikki ruumiit haudoistaan ja muistin lempeätä isääni Senmutia ja hyvää äitiäni Kipaa ja tunsin veren maun suussani ajatellessani heitä, sillä näinä päivinä ei ollut ketään niin ylhäistä tai rikasta Thebassa, joka olisi ollut täysin turvassa, eikä minun tarvinnut muuta kuin palkata muutamia sotilaita täyttämään tahtoni. Mutta vielä en tiennyt, mitä tahdoin. Siksi menin talooni ja tein sairaiden hyväksi sen, minkä voin ilman lääkkeitä, ja kehoitin köyhien kaupunginosan väkeä kaivamaan itselleen kaivoja virran rantaan, jotta vesi puhdistuisi vuotaessaan mudan lävitse.
Mutta viidentenä päivänä alkoivat myös Pepitatonin päälliköt pelätä, sillä sotamiehet eivät enää totelleet torvia, vaan herjasivat heitä kaduilla ja sieppasivat kultaisen ruoskan heidän käsistään ja taittoivat sen polviaan vasten. He menivät Petitatonin luokse, joka myös oli suuresti kyllästynyt sotilaan epämukavaan elämään ja kaipasi kissojaan, ja vannottivat häntä astumaan faraon eteen ja kertomaan hänelle totuuden ja riisumaan kuninkaallisen päällikön kauluksen kaulastaan. Sen tähden viidentenä päivänä faraon juoksijat tulivat talooni ja kutsuivat Horemhebin faraon eteen. Horemheb nousi kuin leijona makuulta ja peseytyi ja pukeutui ja meni heidän mukanaan itsekseen karjahdellen ajatellessaan, mitä kaikkea sanoisi faraon edessä, sillä tänä päivänä vapisi jo faraonkin valta eikä kukaan enää tiennyt, mitä huomispäivänä saattoi tapahtua. Faraon edessä hän sanoi: »Ekhnaton, on jo kiire enkä ehdi muistutella sinulle mitä neuvoin sinun tekemään. Mutta jos haluat kaiken palaavan ennalleen, anna minulle kolmeksi päiväksi faraon valta, niin kolmantena päivänä palautan vallan käteesi eikä sinun tarvitse tietää, mitä on tapahtunut.»
Mutta farao sanoi hänelle: »Kaadatko Ammonin?»
Horemheb sanoi: »Totisesti olet hullumpi kuin kuun riivaama, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen on Ammonin kaaduttava, jotta faraon valta säilyisi. Siksi kaadan Ammonin, mutta älä kysy, miten sen teen.»
Farao sanoi: »Hänen pappejaan et saa vahingoittaa, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.» Horemheb vastasi hänelle ja sanoi: »Totisesti kallosi pitäisi puhkaista, sillä mikään muu ei varmaan enää paranna sinua, mutta tottelen käskyäsi, koska kerran peitin heikkoutesi vaatteellani.»
Silloin farao itki ja ojensi hänelle ruoskansa ja käyräsauvansa koi meksi päiväksi. Mutta miten tämä kaikki tapahtui, sitä en itse nähnyt, vaan tiedän sen vain Horemhebin kertomana ja sotilaisen tapaan hän usein pani kertomaansa omiaan. Joka tapauksessa hän palasi kaupunkiin ajaen faraon kultaisisssa, ja hän ajoi kadulta kadulle ja huusi sotilaita kutsueb heita nimeltä ja keräsi uskollisimmat ympärilleen ja antoi puhaltaa torviin kutsuakseen sotilaat haukkain ja leijonanhäntäin ympärille. Koko sen yön hän kävi oikeutta ja parku ja ulina kaikui sotilaiden leiripaikoista ja rykmenttien piiskurit kuluttivat kasoittain ruokokeppejä säröiksi, kunnes heidän käsivartensa väsyivät ja he valittivat, etteivät koskaan ennen olleet kokeneet mokomaa urakkaa. Mutta parhaat miehensä Horemheb lähetti partiomaan pitkin kaupunkia ja he ottivat kiini jokaisen sotilaan, joka ei ollut totellut torvia, ja taluttivat hänen piestäväksi, ja moni, jonka kädet ja vaatteet olivat veriset, sai pudottaa päänsä maahan muiden sotilaiden nähden. Aamun tullen oli Theban roskaväki paennut rottien lailla loukkoihinsa, sillä jokainen, joka tavattiin rarastamassa tai murtautuneena vieraaseen taloon, lävistettiin siihen paikkaan keihäällä. Siksi he pakenivat ja piiloutuivat ja vapisivat piilopaikoissaan ja repivät pois Atonin ristin kaulaistaan ja vaatteistaan peläten sen langettavan heidän, jos heidät tavattaisiin.
Mutta Horemheb keräsi myös kaikki kaupungin rakennusmiehet ja repi rikkaiden taloja ja hajoitti laivoja saadakseen puuta ja pani heidät rakentamaan muurinmurtajia ja tikapuita, portinsärkijöitä ja piiritystorneja, niin että vasarain pauke ja hirsien rytinä täytti Theban yön. Mutta kaikkia muita ääniä väkenämpänä kohosi ruoskittujen neekerisotilarden ja shardanain valitus taivaalle, ja tämä ääni oli mieluinen Theban asukkaille. Sen tähden he antoivat Horemhebille jo etukäteen anteeksi kaikki hänen tekonsa ja rakastivat häntä, sillä järkevimmät olivät jo kyllästyneet Ammoniin kaiken tuhon tähden ja toivoivat Ammonin pain kaatuvat, jotta kaupunki vapautuisi sotilaista.