Eikä Horemheb kuluttanut aikaa turhiin neuvotteluihin pappien kkanssa, vaan heti kun tuli valoisaa hän käskynsä päälliköille ja kutsutti myös kaikki sadanpäämmiehet luokseen ja jakoi heille heidän tehtävänsä. Siksi sotamiehet työnsivät viidessä kohdassa piiritystornit temppelin muurien luokse ja samaan aikaan alkoivat portinsärkijät ryskyttää portteja eikä kukaan edes haavoittunut, sillä sotilaat muodostivat kilpikattoja suojakseen ja papit ja temppelin vartijat olivat luottaneet piirityksen jatkumiseen ennallaan eivätkä olleet kiehuttaneet vettä ja sulattaneet pikeä muureille torjuakseen hyökkääjiä. Siten he eivät voineet torjua päättäväistä hyökkäystä, joka tehtiin suunnitelman mukaan monesta kohtaa yht'aikaa, vaan hajoittivat voimansa ja juoksentelivat päättömästi muureilla ja kansa alkoi huutaa pelosta kaikissa esipihoissa. Sen tähden ylimmän asteen papit nähdessään porttien murtuvan ja neekerien kiipeävän muureille antoivat puhaltaa torviin lopettaakseen taistelun ja säästääkseen kansan, sillä heidän mielestään Ammon oli saanut jo kylliksi uhreja ja he halusivat säästää henkiin Ammonille uskolliset tulevaisuuden varalta. Tällä tavoin portit avattiin ja sotilaat päästivät esipihoihin sulloutuneen kansan pakenemaan Horemhebin käskyn mukaan. Kansa pakeni huutaen Ammonia avukseen ja meni jo mielellään koteihinsa, sillä sen huuma oli talttunut ja aika käynyt ikäväksi ahtaissa temppelinpihoissa päivien paahteessa.
Tällä tavoin Horemheb valtasi ilman mainittavia uhreja temppelin esipihat, varastot, tallit ja työpajat. Myös Elämän talon ja Kuoleman talon hän sai valtaansa ja lähetti Elämän talon lääkärit lääkkeineen kaupunkiin parantamaan sairaita, mutta Kuoleman taloon hän ei lainkaan kajonnut, sillä Kuoleman talo elää elämän ulkopuolella ja on rauhoitettu, mitä tahansa maailmassa tapahtuukin. Mutta papit ja vartijat linnoittautuivat suureen temppeliin suojellakseen kaikkein pyhintä ja papit noituivat vartijat ja juottivat heille huumaavia aineita, jotta he taistelisivat kuolemaan asti kipua tuntematta.
Taistelu suuressa temppelissä kesti iltaan asti, mutta illan suussa oli surmattu kaikki noidutut vartijat ja papit, jotka tekivät ase kädessä vastarintaa, ja jäljellä olivat enää ylimmän asteen papit, jotka olivat kerääntyneet jumalansa ympärille kaikkein pyhimpään. Silloin Horemheb antoi puhaltaa torvilla taistelun päättyneeksi ja lähetti sotilaansa viipymättä keräämään ruumiita ja viskaamaan ne virtaan, mutta itse hän meni Ammonin pappien luokse ja sanoi:
»Minulla ei ole riitaa Ammonin kanssa, sillä itse palvelen Horusta, haukkaani. Mutta minun on toteutettava faraon käsky ja kaadettava Ammon. Kuitenkin olisi varmaan sekä teille että minulle mieluisampaa, jos kaikkein pyhimmästä ei löytyisikään kuvaa, jonka sotilaat voisivat häpäistä, sillä en suinkaan tahdo olla jumalien häpäisijä, vaikka minun on valani mukaan palveltava faraota. Ajatelkaa sanojani, ja sitä varten annan teille vesimitan verran aikaa. Sen jälkeen saatte poistua rauhassa eikä kukaan kajoa teihin, sillä en tavoittele henkeänne.»
Tämä oli mieluista puhetta papeille, jotka olivat valmistautuneet kuolemaan Ammonin tähden. He viipyivät kaikkein pyhimmässä esiripun takana, kunnes mitallinen vettä oli ehtinyt vuotaa vesikellosta. Silloin Horemheb omin käsin repäisi esiripun alas ja päästi papit menemään, mutta heidän mentyään kaikkein pyhin oli tyhjä eikä Ammonin kuvaa näkynyt missään, sillä papit olivat nopeasti hakanneet sen palasiksi ja veivät palaset mukanaan vaippojensa alla voidakseen sanoa, että ihme oli tapahtunut ja Ammon eli yhä. Mutta Horemheb antoi sinetöidä kaikki varastot faraon sinetillä, ja luolat, joissa kultaa ja hopeaa säilytettiin, hän sinetöi omin käsin. Samana iltana aloittivat kivenhakkaajat työnsä hävittääkseen soihtujen valossa jokaisesta kuvasta ja kirjoituksesta Ammonin nimen ja yöllä Horemheb antoi puhdistaa torin ruumiiden jätteistä ja sammuttaa tulipalot, joita yhä raivosi siellä täällä kaupungissa.
Mutta kuultuaan, että Ammon oli kaatunut ja rauha ja järjestys palautunut, pukeutuivat rikkaat ja ylhäiset parhaisiin vaatteisiinsa ja sytyttivät lamput talojensa eteen ja tulivat ulos kaduille juhlimaan Atonin voittoa. Myös faraon kultaiseen taloon paennut hoviväki palasi kaupunkiin antaen soutaa itsensä laivoissa virran poikki, ja pian hehkui Theban taivas jälleen ilosoihtujen ja lamppujen punaista valoa ja kukkia sirotettiin kaduille ja ihmiset huusivat ja nauroivat ja syleilivät toisiaan. Eikä Horemheb voinut estää heitä juottamasta viiniä shardanoille eikä hän voinut estää ylhäisiä naisia syleilemästä neekereitä, jotka kantoivat surmaamiensa pappien ajeltuja päitä keihäittensä kärjissä. Sillä tänä yönä riehui riemu Thebassa Atonin nimeen ja Atonin nimeen oli kaikki sallittua eikä ollut eroa egyptiläisellä eikä neekerillä, minkä todistaakseen hovinaiset veivät neekereitä taloihinsa levittäen auki uudet kesäpukunsa ja iloiten heidän voimastaan ja heidän ruumiittensa tympeästä verenhajusta. Ja kun muurien varjosta ryömi torille haavoittunut temppelin vartija huutaen kuumehoureessa Ammonia avukseen, he murskasivat kivillä hänen päänsä katua vasten ja ylhäiset naiset hyppivät riemusta hänen ruumiinsa ympärillä. Tämän kaiken näin omin silmin.
Tämän kaiken näin omin silmin ja sen nähtyäni tartuin molemmin käsin päähäni eikä minulle enää ollut millään väliä, vaan ajattelin, ettei ihmistä voi mikään jumala parantaa hänen hulluudestaan. Sinä yönä ei minulle enää millään ollut väliä ja siksi menin juosten Krokotiilinpyrstöön ja Meritin sanat hulvahtivat liekiksi sydämessäni ja kutsuin mukanani sotilaat, jotka yhä vartioivat kapakkaa. He tottelivat minua, sillä he olivat nähneet Horemheuin seurassani, ja vein heidät halki riemuitsevan, mielettömän yön ja ohi kaduilla hyppivien ihmisten kissajumalan temppelin luokse Neferneferneferin talon eteen. Myös siellä paloivat lamput ja soihdut eikä taloa ollut ryöstetty ja juopuneiden ihmisten melu ja ilo kuului kadulle asti. Mutta päästyäni näin pitkälle alkoivat polveni vavista ja vatsani putosi polviin asti ja sanoin sotilaille: »Tämä on Horemhebin, ystäväni, kuninkaallisen päällikön käsky. Menkää sisään taloon, ja siellä on nainen, joka pitää päänsä pystyssä ja jonka siimat ovat vihreät kuin kivi. Menkää ja tuokaa hänet luokseni, ja jos hän vastustaa, iskekää häntä keihäänvarrella päähän, mutta älkää muuten vahingoittako häntä.»
Sotilaat menivät sisään ilomielin ja kohta alkoivat pelästyneet vieraat paeta ulos horjuvin jaloin ja palvelijat alkoivat huutaa vartijoita. Mutta sotilaat palasivat pian hedelmiä ja hunajaleipiä ja viiniruukkuja käsissään ja kantoivat mukanaan Neferneferneferiä, sillä hän oli vastustanut heitä ja siksi he olivat kolhaisseet häntä päähän keihäänvarrella, niin että hänen sileä päänsä oli veressä ja tekotukka oli pudonnut hänen päästään. Panin käteni hänen rinnalleen ja hänen ihonsa oli sileä kuin lasi ja lämmin, mutta minulla oli tunne kuin olisin pannut käteni käärmeen nahalle. Tunsin, että hänen sydämensä löi, eikä hänelle ollut tapahtunut vahinkoa mutta kiersin hänet mustaan vaatteeseen, kuten ruumiit kääritään, ja nostin hänet kantotuoliin eivätkä vartijat estäneet minua nähdessään, että sotilaita oli mukanani. Sotilaat saattoivat minut Kuoleman talon portille ja istuin keinuvassa kantotuolissa pidellen Neferneferneferin tajutonta ruumista sylissäni, ja hän oli yhä kaunis, mutta minulle hän oli vastenmielisempi kuin käärme sylissäni. Näin kannettiin meidät halki Theban riemuitsevan yön Kuoleman taloon ja sen portilla annoin sotilaille kultaa ja lähetin heidät pois ja kantotuolin lähetin pois. Mutta Neferneferneferin otin syliini ja kannoin hänet Kuoleman taloon ja ruumiinpesijät tulivat minua vastaan ja sanoin heille: