»Tuon teille naisen ruumiin, jonka löysin kadulta, enkä tiedä hänen nimeään enkä sukulaisiaan, mutta luulen, että hänen yllään on koruja, jotka korvaavat työnne, jos säilytätte hänen ruumiinsa ikuisesti.» Ruumiinpesijät kirosivat minulle ja sanoivat: »Hullu mies, luuletko, ettei meillä näinä päivinä ole raatoja liikaakin, ja kuka korvaa vaivamme?»
Mutta käärittyään ruumiin auki mustasta vaatteesta he tunsivat, että se oli vielä lämmin, ja riisuessaan vaatteet ja korut hänen yltään he näkivät, että hän oli kaunis, kauniimpi kuin kukaan nainen, joka oli tuotu Kuoleman taloon. Eivätkä he sanoneet minulle enää mitään, vaan panivat kätensä hänen rinnalleen ja tunsivat hänen sydämensä lyövän. Silloin he käärivät hänet nopeasti takaisin mustaan vaatteeseen ja iskivät silmää toisilleen ja virnistelivät ja nauroivat ilosta ja sanoivat minulle: »Joudu tiehesi, muukalainen, ja olkoon tekosi siunattu, sillä totisesti teemme parhaamme säilyttääksemme hänen ruumiinsa ikuisesti, ja jos se meistä riippuu, pidämme hänet luonamme seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä päivää, jotta hänen ruumiinsa varmasti säilyisi.»
Tällä tavoin perin velkani Neferneferneferiltä, joka oli minulle paljon velkaa isäni ja äitini tähden. Ja ajattelin, miltä hänestä tuntuisi, kun hän heräsi Kuoleman talon luolissa rikkaudestaan ja vallastaan riisuttuna ruumiinpesijäin ja balsamoijain vallassa, sillä nämä eivät päästäisi häntä ikinä enää palaamaan päivänvaloon, mikäli heitä tunsin. Tämä oli minun kostoni hänelle, sillä hänen tähtensä tunsin Kuoleman talon, mutta kostoni oli lapsekas, kuten myöhemmin tulin huomaamaan, vaikka vielä ei ole aika kertoa siitä. Sanon vain, että kenties kosto huumaa ja sen maku on suloinen, mutta kaikista elämän kukista kosto kukkii nopeimmin loppuun ja koston hekuman alta irvistää ihmistä vastaan kuolleenkallo. Sillä jos kostoni oli minulle juopumus ja huuma, joka karsi ruumistani päästä jalkoihin täyttymyksen hetkenä, niin poistuessani Kuoleman talosta juopumus hälveni minusta ja sen tilalle tuli hyinen kylmyys ja tarkoituksettomuuden tunne, joka teki pääni tyhjäksi kuin puhalletun munankuoren. Eikä minulle tuottanut tyydytystä ajatus, että kenties pelastin teollani monen hupsun nuorukaisen häpeästä ja varhaisesta kuolemasta, sillä tuho, häpeä ja kuolema seurasivat Neferneferneferin paljaan jalan jokaista askelta. Ei, tämä ajatus ei tuottanut minulle tyydytystä, sillä jos kaikella oli tarkoitus, niin myös Neferneferneferin olemassaololla oli tarkoitus ja hänen kaltaisiaan naisia täytyi olla maailmassa, jotta sydämiä voitaisiin koetella. Mutta jos millään ei ollut mitään tarkoitusta, silloin tekoni oli yhtä tyhjänpäiväinen ja tarkoitukseton kuin ihmisen kaikki muutkin teot, koska iloni siitä oli hetkessä hälvennyt. Ja jos millään ei ollut mitään tarkoitusta, silloin oli parempi hukuttaa itsensä virtaan ja antaa virran viedä ruumis mukanaan.
Menin Krokotiilinpyrstöön ja tapasin Meritin ja sanoin hänelle: »Olen perinyt velkani, ja olen perinyt sen kauheammalla tavalla kuin kukaan ihminen on koskaan keksinyt. Mutta kostoni ei tuota iloa minulle ja sydämeni on vielä tyhjempi kuin ennen ja jäseniäni palelee, vaikka yö on kuuma.»
Join viiniä ja viini oli kuin tomua suussani ja sanoin hänelle: »Totisesti, kuivettukoon ruumiini, jos ikinä enää kajoan naiseen, sillä kuta enemmän ajattelen naista, sitä enemmän pelkään häntä, sillä hänen ruumiinsa on kuiva erämaa ja hänen sydämensä on surmaava ansa».
Hän koski käsiäni käsillään ja katsoi minua silmiin ruskein silmin ja sanoi: »Sinuhe, et koskaan ole tuntenut naista, joka tahtoisi sinulle vain hyvää.»
Silloin sanoin: »Kaikki Egyptin jumalat varjelkoot minua naisesta, joka tahtoo minulle hyvää, sillä myös farao tahtoo vain hyvää kaikille ja virta on täynnä kelluvia ruumiita hänen hyvyytensä tähden.» Join viiniä ja itkin ja sanoin: »Merit, poskesi ovat sileät kuin lasi ja kätesi ovat lämpimät. Anna minun tänä yönä koskea suullani poskiasi ja pidä kylmiä käsiäni lämpimissä käsissäsi, jotta nukkuisin unia näkemättä, niin annan sinulle mitä hyvänsä vain pyydät.»
Hän hymyili surullisesti ja sanoi: »Tosin epäilen, että krokotiilinpyrstö puhuu kielesi kautta, mutta olen jo tottunut siihen enkä pidä sitä pahana. Tiedä siis, Sinuhe, etten pyydä sinulta mitään enkä elämässäni ole vielä keneltäkään mieheltä pyytänyt mitään enkä ole ottanut keneltäkään vastaan lahjaa, jolla olisi arvoa, vaan jos tahdon jotakin antaa, annan sen sydämestäni, ja sinulle annan mielelläni, mitä pyydät, koska olen yhtä yksinäinen kuin sinä.»
Hän otti viinimaljan pois vapisevasta kädestäni ja levitti mattonsa maatakseni ja laskeutui viereeni ja lämmitti kylmiä käsiäni käsissään. Koskin suullani hänen sileitä poskiaan ja hengitin hänen ihonsa seetrintuoksua ja iloitsin hänen kanssaan, ja hän oli minulle kuin isäni ja äitini ja hän oli minulle kuin hiiliastia talviyönä viluiselle ja hän oli kuin ranta valo, joka myrskyisenä yönä johtaa merimiehen kotiin. Myös Minea hän oli minulle uneen vajotessani, Minea, jonka olin ikuisesti menettänyt, ja lepäsin hänen vieressään kuin meren pohjassa Minean vieressä enkä enää nähnyt pahoja unia, vaan nukuin sikeästi hänen kuiskaillessaan korviini sanoja, joita äidit kuiskailevat lapsen pelätessä pimeää. Siitä yöstä lähtien hän oli ystäväni, sillä hänen sylissään uskoin jälleen, että itsessäni ja tietoni ulkopuolella oli jotakin, joka oli minua enemmän ja jonka vuoksi kannatti elää.
Seuraavana aamuna sanoin hänelle: »Merit, olen särkenyt ruukun naisen kanssa, joka on kuollut, mutta säilytän yhä hopeanauhaa, joka kerran sitoi yhteen hänen pitkät hiuksensa. Kuitenkin ystävyytemme tähden, Merit, olen valmis särkemään ruukun kanssasi, jos tahdot.»
Mutta hän haukotteli ja kohotti kädenselkänsä suunsa eteen ja sanoi: »Et koskaan enää saa juoda yhtäkään krokotiilinpyrstöä, Sinuhe, kun alat puhua noin järjettömiä seuraavana päivänä. Muista, että olen kapakassa kasvanut enkä enää ole viaton tyttö, joka voisi uskoa sanasi ja pettyä pahoittaen mielensä.»
»Kun katson silmiisi, Merit, uskon, että maailmassa on myös hyviä naisia», sanoin hänelle ja koskin suullani hänen sileitä poskiaan. »Siksi vain sanoin sen sinulle, jotta ymmärtäisit, miten paljon olet minulle.»
Hän hymyili ja sanoi: »Kai huomasit, että kielsin sinua juomasta enää krokotiilinpyrstöä, sillä osoittaakseen pitävänsä miehestä nainen ensimmäiseksi kieltää häneltä jotakin tunteakseen valtansa. Mutta älkäämme puhuko ruukuista, Sinuhe. Tiedät hyvin, että matto vieressäni on vapaa sinulle aina, milloin olet liian yksin ja surullinen. Mutta älä loukkaannu, Sinuhe, jos joskus huomaat, että maailmassa on myös muita yksinäisiä ja surullisia miehiä kuin sinä, sillä ihmisenä olen yhtä vapaa kuin sinä valitsemaan seurani enkä halua sitoa sinua millään tavoin. Siksi tarjoan sinulle vielä kaikesta huolimatta omin käsin yhden krokotiilinpyrstön.»
Niin outo on ihmisen mieli ja niin vähän kukaan tuntee sydäntään, että sinä hetkenä mieleni oli jälleen vapaa ja kevyt kuin lintu enkä muistanut pahaa, mikä oli tapahtunut näinä päivinä. Minun oli hyvä olla enkä nauttinut enää pyrstöjä sinä päivänä. Tämä olikin hyvä, sillä sinä päivänä kohtasin jälleen farao Ekhnatonin.
4
Sinä päivänä näet Horemheb vei takaisin faraolle hänen ruoskansa ja käyräsauvansa ja kertoi kaataneensa Ammonin ja palauttaneensa järjestyksen kaupunkiin. Farao puki hänen kaulaansa kuninkaallisen päällikön kauluksen ja ojensi hänen käteensä ylipäällikön kultaisen ruoskan, joka yhä haisi kissalta Pepitatonin jälkeen. Seuraavana päivänä halusi farao juhlakulkueessa ajaa oinasten tietä Atonin temppeliin uhraamaan juhliakseen Atonin voittoa, mutta sinä iltana hän tahtoi pitää kultaisessa talossaan pitoja ystävilleen. Horemheb kertoi hänelle minusta, ja tällä tavoin myös minä sain kutsun faraon kultaiseen taloon, sillä Horemheb liioitteli suuresti kertoessaan taidostani ja työstäni Thebassa köyhien lääkärinä ja kaikesta, mitä olin saanut aikaan sitoessani onnettomien haavoja ja kuivatessani orpojen kyyneleitä.