Siksi pukeuduin kuninkaalliseen pellavaan ja seurasin Horemhebia faraon kultaiseen taloon. Mutta laivassa Horemheb sanoi kultaista ruoskaansa heilutellen: »Muistaessani huomautan, ettet vast'edes sekoittaisi sotilaitani naisasioihisi, Sinuhe, sillä ylhäisten keskuudessa vallitsee suuri melu, koska sinun väitetään ryöstäneen jonkun naisen hänen talostaan viime yönä. Hänellä on monta rikasta rakastajaa, jotka ulisevat ja itkevät kuin kipeät kissat — hyi sonta, miten tämä patukkani haisee — niin, he etsivät lemmittyään, mutta sotilaani vaikenevat ja pidä sinä vain hänet piilossa ja huvittele hänen kanssaan miten kauan haluat, vaikka en olisi uskonut, että pystyt näin rajuihin tekoihin naisen tähden. Mutta suuret kalat kutevat syvässä vedessä ja sotilaani olivat varmaan oikeassa nimittäessään sinut kerran taistelun melskeessä Villiaasin pojaksi urheutesi tähden.»
Palatsissa näin ensimmäisen kerran hovin naisten uusia kesäpukuja, joista kaupungissa oli niin paljon puhuttu, ja myönnän, että ne outoudestaan huolimatta olivat kauniita ja vilpoisia eivätkä jättäneet miehen katseelle paljon arvaamisen varaa. Myös näin, että naiset olivat maalanneet silmänympäryksensä malakiitinvihreiksi ja poskensa ja huulensa tiilenpunaisiksi, niin että he muistuttivat maalattuja kuvia, mikä varmaan oli hyvä, sillä heidän liikkeensä olivat veltot ja heidän oli vaikea salata haukotuksiaan koko yön juhlittuaan Theban kaduilla ja monen polvet notkahtelivat yhä kävellessä viinin takia, niin että he mielellään nojailivat seiniin ja etsivät tukea miesten pitkistä kepeistä.
Horemheb vei minut faraon eteen hänen huoneeseensa, ja tällä tavoin näin jälleen faraon. Hän oli kasvanut mieheksi ollessani poissa ja hänen kasvonsa olivat kiihkeät ja kalpeat ja hänen silmänsä olivat valvomisesta turvonneet. Hänen yllään ei ollut ainoatakaan korua ja hän oli pukeutunut yksinkertaisesti valkoisiin vaatteisiin, mutta hä¬nen vaatteensa olivat hienointa kuninkaallista pellavaa eivätkä salan¬neet hänen pitkän, hontelon vartalonsa epämuotoista naismaisuutta.
»Sinuhe, lääkäri, sinä yksinäinen, muistan sinut», hän sanoi, ja sinä hetkenä tiesin, että hän oli ihminen, jota täytyi joko vihata tai rakas¬taa, sillä ihminen, jolla oli sydän rinnassaan ei voinut pysyä kylmänä hänen edessään.
»Minua vaivaa päänsärky, joka vie öitteni unen», hän sanoi kos¬kien kädellä otsaansa. »Hirveä päänsärky valtaa minut usein, kun jokin tapahtuu vastoin mieltäni, eivätkä lääkärini voi auttaa minua. He voivat vain huumata kipuni, mutta huumausta en tahdo, sillä aja¬tusteni täytyy olla kirkkaat kuin vesi jumalani tähden ja olen myös kyllästynyt kirotun jumalan lääkäreihin. Horemheb, haukan poika, on kertonut minulle taidostasi, Sinuhe. Ehkä sinä voisit auttaa minua. Tunnetko Atonin?»
Tämä oli minulle vaikea kysymys ja punnitsin tarkoin sanani, en¬nen kuin vastasin faraon edessä: »Tunnen Atonin, jos juuri hän on jokin minussa ja jokin tietoni ulkopuolella, jokin kaiken ihmistiedon ulkopuolella ja yläpuolella. Mutta muulla tavoin en häntä tunne.»
Hän kiihtyi ja hänen kasvonsa alkoivat hehkua ja hän sanoi innok¬kaasti: »Puhut Atonista paremmin kuin parhaat oppilaani, sillä vain sydämellään ihminen voi tuntea Atonin eikä järjellään. Vain minä tunnen hänet järjelläni, sillä olen hänen poikansa ja näkyjeni kirk¬kaudessa olen katsonut häntä kasvoista kasvoihin, vaikka hänen ole¬muksensa on kasvottomuus. Ei ole muuta jumalaa kuin Aton, ja ih¬miskäsien pystyttämät jumalat ovat harhaa hänen edessään. Vain varjoja ovat kaikki jumalat Atonin edessä, siksi kaadoin kirotun ju¬malan, koska hänen varjonsa esti valon paistamasta kansani sydämiin. Sinuhe, jos tahdot, annan sinulle elämän ristin.»
Sanoin hänelle: »Viime yönä näin miesten murskaavan kivillä haa¬voittuneen miehen pään sinun elämän ristisi tähden ja naiset hyppi¬vät hänen ympärillään huutaen Atonin nimeä. Myös näin naisten se¬kaantuvan neekereihin Atonia ylistäen.»
Hänen ilmeensä synkistyi ja hän rypisti otsaansa ja luisevat poski¬päät kohosivat punoittavina yhä korkeammiksi hänen laihoissa kas¬voissaan. Valittaen hän koski päätään, harmaa kalvo peitti hänen sil¬mänsä ja hän huusi: »Myös sinä, Sinuhe, teet pääni vain entistä ki¬peämmäksi, kun puhut asioita, jotka eivät ole minulle mieleen.»
Sanoin hänelle: »Olet julistanut eläväsi totuudesta, farao Ekhnaton. Siksi puhun sinulle totuuden, vaikka ymmärrän hyvin, että sai¬rautesi tähden hovilaisesi ja Atonin kumartajat käärivät totuuden si¬nulta pehmeihin kankaisiin ja sulkevat sen nahkojen sisään. Siliä to¬tuus on paljas veitsi ihmisen kädessä ja voi kääntyä kantajaansa vas¬taan. Totuus kääntyy sinua itseäsi vastaan, farao Ekhnaton, ja tuottaa sinulle kipuja. Parannan sinut helposti, jos vain tahdot sulkea korvasi totuudelta.»
Hän astui vastaani ja tarttui minua lujasti käsivarteen ja puristi käsivarttani ja sanoi kiihkeästi: »Ei, ei, Sinuhe. Ekhnaton elää vain totuudesta, se on hänen elämänsä tarkoitus. Mutta ei ole suinkaan rikos, jos egyptiläisnainen Atonin nimeen ilahtuu neekeriin, sillä kaikki kansat ja ihonvärit ovat samanarvoisia Atonin edessä.»
Horemheb sylkäisi ja pyyhki jalallaan syljen lattiaan, sitten hän haisteli kultaista ruoskaansa inhoava ilme kasvoissaan. Farao katsoi loukkaantuneena häneen ja tajusin, että faraolta puuttui kyky hy¬myillä ja nauraa. Hän oli tosi ihminen, mutta häneltä puuttui kyky nauraa, ja sen tähden hän oli onneton ihminen ja tuotti onnettomuut¬ta ympäristölleen. Sanoin hänelle:
»Totuus ei suinkaan tee ihmistä onnelliseksi. Puhkaisin äskettäin kallon vanhalta vaimolta, joka uskoi olevansa kuningatar Hatshepsut, mutta parannuttuaan hän oli vain köyhä, vanha vaimo eikä enää yhtä onnellinen kuin uskoessaan olevansa kuningatar Hatshepsut.»
Ekhnaton kysyi: »Voisitko parantaa minut puhkaisemalla kal¬loni? »
Mietin kauan, mutta lopuksi sanoin: »Tiedät, että tunnen pyhän tautisi, farao Ekhnaton, ja olen myös nähnyt sinut taudinkohtauksen vallassa ollessasi vielä nuorukainen. Toisinaan nämä kohtaukset eivät uusiinnu enää, jos potilaan kallo puhkaistaan, mutta toisinaan ne uu¬siutuvat. Luulen tämän riippuvan siitä, johtuuko tauti ulkonaisesta vammasta vai onko se synnynnäinen, sillä synnynnäistä tautia ei voi parantaa kallonpuhkaisulla. Kuitenkin uusiintuva päänsärkysi viit¬taa vammaan päässäsi ja huomaan myös poskiesi ja käsiesi nytkähtelevän, kun puhut. Siksi luulen, että kallon puhkaiseminen tuottaisi helpotusta vaivaasi, jos joku lääkäri uskaltaisi siihen ryhtyä. Kuiten¬kin sinun on muistettava, että jos lääkäri puhkaisee kallosi ja paranet hänen taitonsa ansiosta, menetät luultavasti näkyjesi lahjan ja sen, mitä sydämesi pitää totuutena. Läääkärinä uskallan sanoa, että jumalasi Aton on sairaan pään synnyttämä, mutta tämä ei suinkaan vähen¬nä aatteesi suuruutta, kun ihmisenä sitä ajattelen.»
Farao katsoi epäuskoisesti minuun ja kysyi: »Luuletko tosiaan hä¬vittäväsi Atonin sydämestäni, jos puhkaiset kalloni?»
»En suinkaan aio puhkaista kalloasi, Ekhnaton», sanoin nopeasti. »En tee sitä, vaikka käskisit, sillä oireesi eivät vaadi sitä ja kallonpuhkaisun suorittaa tunnollinen lääkäri vain silloin, kun se on ehdotto¬man välttämätöntä eikä mikään muu voi pelastaa potilasta.»
Horemheb sekaantui puheeseen ja sanoi: »Niin totta kuin ruoskani yhä haisee kissalta, Sinuhe on taitava lääkäri ja hän on kerännyt tai¬tonsa monista maista ja hän oli vanhan Ptahorin oppilas, kuten muis¬tat, Ekhnaton. Hänen käsiinsä voit huoletta uskoa pyhän kallosi, ja kenties tämä ajoissa suoritettu leikkaus voi pelastaa Syyrian ja Kushin maan Egyptille ja estää kaiken sen kuoleman, mikä vielä on ver¬sova hullujen tekojesi kylvöstä. Tätä en sano suinkaan lääkärinä, kos¬ka en lääketieteestä mitään ymmärrä, enkä sano sitä sotilaanakaan, vaan vain egyptiläisenä, joka rakastaa mustaa multaa ja katselee mie¬luummin lihavia lapsia ja nauravia vaimoja kuin nälkää, tauteja ja kuolemaa.»