Jokin hänen kylmässä, harkitsevassa olemuksessaan ärsytti minua, niin että rohkeuteni nousi, ja kenties viinilläkin oli osuus rohkeutee¬ni, sillä katsoin hänen ohitseen pitkään ja merkitsevästi pappi Ejeä ja sanoin: »Lääkärinä ei minulle ole olemassa jumalallisia salaisuuksia enkä kansan tähden tahtoisi sinun matkustavan Heliopolikseen, kos¬ka sinulla on sama voima omassa talossasi ja farao Ekhnaton tahtoo elää totuudesta. Jos kohtusi pysyisi hedelmättömänä vuodesta vuo¬teen, en kenties sanoisi mitään, sillä vallanperimys on merkitsevä asia, mutta koska faraossa ja sinussa ei ole mitään luonnollista vikaa, et hyödy, jos turmelet sydämesi, sillä mahdollisuudet jakaantuvat edelleen aivan tasan.»
Hän kohotti kätensä joustavalle kaulalleen ja hengähti syvään katsoen minuun, kuin olisi halunnut surmauttaa minut. Mutta harkin¬nassaan hän oli kylmäverinen ja siksi hän sanoi: »En ymmärrä lain¬kaan mitä puhut, mutta yrität varmaan olla syvämietteinen vaikuttaaksesi minuun. Se on turhaa, sillä rehellinen vastauksesi riittää mi¬nulle ja kiitän siitä sinua.»
Thotmes sekaantui rohkeasti puheeseen ja katsoi häntä silmiin ja sanoi: »Nefritite, kauneista kaunein, synnytä vain tyttäriä, jotta he perisivät kauneutesi ja maailma siten tulisi rikkaammaksi. Pieni Meritaton on jo kaunotar ja hovinaiset jäljittelevät hänen päänsä muotoa tekotukissaan kadehtien hänen kauneuttaan. Mutta sinusta olen veis¬tävä kuvan, joka säilyttää kauneutesi ikuisesti.»
Myös minä rauhoituin ja ihmettelin hänen noitavoimaansa, joka oli ärsyttänyt minut puhumaan älyttömiä. Siksi annoin hänelle lääkä¬rinä joitakin ohjeita ruoista, joita hänen tuli välttää, ja kehoitin häntä pureskelemaan vehnänjyviä niiden kypsyessä, sillä tämä on ainoa varma tapa siemenvoiman lisäämiseksi, jotta luonto alkaisi epäröidä ja kallistuisi miehiseen sukupuoleen naisen kohdussa. Ja sanoin hänel¬le: »Ainoa jumalallinen salaisuus tässä kaikessa on naisen hedelmöity¬minen miehen siemenestä, sillä kaikki pitävät sitä luonnollisena, mut¬ta kukaan ei osaa sitä selittää.» Silloin hän hymyili jälleen minulle ja maistoi viiniä maljastani ja sanoi: »Olen vain tyhmä nainen ja äiti ja äitinä hyvin taikauskoinen, kuten kaikki naiset. Suojele sinä minua taikauskostani, jotta synnyttäisin terveen lapsen, olipa se tyttö tai poika.»
Hänen huultensa väristä jäi maljani reunaan tiilenpunainen jälki ja varoin hävittämästä sitä. Siksi kultaisen maljani reunassa on yhä hä¬nen suunsa punainen jälki ja jokin, joka käsittämättömästi määrää kaiken mikä tapahtuu, määräsi, että lapsi, joka silloin oli saanut ohranjyvän viheriöimään, syntyi tyttärenä ja teki lapsellisesta pojasta molempien valtakuntain faraon. Mutta sitä en silloin vielä tiennyt, vaan samana iltana näytin Merkille maljaa ja minulla oli kaksinker¬tainen ylpeyden aihe, sillä farao oli juonut siitä ja maljan reunassa oli Nefrititen suun punainen jälki. Enhän voinut mitään sille, että hän oli nainen, josta uneksitaan saavuttamattomana, vaikka hänen silmän¬sä olivat hyvin kovat ja kirkkaat. Mutta Merit halveksi suuresti mal¬jaani eikä sallinut minun hyväillä poskiaan käsillään, vaan sanoi minun juopuneen kultaisen talon viineistä. Kuitenkin hänen yllään oli uudenkuosinen kesäpuku, kun seuraavan;! aamuna hain hänet katso¬maan kanssani faraon juhlakulkuetta, ja hän oli tässä asussa varsin kaunis, vaikka olikin syntynyt kapakassa, niin etten lainkaan häven¬nyt seisoessani hänen rinnallaan oinasten valtatien varrella kuninkaan suosikeille varatuilla paikoilla.
5
Niin laskematon on ihmisen mieli ja siinä määrin oli faraon totuus minut sokaissut, etten aavistanut mitään pahaa, vaikka paahtavassa päivässä viipyi yhä kytevien raunioiden sauhua ja virrasta nousi ruu¬miiden haju. Sillä oinasten valtatie oli liputettu kirjavin viirein ja ihmisjoukot reunustivat sitä määrättöminä nähdäkseen faraon ja poi¬kia oli kiivennyt istutusten puihin ja Pepitaton oli varannut lukemat¬tomia kukkakoreja tien varrelle, jotta kansa tavan mukaan saisi vis¬kellä kukkia faraon kantotuolin tielle. Oma mieleni oli kevyt ja aute¬reinen aavistaessani vapautta ja valoa Egyptin maalle, faraon talosta olin tuonut kultaisen maljan ja minut oli nimitetty kuninkaalliseksi kallonporaajaksi. Vieressäni seisoi kaunis, kypsä nainen, joka oli ys¬täväni ja piti kättään käsivarrellani, ja ympärillämme varatuilla pai¬koilla oli vain iloisia ihmisiä ja hymyileviä kasvoja, niin etten nähnyt kansan kasvoja. Kaikki oli vain tavattoman hiljaista, niin hiljaista, että oinasten kujalle kantautui korppien rääkynä suuren temppelin harjalta, sillä korpit ja haaskalinnut olivat kotiutuneet Thebaan ei¬vätkä kylläisyydestään painavina jaksaneet enää lentää takaisin vuo¬rilleen.
Kenties oli erehdys, että juovikkaiksi maalatut neekerit saattoivat faraon kultaista kantotuolia, sillä jo pelkkä heidän näkemisensä sy¬tytti kansan vihan. Eihän näet ihmisjoukossa ollut montakaan, joka ei ollut kärsinyt vahinkoa kuluneiden päivien aikana. Monet olivat me¬nettäneet kotinsa tulipaloissa, vaimojen kyynelet eivät vielä olleet kuivuneet, miesten haavat kirvelivät yhä siteiden alla eikä hymy voi¬nut nousta heidän ruhjottuihin suihinsa. Joka tapauksessa farao Ekhnaton saapui keinuen korkealla kansan päiden yläpuolella kantotuo¬lissaan kaikkien näkyvissä. Hänen päässään oli molempien valtakun¬tien yhdistetty kruunu, liljakruunu ja papyruskruunu, ylämaan ja alamaan kruunu, ja hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla ja kädet puristivat tiukasti käyräsauvaa ja kuninkaallista ruoskaa. Hän istui Hievahtamatta kuin jumalankuva, kuten faraot kaikkina aikoina ovat iltuneet kansan nähtävänä, ja kaikki oli peloittavan äänetöntä hänen laapuessaan, ikään kuin hänen näkemisensä olisi mykistyttänyt kantan kurkut. Vihdoin oinasten kujaa vartioivat sotilaat kohottivat kei¬häänsä ja huusivat tervehdyksensä hänelle ja myös ylhäiset ja rikkaat alkoivat huutaa varatuilta paikoiltaan ja viskelivät kukkia kantotuo¬lin tielle. Mutta kansanjoukkojen peloittavan äänettömyyden keskel¬lä heidän huutonsa oli ohut ja surkea kuin yksinäisen sääsken surina talviyössä, niin että he pian vaikenivat ja katselivat hämmästellen toiliinsa.
Silloin farao vastoin kaikkia tapoja liikahti ja kohotti käyräsauvan ja ruoskan käsissään tervehtien innossaan kiihkeästi kansaa. Kansan¬joukko huojahteli ja äkkiä purkautui kansan suusta huuto peloittava¬na kuin meren jyrinä rantakallioihin myrskysäällä. Kansa liikahteli ja huusi kumeasti valittaen: »Ammon, Ammon, anna meille takaisin Ammon, kaikkien jumalien kuningas.» Kansanjoukot lainehtivat ja huuto paisui yhä väkevammaksi, niin että korpit ja haaskalinnut ko¬hosivat lentoon temppelin harjalta ja muureilta ja lepattivat mustin siivin kantotuolin ylle. He huusivat: »Mene pois, väärä farao, mene pois.»
Heidän huutonsa pelästytti kantajat, niin että kantotuoli pysähtyi kulussaan, mutta kun he uudelleen hermostuneiden vartioupseerien käskyjen yllyttäminä yrittivät lähteä eteenpäin, silloin murtautui kansa vastustamattomana vyörynä oinasten valtatielle pyyhkäisten sotilaiden ketjun tieltään ja heittäytyen kantotuolin eteen röykkiöik¬si estääkseen sen pääsemästä eteenpäin. Eikä kukaan enää voinut täy¬sin seurata, mitä tapahtui, sillä sotilaat alkoivat lyödä kepeillään ja nuijillaan kansaa puhdistaakseen tien, mutta kohta he saivat käyttää keihäitä ja veitsiä suojellakseen henkeään ja kepit ja kivet viuhuivat ilmassa, veri vuoti oinasten tien kiviin ja yli möyrivän huudon koho¬sivat kimeinä ihmisten kuolinparkaisut. Mutta faraota kohden ei len¬tänyt ainoakaan kivi, sillä hän oli auringosta syntynyt, kuten kaikki faraot ennen häntä. Siksi hänen henkilönsä oli pyhä ja loukkaamaton eikä kukaan kansan joukosta olisi unissaankaan rohjennut kohottaa kättään häntä vastaan, vaikka he sydämestään vihasivat häntä. Luu¬len, etteivät edes papit vielä olisi rohjenneet kohottaa kättään häntä vastaan, sillä sellaista ei vielä koskaan ennen ollut tapahtunut. Siksi farao kenenkään häiritsemättä näki korkealta istuimeltaan kaiken, mitä tapahtui. Unohtaen arvonsa hän nousi seisomaan ja huusi ää¬neen hillitäkseen sotilaita, mutta kukaan ei kuullut hänen huutoaan kansan melutessa.