Kansa viskeli kivillä sotilaita ja löi heitä kepeillä ja sotilaat puolus¬tautuivat ja surmasivat monta kansan joukosta, ja lakkaamatta huusi kansa: »Ammon, Ammon, anna meille takaisin Ammon.» Ja vielä he huusivat: »Mene pois, väärä farao, mene pois, Thebaan sinulla ei ole asiaa.» Myös ylhäisiä he viskelivät kivillä ja tunkeutuivat ympärilleen huitoen varatuille paikoille, niin että naiset viskasivat pois kukat kä¬sistään ja pudottivat hajuastiansa ja pakenivat.
Silloin Horemheb antoi puhaltaa torviin ja sotavaunut ajoivat esiin pihoista ja sivukaduilta, minne hän oli antanut niiden piiloutua, jottei olisi ärsyttänyt kansaa. Sotavaunut ajoivat esiin ja moni sotkeutui hevosten jalkoihin ja pyörien alle, mutta Horemheb oli antanut pois¬taa viikatteet vaunujen kyljistä säästääkseen kansan verta ja ne ajoi¬vat hitaasti ja määrätyssä järjestyksessä ja piirittivät faraon kantotuo¬lin ja ajoivat pois faraon kantotuoli keskellään suojellen myös juhlasaattuetta ja kuninkaallista perhettä. Mutta kansa ei hajaantunut, en¬nen kuin nähtiin kuninkaallisten laivojen soutavan takaisin virran toiselle puolelle. Silloin kansa puhkesi riemuun ja sen riemuhuuto oli vielä peloittavampi kuin vihan huuto, ja roskaväki, joka oli sekaantu¬nut kansan joukkoon, hyökkäsi ylhäisten taloihin rikkoen ja rosvo¬ten kaiken minkä näki, kunnes sotilaat palauttivat järjestyksen kei¬häillään ja kansa hajosi koteihinsa ja tuli ilta ja korpit laskeutuivat repimään ruumiita oinasten tien kivillä.
Tällä tavoin farao Ekhnaton ensimmäisen kerran joutui katsele¬maan silmästä silmään raivoavaa kansaa ja näki veren vuotavan juma¬lansa tähden, eikä hän koskaan unohtanut tätä näkyä, vaan jokin murtui hänessä ja viha vuodatti myrkkyä hänen rakkauteensa ja hä¬nen kiihkonsa kasvoi, niin että hän määräsi lähetettäväksi kaivoksiin jokaisen, joka ääneen lausui Ammonin nimen tai salasi hänen nimensä kirjoitettuna kuviin tai astioihin. Mutta ihmiset eivät halunneet antaa ilmi toisiaan ja siksi todistajiksi kelpasivat myös varkaat ja orjat eikä kukaan enää ollut turvassa vääriltä todistajilta, niin että monet rehel¬liset ja kunnialliset miehet joutuivat orjiksi kaivoksiin ja kivilouhok¬siin ja häikäilemättömät ja petolliset ottivat haltuunsa heidän talonsa ja työpajansa ja myymälänsä Atonin nimeen.
Mutta tämän kaiken kerron, ennen kuin se tapahtui, selittääkseni, miksi niin tapahtui. Kuitenkin jo samana yönä minut haettiin kiirees¬ti kultaiseen taloon, sillä farao oli saanut tautinsa kohtauksen ja lääkä¬rit pelkäsivät hänen henkensä puolesta ja tahtoivat jakaa vastuun, koska hän oli puhunut minusta ja maininnut nimeni. Monen vesimitan ajan hän makasi tiedottomana ja kuolleen kaltaisena, niin että hänen jäsenensä kylmenivät eikä suonten tykkimistä enää erottanut. Mutta hän toipui tajuihinsa pureskeltuaan houreessa kielensä ja suun¬sa rikki, niin että veri vuoti hänen suustaan. Toivuttuaan hän karkot¬ti luotaan kaikki Elämän talon lääkärit, koska ei enää tahtonut nähdä heitä silmiensä edessä, ja piti vain minut. Ja toivuttuaan hän sanoi:
»Kerätkää soutajat ja ja jokainen, joka on ystäväni, seuratkoon minua, sillä lähden matkalle ja näkyni johtaa minua, kunnes löydän maan, joka ei ole kenenkään jumalan maata eikä kenenkään ihmisen maata. Tämän maan pyhitän Atonille ja rakennan sinne kaupunkini, joka on oleva Atonin kaupunki, enkä palaa enää koskaan Thebaan.» Vielä hän sanoi: »Theban kansan käytös on vastenmielisempi kaik¬kea, mikä tähän asti on tapahtunut, ja inhottavampaa ja kurjempaa, mitä kukaan esiisäni on kokenut edes vieraiden kansojen taholta. Siksi en ikänä enää astu jalkaani Thebaan, vaan hylkään Theban omaan pimeyteensä.»
Hänen kiihkonsa oli niin suuri, että hän antoi kantaa itsensä lai¬vaan vielä sairaana, enkä lääkärinä voinut vastustaa häntä eivätkä hä¬nen neuvonantajansa voineet vastustaa häntä. Mutta Horemheb sa¬noi: »Näin on paras, sillä tällä tavoin Theban kansa saa tahtonsa lä¬vitse ja Ekhnaton saa tahtonsa lävitse ja molemmat ovat tyytyväisiä ja rauha palaa maahan.»
Hänen tilansa oli niin hämmentynyt ja hänen silmänsä olivat niin harhailevat, että alistuin hänen päätökseensä, koska lääkärinä ajatte¬lin, että hänen oli parempi vaihtaa paikkaa ja nähdä uusia ympäristöjä ja kohdata uusia ihmisiä, jotka eivät vihanneet häntä. Tällä tavoin seurasin faraota hänen matkatessaan virtaa alas ja hän oli lähdössään niin maltiton, ettei odottanut edes kuninkallista perhettä, vaan lähti muiden edellä ja Horemheb antoi sotalaivojen saattaa häntä, jottei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.
Niin lipui faraon laiva virtaa alas ja Theba jäi taaksemme ja sen muurit ja temppelien katot ja obeliskien kultaiset kärjet vajosivat taivaanrannan taakse ja näkyvistä hävisivät myös kolme vuorenhuip¬pua, Theban ikuiset vartijat. Mutta Theban muisto ei hävinnyt, vaan seurasi meitä monta päivää virtaa alas, sillä virta oli täynnä lihavia krokotiileja, joiden pyrstöt läiskyivät mätänevässä, kalmanhajuisessa vedessä, ja sata kertaa sata ruumista ajelehti yhä turvonneina pitkin virtaa eikä ollut yhtäkään kaislikkoa tai hiekkasärkkää, johon ei olisi takertunut ruumista vaatteista tai hiuksista farao Ekhnatonin juma¬lan tähden. Mutta itse hän ei tiennyt sitä, sillä hän makasi kuninkaal¬lisessa majassa laivassaan pehmeillä matoilla ja palvelijat voitelivat häntä tuoksuvalla öljyllä ja polttivat suitsutusta hänen ympärillään, jottei hän olisi tuntenut jumalansa hajua.
Mutta matkattuamme kymmenen päivää puhdistui virta ja farao nousi laivan keulaan katselemaan ympärilleen. Maa oli kesästä keltai¬nen hänen ympärillään ja maamiehet korjasivat pelloilta kesän satoa ja iltaisin ajettiin karja juomaan virran rantaan ja paimenet soittelivat kaksihaaraisia huilujaan. Nähdessään faraon laivan juoksivat ihmiset kylistään rantaan ja pukeutuivat valkoisiin ja huiskuttivat palmunok¬sia faraolle ja huusivat hänelle tervehdyshuutoja. Kaikkia lääkkeitä paremmin vaikutti hänen terveyteensä tyytyväisen kansan näkemi¬nen ja hän antoi toisinaan laskea rantaan ja nousi maihin ja puhutteli ihmisiä ja koski heitä käsillään ja siunasi käsillään lapsia ja naisia, jotka eivät tätä koskaan unohtaneet. Myös lampaat tulivat arkoina hänen luokseen ja nuuskivat häntä ja pureksivat hänen viittansa liepeitä ja hän nauroi ilosta. Eikä hän pelännyt auringonkehrää, jumalaansa, vaikka se on surmaava jumala kesän paahteessa, vaan paljasti kasvon¬sa auringolle ja aurinko paahtoi hänen kasvonsa punertaviksi, niin että hänen kuumeensa ja kiihkonsa nousi jälleen ja henki paistoi hä¬nen silmistään kauhistavan väkevänä, kun hän taas maltittomasti kii¬rehti matkaa.
Yön pimeässä hän seisoi laivan keulassa ja katseli tulisia tähtiä ja sanoi minulle: »Kaiken väärän jumalan maan jaan niille, jotka ovat tyytyneet vähään ja tehneet työtä käsillään, jotta he olisivat onnelli¬sia ja siunaisivat Atonin nimeä. Kaiken maan jaan heille, sillä sydäme¬ni iloitsee nähdessäni lihavia lapsia ja nauravia vaimoja ja miehiä, jot¬ka tekevät työnsä Atonin nimeen ketään vihaamatta ja ketään pel¬käämättä.»
Vielä hän sanoi: »Ihmisen sydän on pimeä enkä koskaan olisi usko¬nut sitä, ellen olisi nähnyt sitä omin silmin. Sillä valkeuteni on niin kirkas, etten ymmärrä pimeää, ja valon paistaessa sydämessäni unoh¬dan kaikki väärät sydämet. Mutta varmaan on monta ihmistä, jotka eivät voi ymmärtää Atonia, vaikka näkevät hänet ja tuntevat hänen rakkautensa, sillä he ovat eläneet ikänsä pimeässä eivätkä heidän sil¬mänsä enää tunne valoa nähdessään sen, vaan he pitävät valoa pahana ja se koskee heidän silmiinsä. Siksi annan heidän olla rauhassa enkä häiritse heitä, elleivät he häiritse minua ja rakkaitani, mutta heidän luonaan en silti tahdo asua, vaan kerään ympärilleni rakkaimpani ja asun heidän kanssaan enkä enää koskaan poistu heidän luotaan, jott¬en saisi pahaa päänsärkyä nähdessäni sellaista, mikä pahoittaa mieleni ja on kauhistus Atonille.»