Hän tuijotti tähtiä yön pimeässä ja sanoi: »Yö on minulle kauhis¬tus enkä rakasta pimeyttä, vaan pelkään sitä, enkä rakasta tähtiä, sillä tähtien palaessa hiipivät shakaalit koloistaan ja leijonat hylkäävät luo¬lansa ja karjuvat verta himoiten. Myös Theba on minulle yö ja siksi hylkään Theban, totisesti hylkään kaikki vanhat ja väärät ja kiinni¬tän toivoni nuoriin ja lapsiin, sillä nuorista ja lapsista versoo maail¬man kevät ja lapsesta asti omaksuessaan Atonin opin he puhdistuvat pahasta ja koko maailma on puhdistuva. Sen tähden on kaikki koulut uudistettava ja vanhat opettajat karkotettava ja lapsille laadittava uu¬sia kirjoitustekstejä. Myös tahdon laatia kirjoituksen yksinkertaisem¬maksi kuin ennen, sillä emme tarvitse kuvia ymmärtääksemme kirjoi¬tusta ja siksi laadin kirjoituksen, jonka yksinkertaisinkin voi helposti oppia, eikä enää ole oleva eroa kirjoitustaitoisen ja kansan välillä, vaan kansa oppii kirjoittamaan, niin että jokaisessa kylässä, pienimmässäkin, on joku kirjoitustaitoinen, joka osaa lukea mitä heille kir¬joitan. Olen näet kirjoittava heille usein ja paljon ja kaikenlaisista asioista, mitä heidän tulee tietää.»
Hänen puheensa peloitti minua, sillä tiesin kyllä faraon uudesta kirjoituksesta, joka oli helppo oppia ja helppo lukea, mutta se ei ollut pyhää kirjoitusta eikä se ollut kaunista ja sisällykseltään rikasta, ku¬ten vanha kirjoitus, vaan jokainen taitoaan kunnioittava kirjuri hal¬veksi sitä ja herjasi sen käyttäjiä. Siksi sanoin: »Kansankirjoitus on rumaa ja raaistavaa eikä se ole pyhää kirjoitusta. Mitä tulee Egyptis¬tä, jos jokainen oppii kirjoittamaan, sillä sellaista ei koskaan ennen ole tapahtunut eikä sen jälkeen kukaan enää tahdo tehdä työtä käsil¬lään, vaan maa jää viljelemättä eikä kansalla ole iloa kirjoitustaidos¬taan, kun se kuolee nälkään.»
Mutta tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä hän kiihtyi suuresti ja huusi minulle: »Näin lähellä on siis yhä pimeys minua ja pimeys sei¬soo vieressäni, kun sinä seisot vieressäni, Sinuhe. Sinä vain epäilet ja haet esteitä tielleni, mutta totuuteni palaa minussa kuin tuli ja silmäni näkevät kaikkien esteiden lävitse kuin kirkkaan veden lävitse, kunnes näen maailman, joka tulee jälkeeni. Tässä maailmassa ei ole vihaa eikä pelkoa, vaan ihmiset jakavat veljinä työn keskenään ja leivän he jaka¬vat veljinä keskenään eikä enää ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikki ovat samanlaisia ja kaikki osaavat kirjoittaa ja lukevat, mitä kirjoitan heille. Eikä kukaan sano toiselle: likainen syyrialainen, tai: kurja nee¬keri, vaan jokainen ihminen on jokaisen ihmisen veli eikä koskaan enää ole oleva sotaa. Tämän kaiken näkevät silmäni ja siksi voimani ja riemuni paisuu minussa niin väkeväksi, että pelkään sydämeni hal¬keavan.»
Silloin tiesin jälleen, että hän oli hullu, ja saatoin hänet lepäämään matolleen ja annoin hänelle rauhoittavaa lääkettä. Mutta hänen sa¬nansa vaivasivat minua ja kirvelivät sydämessäni, sillä jokin minussa oli kypsynyt ottamaan vastaan hänen sanansa. Olin nähnyt monia kansoja ja kaikki kansat olivat pohjaltaan samanlaisia, olin nähnyt monia kaupunkeja ja kaikki kaupungit olivat pohjaltaan samanlaisia, eikä oikealle lääkärille saanut olla eroa köyhän ja rikkaan, egyptiläi¬sen ja syyrialaisen välillä, vaan lääkärin tehtävä oli auttaa jokaista ihmistä. Siksi sanoin sydämelleni:
»Hänen hulluutensa on suuri ja johtuu epäilemättä hänen sairau¬destaan, mutta samalla hänen hulluutensa on suloinen ja tartuttava ja toivoisin, että hänen näkynsä voisi toteutua, vaikka järkeni sanoo, ettei sellaista maailmaa voi rakentaa muualle kuin lännen maahan. Mutta sydämeni huutaa ja sanoo, että hänen totuutensa on suurempi kaikkia muita totuuksia, jotka ennen häntä on sanottu, ja sydämeni sanoo, ettei suurempaa totuutta tulla lausumaan enää hänen jälkeen¬sä, vaikka tiedän, että veri ja tuho versoo hänen askelistaan ja että hän on hukuttava suuren valtakunnan, jos saa elää kyllin kauan.»
Yön pimeässä katselin tähtiä ja ajattelin: »Minä, Sinuhe, olen muu¬kalainen maailmassa enkä tiedä edes, kuka minut on synnyttänyt. Oma tahtoni vei minut köyhien lääkäriksi Thebaan eikä kulta mer¬kitse minulle paljon, vaikka mieluummin syönkin rasvaista hanhea kuin kuivaa leipää ja mieluummin juon viiniä kuin vettä. Mutta mi¬kään tästä kaikesta ei ole minulle niin tärkeää, etten voisi siitä luopua.Koska minulla siis ei ole muuta menettämistä kuin henkeni, niin mik¬si en tukisi hänen heikkouttaan ja seisoisi hänen rinnallaan ja rohkai¬sisi häntä mitään epäilemättä, sillä hän on farao ja valta on hänen käsissään eikä ole maailmassa rikkaampaa ja viljavampaa maata kuin Egypti ja kenties Egypti kestää elävänä tämän kokeen. Jos niin kävi¬si, uudistuisi tosiaan maailma ja uusi maailmanvuosi alkaisi ja ihmiset olisivat veljiä keskenään eikä olisi enää köyhiä ja rikkaita. Eikä kos¬kaan ennen ole tarjoutunut ihmiselle sellaista tilaisuutta totuutensa toteuttamiseen kuin hänelle, koska hän syntyi faraoksi, enkä usko, että tällainen tilaisuus enää koskaan voi toistua, vaan tämä on ainoa hetki kaikkina aikoina, jolloin hänen totuudellaan on mahdollisuus toteutua.»
Tällä tavoin näin unta avoimin silmin kuninkaan keinuvassa laivas¬sa virralla ja yötuuli kantoi kypsyneen viljan ja puimalattioiden le¬mun sieraimiini rannoilta. Mutta yötuuli kylmensi jäseneni ja unelma sammui mielestäni ja sanoin alakuloisesti sydämelleni: »Jospa Kaptah olisi täällä ja kuulisi hänen sanansa. Sillä vaikka olen lääkärinä taitava ja voin parantaa monta vaivaa, on koko maailman sairaus ja kurjuus niin suuri, etteivät kaikki maailman lääkärit ehdi sitä parantaa, vaikka osaisivat, ja on tauteja, joille lääkärit eivät voi mitään. Samalla tavoin kenties hän, Ekhnaton, on ihmissydämien lääkäri, mutta joka paik¬kaan hän ei voi ehtiä ja hänen kasvattaessaan muita ihmissydänten lääkäreiksi, he käsittävät vain puoleksi hänen sanansa ja väärentävät hänen ajatuksensa kukin oman sydämensä ja halunsa mukaan eikä hän elinaikanaan ehdi kasvattaa niin monta ihmissydänten lääkäriä, että nämä ehtisivät parantaa koko ihmiskunnan. Myös on ihmissydämiä, jotka ovat paatuneet niin mustiksi, ettei edes hänen totuutensa voi enää niitä parantaa. Ja Kaptah sanoisi varmaan: »Jos tulisikin aika, jolloin enää ei ole rikkaita eikä köyhiä, niin aina on olemassa viisaita ja tyhmiä, ovelia ja yksinkertaisia. Niin on aina ollut ja niin on oleva. Väkevä panee jalkansa heikon niskalle ja ovela vie tyhmän kukkaron ja panee yksinkertaisen tekemään työtä puolestaan, sillä ihminen on petollinen eläin ja hänen hyvyytensäkin on puolinainen, niin että vasta mies, joka makaa pitkällään eikä enää nouse, on koko¬naan hyvä. Myös näet, mitä hänen hyvyytensä jo on saanut aikaan. Varmaan sitä siunaavat eniten virran krokotiilit ja kylläiset korpit temppelin harjalla.»
Tällä tavoin farao Ekhnaton puhui minulle ja minä puhuin sydämelleni ja sydämeni oli heikko ja voimaton, kunnes viidentenätoista päivänä eteemme tuli maa, joka ei ollut kenenkään ylhäisen maata eikä kenenkään jumalan maata. Vuoret loittonivat rannasta siintä¬viksi ja kullanruskeiksi ja maa oli viljelemätön ja vain muutamat pai¬menet paimensivat karjaa laitumilla eläen kaislamajoissa virran ran¬nassa. Silloin farao nousi maihin laivastaan ja pyhitti tämän maan Atonille rakentaakseen siihen uuden pääkaupungin ja tämän tule¬van kaupungin hän nimitti Akhetatoniksi, Taivaankorkeuden kau¬pungiksi.