»En lainkaan ymmärrä, miksi puhut minulle tuollaista», sanoi fa¬rao Ekhnaton ja alkoi piirtää paperiin kuvaa temppelistään sellaisena kuin se kangasteli hänen mielessään, sillä hän häiritsi lakkaamatta arkkitehtejään ja rakennusmestareitaan piirroksilla ja selityksillä, vaikka he ymmärsivät rakennuksista kaiken paremmin kuin hän.
»Tarkoitan vain, että näen silmissäni tuon pienen Ramseksen ja hänen suunsa on ruhjottu ja otsakiharansa veren tahrima. Myös tuon Megiddon vaimon näen hänen maatessaan paljaana ja verisenä linnoi¬tuksen pihassa ja Amorin miesten häpäistessä hänen ruumistaan. Mutta myönnän tietysti, että ajatukseni ovat pienet sinun ajatustesi rinnalla ja ettei hallitsija voi muistaa jokaista Ramsesta ja jokaista pehmeää vaimoa, joka on hänen alamaisensa.»
Silloin farao puristi kätensä nyrkkiin ja kohotti nyrkkinsä ilmaan ja päänsärky sumensi hänen silmänsä ja hän huusi: »Sinuhe, etkö tajua, että jos minun on valittava kuolema elämän asemesta, valitsen mieluummin sadan egyptiläisen kuoleman kuin tuhannen syyrialai¬sen kuoleman. Jos alkaisin käydä sotaa Syyriassa pelastaakseni jokai¬sen egyptiläisen siellä, kuolisi sodassa monta egyptiläistä ja monta syyrialaista ja syyrialainen on ihminen kuten egyptiläinenkin ja sy¬dän lyö hänen rinnassaan ja syyrialaisella on myös vaimoja ja kirkassilmäisiä poikia. Jos vastustaisin pahaa pahalla, synnyttäisin vain pa¬haa. Mutta vastustaessani pahaa hyvällä on tästä aiheutuva paha pie¬nempi kuin vastustaessani pahaa pahalla. En tahdo valita kuolemaa elämän asemesta. Sen tähden ummistan korvani sanoiltasi äläkä puhu minulle enää Syyriasta, jos henkeni on sinulle kallis ja rakastat minua, sillä ajatellessani Syyriaa kärsii sydämeni kaikkien niiden kärsimyk¬set, jotka joutuvat kuolemaan tahtoni tähden, eikä ihminen jaksa kauan kantaa monen ihmisen kärsimystä. Siksi anna minulle rauha Atonin tähden ja totuuteni tähden.»
Hän kumarsi päänsä ja hänen silmänsä turposivat kivusta ja alkoi¬vat punoittaa ja hänen paksut huulensa vapisivat kivusta. Siksi jätin hänet rauhaan, mutta korvissani soi muurinmurtajien jyskytys Me¬giddon muureihin ja rääkättyjen vaimojen valitus Amorin miesten villateltoissa. Mutta paadutin sydämeni kuulemasta näitä ääniä, sillä rakastin häntä, vaikka hän oli hullu, ja kenties rakastin häntä juuri hänen hulluutensa tähden, sillä hänen hulluutensa oli kauniimpi kuin muiden ihmisten viisaus.
6
Minun on vielä kerrottava hoviväestä, joka viipymättä seurasi Ekhnatonia Taivaankorkeuden kaupunkiin, sillä he olivat ikänsä eläneet faraon kultaisessa talossa eikä heidän elämällään ollut muuta tarkoi¬tusta kuin elää faraon läheisyydessä ja hymyillä hänen hymyillessään ja rypistää otsansa hänen rypistäessään otsansa. Niin olivat tehneet heidän isänsä ennen heitä ja näiden isät ennen heidän isiään, ja isiltään he olivat perineet kuninkaalliset virkansa ja arvonimensä ja ylpeilivät arvoistaan ja vertailivat arvojaan keskenään. Heitä oli kuninkaallinen sandaalinkantaja, joka tuskin koskaan itse oli vetänyt jalkineita jal¬kaansa, ja heitä oli kuninkaallinen juomanlaskija, joka koskaan ei ol¬lut polkenut rypäleitä, ja heitä oli kuninkaallinen leipoja, joka ei koskaan ollut nähnyt jauhoja sekoitettavan taikinaksi, ja heitä oli kunin¬kaallinen voidelastan kantaja, ja vielä oli kuninkaallinen ympärileikkaaja ja lukuisia muita virkailijoita, ja itse olin kuninkaallinen kallonporaaja, mutta silti kukaan ei odottanut minun puhkaisevan kunin¬kaan kalloa, vaikka kaikista muista eroten olisin pystynyt sen teke¬mään ja kenties silti säilyttämään faraon hengissä.
He kaikki saapuivat Akhetatoniin riemuiten ja laulaen Atonin hymnejä ja he saapuivat kukkien koristamissa laivoissa kuin huviretkelle ja toivat hovinaisia ja monta viiniruukkua mukanaan. He ma¬joittuivat telttoihin ja päivänkatosten alle virran rantaan ja söivät ja joivat ja iloitsivat elämästään, sillä tulva oli laskenut ja oli kevät ja maaseudun ilma oli raikas kuin nuori viini ja linnut viheltelivät istu¬tetuissa puissa ja kyyhkyset kujersivat. Heitä palvelemaan tarvittiin niin monta palvelijaa ja orjaa, että heidän majoituspaikkansa muo¬dosti pienen kaupungin, sillä he eivät itse osanneet edes pestä käsiään tai pyyhkiä voidetta naamaansa, vaan ilman palvelijoita ja orjia he olisivat olleet avuttomia kuin lapset, jotka opettelevat kävelemään.
Silti he seurasivat urhoollisesti faraon mukana faraon osoitellessa heille katujen ja talojen paikkoja, ja orjat varjostivat heidän kallisar¬voista päätään päivänvarjoilla. Myös he innostuivat rakentajien mu¬kana rakentamaan talojaan, koska faraokin toisinaan otti tiilen maasta ja asetti sen paikoilleen. He kantoivat läähättäen tiiliä talojensa ko¬hoaviin seiniin ja nauroivat saadessaan naarmuja käsiinsä, ja ylhäiset naiset sotkivat savea polvillaan maassa. Jos he olivat kauniita ja nuo¬ria, he käyttivät tätä tekosyynä viskatakseen yltään vaatteensa pitäen yllään vain lannevaatteen, kuten kansan naiset tekivät jauhaessaan viljaa.
Mutta heidän sotkiessaan savea oli orjien pideltävä päivänvarjoja heidän yllään, jottei aurinko olisi päässyt tummentamaan heidän kal¬liisti hoidettuja jäseniään, ja aikansa sotkettuaan he lähtivät pois ja jättivät kaiken epäjärjestykseen jäljessään, niin että rakentajat kirosi¬vat katkerasti heitä ja purkivat pois tiilet, joita ylhäiset kädet olivat asettaneet paikoilleen. Nuoria ylhäisön naisia he eivät kuitenkaan ki¬ronneet, vaan katselivat heitä mielellään ja läiskyttelivät heidän pin¬taansa savisilla käsillään tyhmiksi tekeytyen, niin että he kirkuivat säikähdyksestä ja kiihkosta. Mutta kun vanhat, rumat hovinaiset tuli¬vat heidän luokseen ja rohkaisivat heitä sanoillaan työn kestäessä ja nipistelivät ihailevasti heidän lihaksiaan ja silittelivät käsillään heidän savisia poskiaan Atonin nimeen heidän hikeään haistellen, he kirosi¬vat uudelleen ja pudottivat savitiiliä heidän jaloilleen hätyyttääkseen heidät tiehensä.
Hoviväki ylpeili suuresti rakennustyöstään ja kerskaili teoistaan ja luetteli toisilleen, montako tiiltä kukin oli kohottanut paikoilleen, ja näytti faraolle naarmuisia käsiään saavuttaakseen hänen suosionsa.
Mutta aikansa rakennettuaan he kyllästyivät tähän leikkiin ja al¬koivat hoitaa puutarhojaan ja kaivaa multaa kuin lapset. Puutarhurit kutsuivat jumalia avukseen ja kirosivat heitä, sillä he antoivat lakkaa¬matta siirtää puita ja pensaita paikasta toiseen, ja kastelukanavien kai¬vajat sanoivat heitä Sethin lapsiksi, sillä joka päivä he keksivät uusia kohtia, mihin oli kaivettava kalalammikoita. Enkä luule heidän tar¬koittaneen tällä kaikella mitään pahaa, sillä he eivät edes ymmärtä¬neet olevansa häiriöksi työntekijöille, vaan uskoivat olevansa näille suureksi avuksi ja joka ilta he joivat viiniä ja kerskailivat teoistaan.
Mutta pian he kyllästyivät tähänkin leikkiin ja alkoivat valittaa päivien hellettä ja teltoissa heidän mattoihinsa tuli hiekkakirppuja, niin että he voihkivat läpi yön ja tulivat aamuisin luokseni pyytä¬mään minulta parantavia salvoja kirpunpuremiinsa. Lopuksi he kiro¬sivat koko Akhetatonin ja monet lähtivät pois maatiloilleen ja muu¬tamat matkustivat salaa Thebaan huvittelemaan, mutta uskollisim¬mat istuivat telttojensa varjossa ja joivat jäähdytettyä viiniä ja pelasi¬vat noppaa keskenään ja pelasivat vuorotellen voittaen ja häviten kaiken kultansa ja vaatteensa ja korunsa löytäen pelistä lohtua yksi¬toikkoiseen elämäänsä. Mutta päivä päivältä kohosivat talojen seinät ja muutamassa kuukaudessa Akhetatonin kaupunki kasvoi erämaasta ihmeellisine puutarhoineen kuin sadussa. Mutta mitä tämä kaikki maksoi, sitä en minä pysty laskemaan. Sen vain tiedän, ettei kaikki Ammonin kulta riittänyt tähän, sillä Ammonin luolat olivat tyhjät, kun sinetit avattiin, ja Ammonin papit olivat myrskyä aavistaessaan jakaneet luotetuilleen paljon kultaa säilytettäväksi.