Ramose sanoi: »Totisesti se kauhea nainen toipui henkiin Kuole¬man talossa, mutta miten sen tiedät, sitä en halua aavistaa. Hän toipui henkiin, sillä hänen kaltaisensa nainen ei kuole koskaan, ja jos hän kuolee, hänen ruumiinsa on poltettava tulessa, jottei hän koskaan pa¬laisi takaisin, ja opittuamme tuntemaan hänet annoimme hänelle ni¬men Sethnefer, paholaisen kaunotar.»
Silloin peloittava aavistus valtasi minut ja kysyin häneltä: »Miksi puhut hänestä: oli ja oli, sillä eikö hän enää olekaan Kuoleman talos¬sa, vaikka ruumiinpesijät sanoivat pitävänsä hänet siellä seitsemän¬kymmentä kertaa seitsemänkymmentä päivää.»
Ramose helisteli vihaisesti veitsiään ja pihtejään ja luulen, että hän olisi kajonnut kädellään minuun, ellen olisi tuonut hänelle ruukullista parasta viiniä faraon kellarista. Siksi hän tyytyi koettelemaan sormel¬laan ruukun pölyistä sinettiä ja sanoi: »Emme tahtoneet pahaa sinul¬le, Sinuhe, vaan olit minulle kuin oma poikani ja olisin pitänyt sinut ikäsi Kuoleman talossa ja opettanut sinulle kaiken taitoni. Myös van¬hempiesi ruumiit säilytimme, niinkuin vain ylhäisten ruumiit säilyte¬tään säästämättä parhaita öljyjä ja balsameja. Miksi sinä siis tahdoit niin pahaa meille, että toit tuon kauhean naisen elävänä Kuoleman taloon? Tiedä siis, että ennen hänen tuloaan elimme yksinkertaista ja uutteraa elämää Kuoleman talossa ja ilahdutimme oluella sydäntämme ja rikastuimme suuresti varastamalla vainajilta heidän korujaan säätyyn ja sukupuoleen katsomatta ja myymällä noidille erilaisia ruu¬miinosia, joita noidat tarvitsevat noituuteen. Mutta tuon naisen tul¬tua keskuuteemme Kuoleman talo oli meille kuin manalan rotko ja miehet haavoittivat veitsillä toisiaan ja tappelivat keskenään hänestä kuin hullut koirat. Hän vei meiltä kaiken rikkautemme ja kaiken kultamme ja hopeamme, minkä olimme vuosien aikana keränneet ja piilottaneet Kuoleman taloon, eikä hän halveksinut kupariakaan, vaan rosvosi meiltä vaatteemmekin, sillä jos joku oli vanha, kuten minä, eikä jaksanut enää syttyä häneen, hän pani muut varastamaan näiltä, kun he ensin olivat tuhlanneet hänelle omansa. Eikä kulunut enempää kuin kolme kertaa kolmekymmentä päivää, kun hän jo oli puhdistanut meiltä kaiken ja rosvonnut meidät paljaiksi. Huomat¬tuaan, ettei saanut enää irti meistä enempää, hän nauroi meille ja halveksi meitä suuresti ja kaksi ruumiinpesijää, jotka olivat syttyneet häneen, kuristi itsensä vöillään, kun hän pilkkasi ja häpäisi heitä. Sen jälkeen hän lähti pois ja vei kaiken rikkautemme mennessään emme¬kä voineet estää häntä menemästä, sillä jos joku asettui estämään hän¬tä, meni toinen tielle ansaitakseen häneltä hymyn ja sormen hipaisun. Tällä tavoin hän vei meiltä rauhamme ja rikkautemme ja ainakin kolmesataa debeniä kultaa hän vei mukanaan, laskematta hopeaa ja kuparia ja liinasiteitä ja voiteita, jotka olimme vuosien aikana hyvän tavan mukaan varastaneet vainajilta. Mutta vuoden kuluttua hän lu¬pasi palata tervehtimään meitä ja katsomaan, mitä olimme saaneet kokoon vuoden kuluessa. Siksi Theban Kuoleman talossa varastetaan nyt enemmän kuin koskaan ennen ja ruumiinpesijät ovat oppineet varastamaan myös toisiltaan eikä vain vainajilta, niin että rauhamme on kokonaan mennyt. Siksi ymmärrät, jos annoimme hänelle nimen Sethnefer, sillä totisesti hän oli hyvin kaunis, vaikka hänen kauneu¬tensa oli Sethistä peräisin.»
Tällä tavoin sain tietää, miten lapsellinen kostoni oli ollut, sillä Nefernefernefer palasi Kuoleman talosta vahingoittumattomana ja entistä rikkaampana eikä hänelle luullakseni oleskelustaan siellä ollut muuta haittaa kuin ruumiiseensa syöpynyt haju, joka jonkin aikaa esti hänet harjoittamasta ammattiaan. Mutta varmaan hän kaipasikin lepoa seurusteltuaan ruumiinpesijäin kanssa enkä lopulta ollut pahoillani hänen tähtensä, sillä kostoni oli kalvanut omaa sydäntäni häntä vahingoittamatta, ja tämän koettuani tiesin, ettei kostosta ole iloa, vaan sen makeus on lyhyt ja se kääntyy kostajaa itseään vastaan kuluttaen hänen sydäntään kuin tuli.
Kaiken tämän kerrottuani minun on aloitettava uusi kirja voidak¬seni kertoa, mitä tapahtui farao Ekhnatonin eläessä Akhetatonin kau¬pungissa ja mitä Syyriassa tapahtui. Myös Horemhebista ja Kaptahista minun on kerrottava ja ystävästäni Thotmesista enkä Meritiäkään saa unohtaa. Siksi aloitan uuden kirjan.
YHDESTOISTA KIRJA
Merit
1
Jokainen on nähnyt, miten vesi juoksee vesikellosta. Samalla tavoin kuluu ihmisen aika, mutta ihmisen aikaa ei voi mitata vesikellon mukaan, vaan ainoastaan kaiken sen mukaan mitä ihmiselle tapahtuu. Tämä on suuri ja ylevä totuus ja täysin ihminen ymmärtää sen vasta vanhuutensa päivinä, jolloin hänen aikansa juoksee hukkaan eikä hänelle enää tapahdu mitään, vaikka hän luulee paljonkin tapahtuvan ja vasta jälkeenpäin huomaa, ettei mitään ole tapahtunut. Sillä kun ihmiselle tapahtuu paljon ja hänen sydämensä muuttuu ja vaihtaa muotoaan, silloin voi yksi ainoa päivä olla hänelle pitempi kuin vuosi ja kaksi vuotta, jotka hän tekee työtä ja elää yksinkertaista elämää itse muuttumatta. Akhetatonin kaupungissa opin huomaamaan tämän totuuden, sillä aikani kului siellä kuin virran juoksu ja elämäni oli kuin lyhyt uni tai kaunis laulu, joka kaikuu hukkaan, ja ne kymmenen vuotta, jotka elin farao Ekhnatonin varjossa hänen kultaisessa talossaan Akhetatonin kaupungissa, olivat lyhyemmät kuin yksi ainoa nuoruuteni vuosi, mutta tähän aikaan mahtui myös matkoja ja tapahtumien päiviä, jotka olivat pitempiä kuin vuosi.
Eikä tietoni ja taitoni karttunut tänä aikana, vaan kulutin tietoa ja taitoa, jonka nuoruuteni päivinä olin kerännyt monessa maassa, kuten mehiläinen talven päivinä kuluttaa hunajaa, jonka on kerännyt kennoihinsa kukkien aikana. Mutta kenties aika kulutti sydäntäni, kuten hidas vesi kuluttaa kiveä, ja kenties sydämeni muuttui tuona aikana, vaikka en itse sitä enää huomannut, sillä enää en ollut yhtä yksin kuin ennen. Ehkä olin myös hiljaisempi kuin ennen enkä enää kerskannut itsestäni ja taidostani yhtä paljon kuin ennen, mutta tämä ei kenties ollut lainkaan oma ansioni, vaan johtui vain siitä, ettei Kaptah asunut kanssani, vaan Thebassa kaukana minusta hoitaen omaisuuttani ja asuen talossani ja valvoen etujani ja omaa viinitupaansa, jonka nimi oli Krokotiilinpyrstö.
Minun on myös sanottava, että Akhetatonin kaupunki sulkeutui itseensä ja farao Ekhnatonin uniin ja näkyihin eikä ulkomaailmalla ollut sille merkitystä, vaan kaikki mikä tapahtui Atonin ra^akivien ulkopuolella oli siellä yhtä etäistä ja epätodellista kuin kuun heijastus vedenpinnasta ja ainoa tosi oli se, mikä tapahtui Akhetatonin kaupungissa. Jälkeenpäin ajatellen tämä kaikki kenties kuitenkin oli väärin, ja kenties Akhetatonin kaupunki ja kaikki mitä siellä tapahtui oli vain varjoa ja kaunista pintaa ja totta oli vain nälkä, kärsimys ja kuolema sen rajakivien ulkopuolella. Sillä kaikki mikä oli farao Ekhnatonille epämieluista salattiin häneltä, tai jos jokin asia välttämättä vaati hänen päätöstään, se kiedottiin pehmeihin verhoihin ja maustettiin hunajalla ja tuoksuvilla ryydeillä ja tarjottiin hänelle varoen, jottei hänen päänsä olisi tullut kipeäksi.
Näin tapahtui usein, sillä ihminen on heikko eikä kukaan halunnut menettää faraon suosiota kertomalla hänelle liian usein epämieluisia asioita. iMutta uskon ja tiedän, että näin tapahtui myös rakkaudestahäneen, sillä jokainen, joka rakasti häntä, tahtoi säästää häneltä kipua ja murhetta niin paljon kuin voi. Pienetkin asiat ja vastoinkäymiset vaikuttivat näet häneen herkemmin kuin tavalliseen ihmiseen, niin että hän menetti rauhansa ja kävi levottomaksi ja hänen tautinsa uudistui ja monet, jotka rakastivat häntä, pelkäsivät hänen menettävän henkensä, jos hän avoimesti saisi tietää kaiken, mitä tapahtui hänen kaupunkinsa rajakivien ulkopuolella. Uskon ja tiedän, että farao Ekhnaton tahtoi vain elää totuudessa ja olisi itse ensimmäisenä soimannut jokaista, joka tahtoi rakkaudessaan salata häneltä totuuden, mutta hän katsoi silmänsä sokeiksi ikuiseen ja siksi kaikki oli hänelle varjon kaltaista ja siksi kaikki, mikä hänen kaupunkinsa ulkopuolella tapahtui, oli hänelle vielä ohuempaa kuin varjo. Myös voi totuudenkin kertoa monella eri tavalla ja niin pehmeästi ja hellävaraisesti, että sitä tuskin huomaa totuudeksi.