Tänä aikana hallitsi pappi Eje Thebassa käyräsauvan kantajana kuninkaan oikealla puolella ja käytännössä Theba edelleen oli molempien valtakuntain todellinen pääkaupunki, sillä farao jätti sinne kaiken, mikä hallituskoneistossa oli ikävää ja epämieluista, kuten verojen keräämisen, kaupan ja oikeudenkäytön lakien mukaan, eikä halunnut kuulla mitään sellaisesta, vaan luotti täydellisesti Ejeen, joka oli hänen appensa ja Nefrititen isä ja vallanhimoinen mies. Tällä tavoin pappi Eje oikeastaan oli molempien valtakuntain todellinen halhtsija, sillä kaikki mikä koski tavallisen ihmisen elämää, olipa hän maanviljelijä tai kaupunkilainen, oli hänen vallassaan. Kun Ammon oli kaatunut, ei mikään kilpailu enää rajoittanut faraon valtaa, joka todellisuudessa oli Ejen valta, ja Eje tyytyi tähän, sillä hän toivoi maan vähitellen rauhoittuvan Ammonista. Siksi hänelle ei ollut mikään mieluisampaa kuin Akhetatönin kaupunki, joka piti faraon kaukana Thebasta, ja hän teki voitavansa kerätäkseen varoja kaupungin rakentamiseen ja kaunistamiseen ja lähetti sinne lakkaamatta yhä uusia, rikkaita lahjoja, jotta ne tekisivät Akhetatonin faraolle entistä mieluisammaksi. Näin olisi tosiaan maa voinut rauhoittua ja kaikki olisi ollut niinkuin ennen, vain ilman Ammonin valtaa, mutta farao Ekhnaton oli keppi hänen pyöränsä puolissa ja kivi, joka kaatoi hänen rekensä.
Pappi Ejen rinnalla hallitsi Horemheb Memfiissä molempien valtakuntain rajalla ja vastasi maan järjestyksestä ja turvallisuudesta, niin että hän viime kädessä oli voima veronkantajain kepeissä ja voirna kivenhakkaajain moukareissa näiden puhdistaessa pois Ammonin nimen kaikista kirjoituksista ja kuvista ja tunkeutuessa hautoihin asti tätä nimeä hävittämään. Farao Ekhnaton antoi näet avata myös isänsä haudan, jotta Ammonin nimi olisi hävitetty kaikista sen kirjoituksista. Eikä Eje vastustanut häntä, niin kauan kuin hän tyytyi näin viattomaan ajankuluun, vaan piti parhaana, että hänen ajatuksensa askartelivat tällaisissa jumalallisissa asioissa, jotka eivät häirinneet kansan jokapäiväistä elämää.
Näin oli Egypti Theban kauhunpäivien jälkeen jonkin aikaa kuin tyyni vedenpinta, jonka rauhaa ei mikään myrsky häirinnyt. Pappi Eje jakoi veronkannon piirikuntien päämiehille, mikä säästi häneltä paljon vaivaa, ja piirikuntien päämiehet vuokrasivat veronkantooikeuden kaupunkien ja kylien veronkantajille ja rikastuivat suuresti ja kaupunkien ja kylien veronkantajat vuokrasivat puolestaan veronkannon lukuisille apulaisille ja ali veronkantajille ja rikastuivat suuresti eivätkä ali veronkantajatkaan suinkaan köyhtyneet veroja kootessaan, sillä siitä he pitivät itse huolen kepeillään. Tällä tavoin kaikki oli ulkonaisesti jonkin aikaa niinkuin ennen, ja jos köyhät valittivat osaansa ja ripottivat tuhkaa hiuksiinsa veronkantajien käytyä, niin samalla tavoin ovat köyhät tehneet kaikkina aikoina.
Mutta Akhetatonissa oli neljännen tyttären syntymä suurempi vastoinkäyminen kuin Simyran kukistuminen Syyriassa ja kuningatar Nefritite alkoi epäillä olevansa noiduttu synnyttämään vain tyttäriä ja matkusti Thebaan hakemaan apua anoppinsa neekerinoidilta. Harvinaista onkin, että nainen synnyttää peräkkäin neljä tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja se oli myös farao Ekhnatonin kohtalo.
Ajan kuluessa kävivät viestit Syyriasta yhä hätäisemmiksi ja joka kerta viestilaivan saapuessa menin kuninkaan arkistoon lukemaan yhä uusia hätähuutoja savitauluista. Lukiessani niitä oli kuin nuolet olisivat vihisseet ympärilläni ja ne haisivat sieraimissani tulipalojen sauhulta ja kunnioittavien sanojen lävitse kuulin miesten kuolinparkaisut ja rääkättyjen lasten avunhuudot, sillä Amorin miehet oUvat raakaa kansaa ja he kävivät sotaa heettiläisten upseerien neuvomina, niin ettei ainoakaan varuskunta Syyriassa ajan mittaan voinut heitä vastustaa. Luin Byblosin kuninkaan ja Jerusalemin ruhtinaan savitauluja, ja he vetosivat ikäänsä ja uskollisuuteensa saadakseen apua faraolta ja vetosivat hänen isänsä muistoon ja ystävyyteensä edellisen faraon kanssa, kunnes farao Ekhnaton tuskastui kuulemaan heidänavunhuutojaan ja lähetti heidän kirjeensä lukematta suoraan arkistoon, niin että kirjurit ja minä olimme ainoat, jotka niitä luimme, eikä kirjureilla ollut niihin muuta mielenkiintoa kuin niiden numeroiminen ja vieminen luetteloon siinä järjestyksessä kuin ne saapuivat.
Jerusalemin kukistuttua luopuivat myös viimeiset Egyptille uskolHset kaupungit Syyriassa Joppea myöten ja tekivät liiton kuningas Azirun kanssa. Silloin Horemheb matkusti A4emfiistä Akhetatoniin pyytämään armeijaa käydäkseen sotaa Syyriassa, sillä hän ei voinut matkustaa Syyriaan järjestämään vastarintaa ilman joukkoja, jottei olisi menettänyt mainettaan. Sen tähden hän tähän asti oli käynyt vain salaista sotaa kirjeillä ja kullalla säilyttääkseen Egyptille edes etu varustuksen Syyriassa. Hän sanoi farao Ekhnatonille:
»Anna minun palkata edes sata kertaa sata keihäsmiestä ja jousimiestä ja sata hyökkäysvaunua, niin voitan sinulle takaisin koko Syyrian, sillä totisesti, kun Joppekin luopuu, on Egyptin valta Syyriassa hukassa.»
Farao Ekhnaton oli suuresti pahoillaan kuullessaan Jerusalemin tuhoutuneen, sillä hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin tehdäkseen siitä A tönin kaupungin rauhoittaakseen Syyrian. Siksi hän sanoi: »Tämä Jerusalemin vanhus, jonka nimeä en juuri nyt jaksa muistaa, oli isäni ystävä ja näin hänet poikana Theban kultaisessa talossa ja hänellä oli pitkä parta. Siksi maksan hyvitykseksi hänelle edelleen hänen eläkkeensä Egyptistä, vaikka verojen tuotto onkin suuresti vähentynyt kaupan lakattua Syyrian kanssa.»
»Hänellä tuskin on iloa enää eläkkeestään ja egyptiläisistä kaulaketjuistaan», sanoi Horemheb. »Kuningas Aziru on näet antanut valmistaa hänen kallostaan kauniin maljan ja silannut sen kullalla ja lähettänyt sen lahjana kuningas Shubbiluliumalle Khattushashiin, elleivät vakoojani kokonaan ole erehtyneet.»
Faraon kasvot kävivät harmaiksi ja hänen silmänsä alkoivat punoittaa, mutta hän hillitsi kipunsa ja sanoi rauhallisesti: »Minun on vaikea uskoa sellaista kuningas Azirusta, jota luulin ystäväkseni ja joka niin mielellään otti vastaan elämän ristin, mutta kenties olen erehtynyt hänestä ja hänen sydämensä on mustempi kuin luuhn. Mutta sinä Horemheb puhut mahdottomia pyytäessäsi minulta keihäitä ja sotavaunuja, sillä jo nyt olen kuullut kansan napisevan verojen tähden eikä sato ollut sellainen kuin toivoin.»Horemheb sanoi: »Atonisi tähden, anna minulle edes käskysi ja kymmenen sotavaunua ja kymmenen kertaa kymmenen keihäsmiestä, jotta voin matkustaa Syyriaan ja pelastaa sen, mikä vielä on pelastettavissa.»
Mutta farao Ekhnaton sanoi: »Atonin tähden en voi käydä sotaa, sillä veren vuodattaminen on hänelle kauhistus, ja mieluummin luovun Syyriasta. Olkoon Syyria vapaa ja muodostakoon oman liittokuntansa ja harjoitamme kauppaa sen kanssa niinkuin ennenkin, sillä ilman Egyptin viljaa Syyria ei tule toimeen.»
»Luuletko tosiaan heidän tyytyvän siihen, Ekhnaton?» kysyi Horemheb kummastuneena. »Jokainen surmattu egyptiläinen, jokainen kaadettu muuri, jokainen antautunut kaupunki yllyttää heidän itsetuntoaan ja saa heidät tavoittelemaan mielettömiä. Syyrian jälkeen seuraavat Siinain kuparikaivokset, ja jos Egypti menettää ne, emme enää voi takoa kärkiä keihäihimme ja nuoliimme.»
»Olenhan sanonut, että vartijoille riittävät puukeihäät», sanoi farao Ekhnaton ärtyneenä. »Miksi rikot korvani puhumalla lakkaamatta keihäistä ja nuolenkärjistä, niin että sanat hämmentyvät päässäni sepittäessäni hymniä Atonille.»