»Siinain jälkeen tulee alamaan vuoro», sanoi Horemheb katkerasti. »Kuten itse sanoit, Syyria ei tule toimeen ilman Egyptin viljaa, vaikka tiedän heidän nyt saavan viljaa Babylonista. Mutta ellet pelkää Syyriaa, pelkää ainakin heettiläisiä, sillä heidän vallanhimollaan ei ole rajaa.»
Silloin farao Ekhnaton nauroi säälivästi, kuten jokainen järkevä egyptiläinen olisi nauranut kuullessaan mokomaa puhetta, ja sanoi: »Niin kauan kuin muistamme, ei ainoakaan vihollinen ole astunut jalallaan mustaan maahan eikä kukaan rohkenisi sitä tehdä, sillä Egypti on maailman rikkain ja mahtavin valtakunta. Mutta rauhoittaakseni sinua, koska näet pahoja unia, voin kertoa sinulle, että heettiläiset ovat vain raakalaiskansa, joka paimentaa karjaa köyhillä vuorillaan, ja liittolaisemme Mitannissa ovat kilpemme heitä vastassa. Myös kuningas Shubbiluliumalle olen lähettänyt elämän ristin ja hänen pyynnöstään olen lähettänyt hänelle kultaa, niin että hän voi pystyttää minusta kokoiseni kuvan temppeliinsä. Siksi hän ei tule häiritsemään Egyptin rauhaa, sillä saahan hän kultaa minulta joka kerta, kun pyytää, vaikka kansa napiseekin verojen tähden enkä tahtoisi rasittaa kansaa veroilla.»Suonet kiristyivät Horemhebin kasvoissa, mutta hän oli jo tottunut hillitsemään itsensä eikä sanonut enää mitään, vaan seurasi minua, kun sanoin, etten lääkärinä voinut sallia hänen enää kauempaa häiritä faraota. Mutta astuessamme talooni hän läiskytteli kiivaasti sääriään kultaisella ruoskalla ja sanoi: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, lehmän tielle jättämä sontakakku on hyödyllisempi kuin hänen elämän ristinsä. Mutta mielettömintä on, että hänen katsoessaan minua silmiin ja koskiessaan kädellään ystävänä olkaani uskon hänen totuutensa, vaikka tiedän hyvin, että minä olen oikeassa ja hän väärässä. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, hän latautuu täyteen voimaa tässä kaupungissa, joka on maalattu ja kirjava kuin portto ja haisee samanlaiselta. Totisesti, jos hänen eteensä voisi taluttaa jokaisen ihmisen maan päällä, niin että hän saisi puhutella jokaista ihmistä ja koskea heitä pehmeillä sormillaan, luulen että maailma muuttuisi, mutta sellainen on mahdotonta.»
Huvittaakseni häntä sanoin, ettei se kenties ollut mahdotonta, ja hän innostui suuresti ja sanoi: »Jos se olisi mahdollista, kannattaisi tosiaan käydä suuri sota, jotta voisin taluttaa maailman jokaisen miehen, naisen ja lapsen hänen eteensä, niin että hän saisi vuodattaa voimansa heihin ja uudistaa heidän sydämensä. Totta vie, luulen, että minullekin kasvaisivat rinnat kuten hevimiehille, jos viipyisin kauan täällä, ja kenties alkaisin imettää lapsia.»
Hän pani kirjurinsa laskemaan, miten kauan kestäisi, jos jokainen ihminen maailmassa astuisi farao Ekhnatonin eteen, ja tällä välin menimme ystävämme Thotmesin taiteilijantaloon, sillä Horemheb ei ollut unohtanut hänen lupaustaan kuvan veistämisestä ja minä tiesin, että Thotmesin kellarissa oli hyviä viinejä. Hänen talonsa ikkunat avautuivat pohjoiseen ja hänen huoneissaan oli runsaasti valoa ja hänellä oli lukuisia orjia ja oppilaita, jotka auttoivat häntä hänen töissään, niin että hänen pihansa oli kuin kivilouhos täynnä erilaisia kiviä ja hänen huoneittensa ilma oli sakea kuivista väreistä ja hakatun kiven pölystä. Hän tuli meitä vastaan hiukset ja kasvot märkinä hiestä ja silmät palavina ja sanoi, että kuningatar Nefritite istui hänen mallinaan eikä häntä saanut häiritä. Mutta kuultuaan äänemme Nefritite salli meidän jäädä katselemaan häntä, sillä hänelle tuotti sitä suurempaa nautintoa, kuta useammat miehet katselivat häntä ja ihailivat hänen kauneuttaan. Thotmesin palvelija toi meille viiniä ja myös Nefritite joi kanssamme viiniä ilahduttaakseen sydäntään. Hän kohottikauniin kätensä hemmosti rinnalleen ja katsoi Horemhebiin kirkkailb silmillään ja sanoi:
»Olen usein ihmetellyt, Horemheb, miksi et ota itsellesi vaimoa, vaikka lukuisat hovinaiset huokailevat tähtesi. Huvita minua kertomalla, mistä se johtuu, sillä istun epämukavasti ja tämä Thotmes on ikävä ja katselee kylmäkiskoisesti minua ja väittää poskieni kaventuneen, niin että rumenen hänen silmissään.»
Horemheb hölmistyi suuresti hänen kysymyksestään ja hänen kasvonsa leimahtivat tummiksi, mutta hän sai aikaa ajatella vastaustaan, sillä Thotmes pudotti talttansa ja vasaransa lattialle ja puhkesi itkuun väsymyksestä ja sanoi: »Totisesti, tämä kuninkaallinen naaraskissa tekee minut hulluksi puheillaan ja päivästä päivään hän raatelee kynsillään sydäntäni tietäen hyvin, ettei kukaan, joka kerran on hänet nähnyt, voi enää ajatella muuta kuin hänen kauneuttaan. A tönin tähden, jätä minut rauhaan, kauhea nainen, sillä jo viisi kertaa olen veistänyt sinut eriväriseen kiveen ja kuume kuluttaa minua, kun katselen kasvojasi ja vartaloasi ja hoikkaa kaulaasi eikä kivi enää elä käsissäni. Nefritite, ensi kerralla veistän sinut puuhun, veistän sinut kruunuinesi kovaan puuhun, jotta voin maalata puuhun värisi, sillä ehkä puussa elät paremmin kuin kivessä. Poskiesi kavennuttua olet kauniimpi ja henkevämpi kuin koskaan ennen eikä kukaan nainen kaikkina aikoina ole paremmin ansiosta kantanut kuningattaren kruunuja kuin sinä.»
Tällä välin Horemheb sai aikaa ajatella ja rauhoittui ja sanoi Thotmesia matkien: »Nefritite, kuninkaallinen, miten voisin ajatella ketään muuta naista nähtyäni sinut, enkä huoli hovinaisistasi, sillä olen kyllin monta kertaa iloinnut heidän kanssaan tietääkseni, että heidän jäsenensä ovat sileät kuin munankuori ja pehmeät kuin untuva, mutta heidän päänsä ovat tyhjät kuin sontakakku enkä lainkaan ihriiettele, että heidän on pakko käyttää tekotakaraivoja. Mutta sinä, Nefritite, olet älykäs nainen ja silmiesi kylmän kirkkauden olet perinyt isältäsi, jonka valtiotaito on suuri, vaikka vanhanaikainen. Sano sinä puolestasi, miksi et puhu järkeä faraolle, vaan annat hänen hukkua yhä syvemmälle huUutuksiinsa, niin ettemme enää tiedä, seisommeko päällämme vai jaloillamme, ja musta näyttää valkoiselta silmissämme.»
Nefritite vilkaisi ympärilleen ja sanoi huomattuaan, ettei meillä ollut kuulijoita: »Hänen miehuutensa on perin heikko ja naismainen,ja jos puhun hänelle sellaista, mikä on hänelle epämieluista, pakenee hänen miehuutensa kokonaan. Siksi minun on parempi olla puhumatta hänelle valtion asioista, vaikka kaikki valtion asiat menisivät manalan kuiluun, sillä kaikkia niitä tärkeämpi asia on, että synnytän hänelle pojan. Sen tähden en voi sallia hänen kääntyvän luotani toisen naisen puoleen. Mutta ajan kuluessa hymy jähmettyy suussani ja ohimoni kivistävät ajatellessani hänen hulluuttaan, niin että hänen jokainen kosketuksensa käy minulle vastenmieliseksi ja vatsaani alkaa kivistää, kun minun on pakko niellä jokainen terävä sana, joka voisi häntä haavoittaa. Sinä, Sinuhe, varmaan voit lääkärinä sen paremmin selittää kuin minä, sillä totisesti luulin saavani paremman kohtalon suurena kuninkaallisena puolisona, mutta hän on tehnyt minusta lehmän, joka kantaa joka vuosi, niin että poskeni kapenevat ja silmieni kirkkaus himmenee ja ruumiini käy rumaksi, vaikka minulla ikäni puolesta pitäisi vielä olla kylliksi kukkimisaikaa.»
Sanoimme hänelle yhteen suuhun, että hän suuresti liioitteli raskaudenaikojen vaikutusta ruumiiseensa, mikä olikin totta, sillä hänen ruumiinsa oli yhä kapea ja kaunis kuin nuoren tytön ja hän antoi muka huomaamattaan pukunsa avautua, niin että saimme ihailla hänen sileää vatsaansa. Mutta Thotmes kävi miettiväiseksi ja sanoi: »Kaiken muun ymmärrän puheestasi, mutta sitä vain en ymmärrä, miten voit sanoa hänen miehuuttaan heikoksi ja naismaiseksi, sillä eihän sinulla tietääkseni ole kokemusta muusta tai vertauskohtaa, mihin häntä vertaisit.»
Tällä kertaa Nefrititen kasvot leimahtivat tummiksi ja hän väisti katseensa ja kävi epävarmaksi, mikä ilahdutti suuresti mieltäni, koska se osoitti, että hän yhä oli viaton. Mietittyään hän sanoi: »Thotmes on epähieno, mutta enhän voi muuta häneltä odottaa, koska hän on syntynyt sontaa varpaiden välissä. Olenhan sentään lukenut runoja, ja ellei minulla ole muuta vertauskohtaa, olen ainakin katsellut rakentajia heidän riisuessaan hikiset lanne vaatteensa ja mennessään uimaan virtaan. Mutta runot kertovat minulle enemmän kuin silmäni.» Hän hymyili kaihoisasti ja toisti matalalla äänellä: »Olisinpa vaate, joka kietoo kupeitasi, olisinpa voiteen tuoksu hiuksissasi, olisinpa viini suussasi.» Hän huokasi ja sanoi: »Niin puhuvat runoilijat, mutta hän, hän puhuu Atonista vuoteessakin enkä luule, että naisella voi olla raskaampaa kohtaloa. Mitä iloa on minulla, jos kasvoni ovat kauniit, kun kevättuuli ei koskaan ole niitä suudellut.»Thotmes lähestyi häntä iloiset, ruskeat silmät liikutuksesta mustina ja sanoi: »Nefritite, älä huoli pilkata syntyperääni, sillä olen syntynyt hyökkäysvaunujen talossa ja suonissani virtaa sotilaiden veri, vaikka käteni saavatkin kiven elämään. Nefritite, kohota vain kätesi, niin kevättuuli suutelee kasvojasi ja kuuma veri suutelee ruumistasi.»