Silloin vapisin ja katsoin häntä silmiin ja sanoin: »Noituutesi on perin yksinkertainen ja halveksittava, suuri kuninkaallinen äiti, koska punot sen sormillasi kirjaviin kaisloihin, niin että kuka hyvänsä näkee noituutesi.»
Hän pudotti kaislat sormistaan, kuin ne olisivat polttaneet hänen sormiaan, ja hänen oluesta vetistävät silmänsä pyörähtivät päässä pelästyksestä, kun hän sanoi: »Oletko sinäkin noita, Sinuhe, kun puhut tuollaista, vai joko kansa tietää tämänkin asian?»
Sanoin hänelle: »Ajan mittaan ei kansalta voi mitään salata, vaan kansa tietää kaiken, vaikka kukaan ei puhuisi sitä kansalle. Kenties teoillasi ei ole ollut näkijää, suuri kuninkaallinen äiti, mutta yö on nähnyt sinut ja yötuuli on kuiskaillut tekosi lukuisiin korviin etkä voi estää yötuulta juoruilemasta, vaikka voisitkin lukita ihmisten kielet. Kuitenkin matto, jota solmiat sormissasi, on varsin sievä noidanmatto, ja olisin kiitollinen, jos antaisit sen minulle lahjaksi, sillä antaisin matollesi suuren arvon, varmasti suuremman arvon kuin kukaan toinen, jolle sen voisit lahjoittaa.»
Puhuessani hän rauhoittui ja jatkoi vapisevin sormin kaislojen solmimista ja joi olutta. Puhuttuani loppuun hän katsoi viekkaasti minuun ja sanoi: »Kenties annankin maton lahjaksi sinulle, Sinuhe, kunhan saan sen valmiiksi. Se on sievä ja kallis matto, koska omin käsin olen sen solminut ja se on siten kuninkaallinen matto. Lahjan antaja odottaa saavansa vastalahjan. Mitä aiot antaa minulle vastalahjaksi, Sinuhe?»
Naurahdin ja sanoin välinpitämättömästi: »Vastalahjaksi saat kieleni, kuninkaallinen äiti. Soisin kuitenkin, että sallisit minun pitää sen suussani kuolemani päivään asti. Kieleni ei näet hyödy mitään puhumalla sinua vastaan. Siksi lahjoitan sen sinulle.»
Hän mutisi itsekseen ja vilkuili minuun ja sanoi: »Miksi hyväksyisin lahjaksi sellaista, mikä jo on vallassani? Kukaan ei minua estäisi, jos ottaisin kielesi, ja kätesikin voisin ottaa, niin ettet voisi kirjoittaa sitä, mitä enää et voi puhua. Myös voisin viedä sinut luoliini tervehtimään rakkaita neekereitäni. Kenties et palaisi koskaan heidän luotaan, sillä he käyttävät mielellään ihmisiä uhreihinsa.»
Mutta sanoin hänelle: »Olet ilmeisesti juonut liiaksi olutta, kuninkaallinen äiti. Älä tänä iltana juo enää enempää, sillä muuten voit nähdä virtahevosia unissasi. Kieleni on sinun ja toivon saavani mattosi, kun se valmistuu.» Nousin lähteäkseni eikä hän estänyt minua, vaan nauroi tirskuen, kuten vanhat vaimot nauravat juopuneina, ja sanoi: »Huvitat suuresti minua, Sinuhe, huvitat suuresti minua.»
Tällä tavoin lähdin pois hänen luotaan eikä kukaan häirinnyt minua, vaan palasin kaupunkiin ja Merit jakoi mattonsa kanssani. En kuitenkaan enää ollut täysin onnellinen, sillä ajattelin noesta mustunutta kaislavenettä, joka kerran riippui äitini vuoteen yläpuolella, ja ajattelin tummia sormia, jotka sitoivat kaisloja matoksi linnunpyytäjän solmuilla, ja ajattelin yötuulta, joka vei soutajitta kevyet veneet kultaisen talon muurien luota virtaa alas ja virran poikki Theban rantaan. Kaikkea tätä ajattelin enkä enää ollut täysin onnellinen, sillä mikä lisää tietoa se lisää myös murhetta, ja tältä murheelta olisin suonut säästyväni, koska en enää ollut nuori.
5
Virallisena syynä matkaani Thebaan oli käynti Elämän talossa, sillä vuosiin en ollut käynyt Elämän talossa, vaikka asemani kuninkaallisena kallonporaajana velvoitti minut siihen, ja pelkäsin myös taitoni vähentyneen, kun koko aikana Akhetatonin kaupungissa en ollut joutunut puhkaisemaan ainoatakaan kalloa. Tätä varten menin Elämän taloon ja pidin siellä muutamia luentoja ja opetin oppilaita, jotka olivat valinneet ihmiskallon erikoisalakseen. Elämän talo ei kuitenkaan ollut entisensä ja sen merkitys oli suuresti vähentynyt, koska ihmiset, köyhätkään, eivät olleet halukkaita käymään siellä ja parhaat lääkärit olivat eronneet ja muuttaneet kaupunkiin harjoittamaan ammattiaan. Olin luullut tiedon vapautuneen ja kehittyneen eteenpäin,koska oppilaiden ei enää tarvinnut suorittaa ensimmäisen asteen pappistutkintoa päästäkseen Elämän taloon eikä kukaan enää estänyt heitä kysymästä: Miksi? Mutta petyin suuresti, sillä oppilaat olivat nuoria ja kehittymättömiä eikä heillä suinkaan ollut halua kysyä: Miksi? vaan heidän korkein halunsa oli saada kaikki tieto valmiina opettajiltaan ja nimensä Elämän kirjaan, jotta he voisivat aloittaa ammattinsa harjoittamisen ja ansaita hopeaa ja kultaa tiedollaan.
Potilaita oli niin vähän, että kesti useita viikkoja, ennen kuin sain tilaisuuden puhkaista ne kolme kalloa, jotka olin asettanut päämääräkseni oman taitoni koettelemiseksi. Näillä kallonpuhkaisuilla saavutin suurta mainetta ja sekä lääkärit että oppilaat imartelivat minua ja kehuivat käsieni varmuutta ja nopeuttani. Kuitenkin leikkausten jälkeen minulla oli masentava tunne, etteivät käteni enää olleet yhtä varmat ja taitavat kuin parhaina päivinäni. Myös silmäni olivat sumentuneet, niin etten yhtä varmasti ja helposti kuin ennen nähnyt ja ymmärtänyt ihmisten vaivoja, vaan minun oli tehtävä lukuisia kysymyksiä ja suoritettava pitkällisiä tutkimuksia ollakseni varma asiastani. Siksi otin joka päivä vastaan potilaita myös talossani ja paransin heitä pyytämättä heiltä lahjoja, vain saattaakseni taitoni entiselleen.
Joka tapauksessa puhkaisin siis Elämän talossa kolme kalloa ja yhden puhkaisin armeliaisuudesta, koska sairas oli parantumaton ja kärsi liian suuria kipuja. Mutta molemmat muut tapaukset olivat mielenkiintoisia ja vaativat kaiken taitoni. Toinen heistä oli mies, joka pari vuotta aikaisemmin oli pudonnut päälleen katuun katolta, missä hän oli kuumana kesäpäivänä kisaillut toisen miehen vaimon kanssa. Hän oli pudonnut paetessaan aviomiestä, mutta toipunut tajuihinsa ilman huomattavaa vammaa. Jonkin ajan kuluttua hän oli kuitenkin sairastunut pyhään tautiin ja saanut lukuisia kohtauksia peräkkäin ja edelleen hän sai kohtauksia joka kerta juotuaan viiniä. Näkyjä hän ei kuitenkaan nähnyt, vaan huusi ainoastaan pahalla äänellä ja potki ja puri kieleensä ja laski vetensä alleen. Hän pelkäsi itse tautinsa kohtauksia niin suuresti, että halusi antautua leikkaukseen ja pyysi itse sitä. Siksi suostuin puhkaisemaan hänen kallonsa ja Elämän talon lääkärien kehoituksesta käytin apunani verentyrehdyttäjää, vaikka en ollut tottunut käyttämään veren tyrehdy ttäjiä apunani, vaan luotin enemmän omaan taitooni. Tämä verentyrehdyttäjä oli vielä tylsempi ja uneliaampi kuin se verentyrehdyttäjä, joka kuoli faraon kultaisessa talossa, kuten olen aikaisemmin kertonut, ja häntä oli koko leikkauksen ajan tönittävä ja tyrkittävä, jotta hän olisi pysynyt valveilla ja muistanut virkansa. Siitä huolimatta pyrki veri pirahtelemaan silloin tällöin leikkaushaavasta. Joka tapauksessa aukaisin miehen koko päälaen ja näin, että hänen aivonsa olivat mustat vanhasta verestä monesta kohtaa. Tämän vuoksi kesti puhdistaminen kauan enkä voinut saada hänen aivojensa pintaa kokonaan puhtaaksi vahingoittamatta häntä. Mitään pyhän taudin kohtausta hän ei kuitenkaan enää saanut, sillä hän kuoli kolmantena päivänä leikkauksen jälkeen kuten tavallista. Tätä leikkausta pidettiin kuitenkin erittäin onnistuneena ja taitoani ylistettiin suuresti ja oppilaat kirjoittivat muistiin kaiken minkä tein ja näytin heille.
Toinen tapaus oli sinänsä yksinkertainen, sillä potilaana oli vain nuori poika, jonka vartijat olivat löytäneet kadulta tajuttomana ja kuolevana, ryöstettynä ja kallo lyötynä sisään. Satuin olemaan Elämän talossa, kun vartijat toivat hänet sinne, eikä hänen suhteensa enää ollut mitään menettämistä, sillä hänen luultiin varmasti kuolevan eikä kukaan lääkäri halunnut kajota häneen. Siksi puhkaisin hänen murtuneen päänsä mahdollisimman nopeasti ja poimin pois luunsirut hänen aivoistaan ja peitin puhdistetulla hopealla aukon hänen päässään. Hän parani ja oli hengissä vielä kahden viikon kuluttua, kun poistuin Thebasta, mutta hänen oli hankala liikuttaa käsiään eivätkä hänen kämmenensä ja jalkapohjansa enää kutisseet, kun niitä kutitti sulalla. Kuitenkin uskoin hänen paranevan kokonaan ajan kuluessa. Tämä kallonpuhkaisu ei kuitenkaan herättänyt yhtä suurta huomiota kuin pyhää tautia sairastavan leikkaaminen, vaan kaikki pitivät onnistumistani luonnollisena ja selvänä ylistäen vain käsieni nopeutta. Tapaus oli kuitenkin siitä merkillinen, että päävamman ja kiireen vuoksi en voinut ajatella hiuksia hänen päästään ennen kallon puhkaisemista ja siksi neulottuani päänahan umpeen hopean päälle hiukset kasvoivat hänen päässään kuten ennenkin eikä kukaan voinut hiusten takia nähdä leikkaushaavaa hänen päässään.