Mutta hänen silmänsä alkoivat loistaa kiihtyneesti ja hän hengitti kiivaasti puhuessaan, niin että näin tällaisen puheen tuottavan hänelle suurta nautintoa. Siksi yllytin häntä ja sanoin: »Olen nähnyt ystäväni Horemhebin lihaksensa jännittämällä katkaisevan vahvan kuparirenkaan, joka pujotettiin hänen käsivarteensa. Hänen jäsenensä ovat pitkät ja uljaat ja hänen rintansa kumahtaa kuin rumpu, kun hän vihastuessaan lyö rintaansa nyrkillään. Myös hovinaiset juoksevat hänen jäljessään naukuen kuin kissat ja hän voi tehdä mitä hyvänsä kenelle vain haluaa.»
Prinsessa Baketaton katsoi minuun maalattu suu vavisten ja silmät leimuten ja sanoi kiivaasti: »Sinuhe, puheesi on minulle erittäin vastenmielinen enkä käsitä, miksi jankutat minulle tuosta Horemhebistäsi. Hän on joka tapauksessa syntynyt sontaa varpaiden välissä ja hänen nimensäkin on minulle vastenmielinen. En tosiaan jaksa ymmärtää, miksi puhut minulle tällaista äitini kuolleen ruumiin ääressä.»
En halunnut muistuttaa hänelle, kumpi meistä ensin oli johtanut puheen Horemhebiin. Siksi sanoin katumusta teeskennellen: »Oi, Baketaton, säily vain kukkivana puuna, niin ruumiisi ei kulu ja kukit vielä monta vuotta. Mutta eikö tosiaan äidilläsi ollut ketään uskottua hovinaista, joka itkisi ja valittaisi hänen ruumiinsa ääressä, kunnes Kuoleman talo noutaa hänet ja palkatut itkijänaiset itkevät ja repivät hiuksiaan hänen ympärillään. Jos osaisin, itkisin itse, mutta lääkärinä kyyneleni ovat kuivuneet jo aikaa sitten kuoleman edessä. Elämä onkuuma päivä, Baketaton, kenties kuolema on viileä yö. Elämä on matala poukama, Baketaton, kenties kuolema on kirkas, syvä vesi.»
Hän sanoi: »Hui, älä puhu minulle kuolemasta, Sinuhe, kun elämä maistuu yhä suloiselta suussani. Mutta on tosiaan häpeä, ettei kukaan itke äitini ruumiin vieressä. Itse en tietenkään voi itkeä, koska se ei sovi arvolleni ja väri alkaisi juosta silmäripsistäni ja turmeHsi poskieni maalauksen, mutta lähetän jonkun hovinaisista itkemään kanssasi, Sinuhe.»
Laskin leikkiä ja sanoin hänelle: »Jumalallinen Baketaton, kauneutesi on kiihdyttänyt minut ja puheesi ovat kaataneet öljyä tuleeni. Lähetä sen tähden itkijäksi joku vanha ja ruma nainen, jotta en kiihkossani viettelisi häntä ja siten häpäisisi surutaloa.»
Hän ravisti soimaavasti päätään ja sanoi: »Sinuhe, Sinuhe, etkö lainkaan häpeä tyhmyyksiä, joita puhut. Sillä vaikka et pelkäisikään jumaha, kuten sinusta väitetään, tulisi sinun ainakin kunnioittaa kuolemaa.» Mutta koska hän oli nainen, hän ei suinkaan loukkaantunut puheistani, vaan meni pois lähettääkseen jonkun hovinaisen itkemään äitinsä ruumiin ääressä, kunnes Kuoleman talon kantajat saapuisivat.
Minulla oli kuitenkin tarkoitukseni puhuessani näin jumalattomasti vainajan ruumiin ääressä ja odotin maitittomasti hovinaista ja hän tuli ja oli vanhempi ja rumempi kuin olin rohjennut toivoa, sillä kuninkaallisen äidin naistalossa asuivat yhä kaikki hänen puolisonsa vaimot ja farao Ekhnatonin vaimot ja heidän imettäjänsä ja hovinaisensa. Tästä huolimatta hovinaisen nimi oli Mehunefer ja hänen kasvoistaan näin, että hän rakasti miehiä ja viiniä. Velvollisuutensa tuntien hän alkoi itkeä ja nyyhkyttää ja repiä hiuksiaan suuren kuninkaallisen idin ruumiin vieressä. Tällä välin hain viiniä, ja itkettyään jonkin aikaa hän suostui nauttimaan viiniä, kun lääkärinä vakuutin, ettei se olisi lainkaan pahaksi hänelle hänen suuressa murheessaan. Hänen juodessaan viiniä aloin kiusoitella häntä ja puhuin hänen menneestä kauneudestaan. Myös lapsista puhuin hänelle ja farao Ekhnatonin pienistä tyttäristä, kunnes saatoin tyhmäksi tekeytyen kysyä häneltä:
»Onko tosiaan totta, kuten kerrotaan, että suuri kuninkaallinen äiti oli ainoa ikuisen faraon vaimoista, joka synnytti hänelle pojan?»
Mehunefer katsoi kauhistuneesti vainajaa ja ravisti päätään estääkseen minua puhumasta. Siksi puhuin hänelle yhä uusia kauniita ja mairittelevia sanoja ja puhuin hänen hiuksistaan ja vaatteistaan ja koruistaan. Myös hänen silmistään ja huulistaan puhuin hänelle, kunneshän unohti kokonaan itkun ja kuunteli minua ihastuneena. Sillä tällaisen puheen uskoo nainen aina, vaikka tietäisi hyvin, ettei se ole totta, ja kuta vanhempi ja rumempi nainen on, sitä varmemmin hän sen uskoo, koska itse haluaa uskoa. Siten meistä tuli hyvät ystävät ja Kuoleman talon kantajain saavuttua ja vietyä ruumiin pois hän kutsui minut huoneisiinsa faraon naistaloon monella tavoin kiemaillen ja joi viiniä kanssani. Juopuessa hänen kielensä kävi yhä vapaammaksi ja kaikki lukot murtuivat hänessä ja hän silitteli käsillään poskiani ja sanoi minua kauniiksi pojaksi ja kertoi minulle monenlaisia mitä häpeällisimpiä juoruja palatsista rohkaistakseen minua. Myös hän antoi minun ymmärtää, että suuri kuninkaallinen äiti oli usein julkisesti iloinnut neekerinoitiensä kanssa, ja sanoi kikattaen:
»Hän, kuninkaallinen äiti, oli kauhea ja peloittava nainen ja hengitän kevyemmin, kun hän on kuollut, enkä lainkaan ymmärrä hänen makuaan, kun kerran on olemassa sieviä egyptiläisiä nuorukaisia, joiden liha on ruskea ja pehmeä ja jotka tuoksuvat hyvältä.»
Hän nuuhki olkapäitäni ja korviani, mutta torjuin hänet ja sanoin: »Suuri kuningatar Teje oli etevä kaislanpunoja, eikö totta? Hän sitoi kaisloista pieniä veneitä, eikö totta, ja lähetti ne öisin purjehtimaan virtaa alas?»
Puheeni peloitti suuresti häntä ja hän kysyi: »Miten sinä voit tietää sen?» Mutta viini sai hänet menettämään harkintansa ja hänet valtasi kerskailemisen tarve ja hän sanoi: »Tiedän kuitenkin enemmän kuin sinä ja tiedän, että ainakin kolme vastasyntynyttä poikaa lähti purjehtimaan pienissä veneissä alas virtaa köyhimpien lasten lailla, sillä ennen Ejeä tuo vanha noita pelkäsi jumalia eikä halunnut tahrata käsiään vereen. Vasta Eje opetti hänet myrkyttäjäksi, niin että Mitannin prinsessa Tadukhipa kuoli itkiessään ja huutaessaan poikaansa ja tahtoessaan paeta palatsista etsimään poikaansa.»
»Oi, kaunis Mehunefer,» sanoin ja koskin käsilläni hänen paksulti maalattuja poskiaan. »Käytät varmaan hyväksesi nuoruuttani ja kokemattomuuttani uskotellaksesi minulle satuja, jotka eivät ole totta. Eihän Mitannin prinsessa toki synnyttänyt poikaa, ja jos hän synnytti, niin milloin muka tämä olisi tapahtunut.»
»Et suinkaan OIQ nuori ja kokematon, lääkäri Sinuhe», hän sanoi ja kikatti äänekkäästi. »Päinvastoin kätesi ovat kavalat ja petolliset ja silmäsi ovat kavalat ja kaikista kavalin on kielesi, joka sylkee silmilleni katkeria valheita. Kuitenkin valheesi ovat suloiset vanhan naisenkorville, Sinuhe, enkä sen tähden voi hillitä itseäni, vaan kerron sinulle kaiken Mitannin prinsessasta, josta olisi voinut tulla suuri kuninkaallinen puoliso, vaikka nämä sanat voisivat kietoa ohuen langan kurkkuni ympärille, jos Teje vielä eläisi. Katsohan, Sinuhe, prinsessa Tadukhipa oli vain pieni tyttö, kun hän saapui kaukaisesta maasta faraon naistaloon. Hän oli vain pieiri tyttö ja leikki nukeilla kasvaessaan faraon naistalossa aivan samalla tavoin kuin se pieni prinsessa, joka naitettiin Ekhnatonille ja joka myös kuoli. Eikä farao Amenhotep kajonnut häneen, vaan piti hänestä kuin lapsesta ja leikki nukeilla hänen kanssaan ja lahjoitti hänelle kultaisia leikkikaluja. Mutta Tadukhipa kasvoi naiseksi ja täytettyään neljätoista vuotta hän oli kaunis katsella ja hänen jäsenensä olivat sirot ja hennot ja hänen silmänsä katsoivat tummina etäisiin maihin ja hänen ihonsa oli kuin valkea tuhka kuten kaikkien Mitannin naisten. Silloin farao täytti velvollisuutensa häntä kohtaan, kuten farao täytti mielellään velvollisuutensa lukuisia naisia kohtaan kaikista Tejen juonista huolimatta, sillä tällaisissa asioissa miestä on hankala hillitä, niin kauan kuin hänen puunsa juuret eivät ole kuivuneet. Tällä tavoin ohranjyvä alkoi viheriöidä Tadukhipalle, mutta jonkin ajan kuluttua ohranjyvä alkoi viheriöidä myös Tejelle ja hän oli suuresti riemuissaan, sillä hän oli synnyttänyt faraolle vain tyttären, joka on tämä kopea ja itsetietoinen Baketamon, tarkoitan tietenkin Baketaton, mutta olen vain vanha nainen ja kieleni menee helposti solmuun.»