Mutta olin väsynyt ja tahdoin olla yksin ajatusteni kanssa. Siksi sanoin heille vihaisesti: »Päiväni on ollut väsyttävä enkä kaipaa tirskumistanne.» Silloin Meritin silmät kävivät koviksi ja hänen kasvonsa tummuivat vihasta ja hän kohotti hopeakuvastimen eteeni sanoen: »Katso kasvojasi, Sinuhe! En suinkaan ole kieltänyt sinua iloitsemasta vieraiden naisten kanssa, mutta soisin sinun ainakin tekevän sen minulta salaa, jottet loukkaisi sydäntäni. Etkä suinkaan voine väittää olleesi yksin ja surullinen lähtiessäsi tänään talostasi.»
Katsoin kasvojani ja pelästyin suuresti, sillä kasvoni olivat Mehuneferin kasvovärin tahrimat ja hänen suunsa oli jättänyt punaisia läiskiä poskiini ja kaulaani ja ohimoihini. Rumuutensa ja ryppyjensä tähden hän oli näet maalannut kasvonsa niin paksulti, että väri hänen kasvoissaan oli kuin laasti seinässä, ja turhamaisuudessaan hän oli sivellyt uutta väriä kelmeihin huuliinsa joka kerta juotuaan viiniä maljasta. Siksi kasvoni olivat kuin ruttoisen kasvot ja häpesin koko sydämestäni ja pyyhin nopeasti kasvoni Meritin pidellessä armottomasti kuvastinta kasvojeni edessä.
Pyyhittyäni kasvoni puhtaiksi öljyllä sanoin katuvasti: »Käsität kaiken varmaan aivan väärin, Merit, lemmikkini. Salli sen tähden minun selittää.»Mutta hän katsoi tylysti minuun ja huomautti: »En lainkaan kaipaa selityksiäsi, Sinuhe, enkä halua sinun tahrivan suutasi valheisiin tähteni, sillä tässä asiassa on kenenkään mahdoton käsittää väärin mitään nähtyään tahraisen turpasi. Et varmaan luullut minun enää valvovan ja odottavan sinua, koska et edes viitsinyt puhdistaa huvisi jälkiä naamastasi. Vai halusitko ylpeillä edessäni valloituksillasi ja osoittaa, että kultaisen talon naiset ovat heikkoja kuin ruo'ot edessäsi? Vai oletko aivan yksinkertaisesti juonut itsesi humalaan kuin sika, niin ettet enää tajua lainkaan, miten sopimattomasti käyttäydyt?»
Minulla oli työ ja tekeminen saadakseni hänet rauhoittumaan ja säälistä häntä kohtaan Muti purskahti itkuun ja peitti kasvonsa ja meni keittiöhuoneeseen suuresti halveksien kaikkia miehiä. Totisesti, minulla oli suurempi työ ja tekeminen saadakseni Aieritin rauhoittumaan kuin päästäkseni eroon Mehuneferistä, niin että lopuksi kirosin ääneen kaikkia naisia ja sanoin:
»Merit, sinä tunnet minut paremmin kuin kukaan toinen ihminen ja voisit sen tähden luottaa minuun. Usko siis, että jos tahtoisin, osaisin selittää tämän kaiken, niin että täysin ymmärtäisit sen, mutta salaisuus ei kenties ole minun, vaan se on kultaisen talon salaisuus ja sen tähden itsesi tähden on parempi, että et tiedä sitä.»
Alutta hänen kielensä oli terävämpi kuin ampiaisen piikki, kun hän sanoi ivallisesti: »Luulin tuntevani sinut, Sinuhe, mutta nyt huomaan, että sydämessäsi on kuiluja, joita en olisi osannut aavistaa. Mutta epäilemättä teet oikein suojellessasi naisen kunniaa enkä suinkaan utele salaisuuksiasi. Pois se minusta, ja kiitän myös kaikkia jumalia, että älysin itse säilyttää vapauteni enkä suosnmut särkemään ruukkua kanssasi, mikäli yleensä koskaan tarkoitit totta noilla sanoillasi. Ah, Sinuhe, miten tyhmä olen ollut uskoessani valehtelevia sanojasi, sillä aivan samaa lienet kuiskutellut sieviin korviin koko tämän yön. Siksi tahtoisin mieluummin olla kuollut.»
Yritin koskea häntä käsilläni rauhoittaakseni häntä, mutta hän kavahti ja sanoi: »Älä suinkaan kajoa minuun, Sinuhe, sillä olethan kovin väsynyt kieriskeltyäsi palatsin pehmeillä matoilla koko yön. En suinkaan epäile, että ne ovat pehmeämpiä kuin minun mattoni ja että löydät sieltä nuorempia ja kauniimpia leikkikumppaneita kuin minä olen.»
Tällä tavoin hän puhutteli minua pistellen sydämeni täyteen pieniä, kirveleviä haavoja, kunnes luulin tulevani hulluksi. Silloin vastahän jätti minut rauhaan ja hylkäsi minut lähtien pois eikä sallinut minun edes saattaa häntä takaisin Krokotiilinpyrstöön. Olisin kärsinyt hänen lähdöstään vielä enemmän, ellei sydämeni olisi kuohunut ajatuksia kuin meri ja ellen olisi halunnut jäädä yksin ajatusteni kanssa. Siksi annoin hänen lähteä ja luulen, että hän oli varsin hämmästynyt, kun salHn hänen lähteä väittämättä enää vastaan sen kauemmin.
Sen yön valvoin matollani ajatusteni kanssa ja yön kuluessa kävivät ajatukseni yhä kylmemmiksi ja etäisemmiksi viinin haihtuessa päästäni ja vilun karsiessa jäseniäni, kun ei vieressäni enää ollut ketään, joka minua olisi lämmittänyt. Kuuntelin veden hiljaista solinaa vesikellossa eikä veden juoksu koskaan lakannut ja aika vyöryi määrättömänä ylitseni, niin että tunsin itseni etäiseksi itselleni. Myös sanoin sydämelleni: »Minä, Sinuhe, olen se, minkä omat tekoni ovat minusta tehneet, eikä muulla ole väliä. Minä, Sinuhe, syöksin kasvatusvanhempani varhaiseen kuolemaan julman naisen tähden. Minä, Sinuhe, säilytän yhä hopeanauhaa Minean, sisareni hiuksista. Minä, Sinuhe, olen nähnyt kuolleen merenhärän kelluvan vedessä ja rakkaimpani kasvojen liikkuvan meren äyriäisten repiessä hänen lihaansa. Mitä väliä on verestäni, sillä kaikki tämä kirjoitettiin tähtiin jo ennen syntymäni päivää ja minut määrättiin muukalaiseksi maan päälle. Siksi Akhetatonin rauha oli minulle vain kultainen valhe ja tarvitsin tämän kauhean tiedon, jotta sydämeni heräisi jälleen turtumuksestaan ja tietäisin, että aina olen oleva yksin.»
Mutta noustessaan kultaisena idän vuorten takaa aurinko hälvensi hetkessä kaikki yön pimeät varjot, ja niin outo on ihmisen sydän, että nauroin katkerasti omia houreitani. Sillä joskin olin ajelehtinut virtaa alas kaislaveneessä samana yönä ja joskin kaislaveneen nokiset kaislat oli solmittu linnunpyydystäjän solmuilla, ajelehti joka yö hylättyjä lapsia kaislaveneissä virtaa alas noina aikoina ja merimiehet tulivat alamaasta ja opettivat kenties alamaan solmut viettelemilleen naisille eikä ollut mikään todistus, vaikka ihoni oli savun värinen ja vaaleampi kuin kansan, sillä lääkäri elää elämänsä katosten varjossa ja hänen ihonsa vaalenee. Ei, mitään sitovaa todistusta en päivän kirkkaassa valossa löytänyt syntymälleni.
Myös ajattelin, että olin nähnyt suuren farao Amenhotepin hänen kuolinvuoteellaan eikä mikään ollut liikahtanut sydämessäni katsellessani tätä kuolevaa, vanhaa miestä, vaan vain iloiten käsieni taidosta Elämän talon oppilaana olin puhdistanut ja ojentanut Ptahorille hänen työkalunsa eikä sydämeni ollut värähtänyt hänen poratessaan auki faraon kallon. Jos hän tosiaan olisi ollut isäni, jos hänen siemenensä tosiaan oli hedelmöittänyt minut Mitannin prinsessan kohdussa, silloin olisi varmaan sydämeni värähtänyt nähdessäni hänet ensimmäisen kerran hänen kuolemansa yönä. Mutta mikään tunne minussa ei tervehtinyt häntä, vaan olin nähnyt hänessä vain vanhan, kuolevan miehen kaikesta hänen vallastaan huolimatta. Myös ajattelin, että jos kerran kuningatar Tejen mustat neekerinsormet olivat pidelleet minua syntymäni yönä ja sysänneet minut kaislaveneessä virralle kuolemaan, olisi sydämeni vavahtanut nähdessäni hänet, mutta aina olin katsellut häntä vain pelkkää uteliaisuutta tuntien ja ennen hänen kuolemaansa olin rauhallisesti keskustellut hänen kanssaan eikä mikään sydämessäni ollut noussut häntä vastaan. Näin ajattelin ja nämä ajatukset olivat minulle kaikkia silmän ja järjen todistuksia väkevämmät, niin että tahdoin kuvitella vain nähneeni unta ja poistin tämän syntymäni houreen mielestäni.
Siksi peseydyin ja pukeuduin ja Muti tarjosi minulle olutta ja suolaisen kalan silmät itkusta punoittaen ja syvästi halveksien minua, koska olin mies. Annoin kantaa itseni Elämän taloon ja työskentelin siellä tutkien potilaita, mutta on löytänyt enää ainoatakaan sairaustapausta, jossa kallon puhkaiseminen olisi ollut paikallaan. Elämän talosta menin aution temppelin ohitse ulos pylonista ja kuulin lihavien korppien kirkuvan temppelin kiviristikkoisten yläikkunain luona katon reunaharjalla.