Mutta pääskynen sujahti ohitseni Atonin temppeliin päin ja askeleni seurasivat pääskystä ja menin Atonin temppeliin, missä papit lauloivat hymnejä Atonille ja uhrasivat hänelle suitsukkeita ja hedelmiä ja viljaa. Eikä Atonin temppeli suinkaan ollut tyhjä, vaan siellä oli paljon kansaa ja he kuuntelivat Atonin hymnejä ja kohottivat kätensä ylistääkseen Atonia ja papit opettivat heille faraon totuutta. Tämä ei kuitenkaan vielä merkinnyt paljon, sillä Theba oli suurkaupunki eikä siellä ollut mitään paikkaa, johon ei olisi uteliaisuudesta kerääntynyt runsaasti ihmisiä. Pääskynen sujahteli edelläni ja seurasin sitä ja katselin kiveen veistettyjä kuvia temppelin seinissä, ja kymmenistä kivipylväistä katseli farao Ekhnaton minuun kiihkeydessään peloittavin kasvoin. Tällä tavoin löysin kuvan, joka oli veistetty uuden taiteen mukaan, ja näin siinä suuren farao Amenhotepin istuvan kuninkaallisella istuimella vanhana ja sairaana, pää kruunujen painosta kumaraan taipuneena, ja kuningatar Teje istui hänen rinnallaan. Myös löysin kaikki kuninkaallisen perheen kuvat ja jäin katselemaan kuvaa, jossa Mitannin prinsessa Tadukhipa uhrasi Egyptin jumalille, mutta alkuperäinen kirjoitus oli hakattu pois tästä kuvasta ja kirjoitus väitti hänen uhraavan Atonille, vaikka Atonia ei vielä palveltu Thebassa hänen elinaikanaan.
Tämä kuva oh veistetty vanhan taiteen mukaan ja hän oli siinä nuori, kaunis nainen, melkein tyttö vielä, ja hänellä oh kuninkaallinen päähine päässään ja hänen jäsenensä olivat hennot ja sirot ja hänen päänsä oli kaunis ja siro. Katselin kauan tätä kuvaa ja pääskynen suj ahteli pääni ympärillä silloin tällöin riemuitse vasti kirkaisten, kunnes peloittava hikutus täytti ajatuksista ja valvomisesta väsyneen mieleni ja kumarsin pääni ja itkin tämän vieraasta maasta tulleen, yksinäisen tytön kohtalon tähden. Hänen tähtensä olisin suonut olevani yhtä kaunis kuin hän, mutta jäseneni olivat veltot ja paksut ja pääni oli kalju lääkärin teko tukan alla ja ajatukset olivat uurtaneet juovia otsaani ja kasvoni olivat pulleat liian kylläisestä elämästä Akhetatonissa. Ei, verratessani itseäni häneen en voinut kuvitella olevani hänen poikansa, mutta silti liikutus täytti mieleni ja itkin hänen yksinäisyyttään faraon kultaisessa talossa, ja pääskynen pyrähteli riemuitsevana pääni ympärillä. Muistin Mitannin kauniita taloja ja surumielisiä ihmisiä, muistin myös Babylonin tomuisia teitä ja savisia puimalattioita ja tunsin, että nuoruus oli iäksi saavuttamattomana vyörynyt ohitseni ja miehuuteni oli vajonnut mutaan ja seisovaan veteen Akhetatonissa.
Näin kului päiväni ja tuli ilta ja palasin satamaan ja menin Krokotiilinpyrstöön syödäkseni siellä ja saadakseni aikaan sovinnon Meritin kanssa. Mutta Merit otti minut ynseästi vastaan ja kohteli minua kuin vierasta ja tarjosi minulle ruokaa seisoen istuimeni vieressä ja katsellen erittäin kylmästi minua. Syötyäni hän kysyi: »Kohtasitko rakastettusi?»
Sanoin ärtyneesti, etten suinkaan ollut käynyt naisia tapaamassa, vaan olin harjoittanut ammattiani Elämän talossa ja pistäytynyt Atonin temppelissä. Osoittaakseni närkästystäni kuvasin hänelle tarkasti jokaisen askelen, jonka olin ottanut päivän kuluessa, mutta koko ajan hän katseli minua ivallisesti hymyillen. Lopetettuani hän sanoi:
»En suinkaan luullut sinun menneen naisia hakemaan, sillä kulutithan itsesi loppuun jo eilen illalla etkä kaljuna ja lihavana enää jaksaenempää. Tarkoitin vain, että rakastettusi kävi sinua etsimässä täältäkin ja ohjasin hänet Elämän taloon jäljessäsi.»
Kavahdin seisomaan niin rajusti, että istuimeni kaatui, ja huusin: »Mitä tarkoitat, hullu nainen?»
Merit korjaili kädellä hiuksiaan ja hymyili pilkallisesti ja sanoi: »Totisesti, rakastettusi tuli tänne asti sinua etsimään ja hän oli pukeutunut kuin morsian ja koristanut itsensä kiiltävillä koruilla ja maalannut itsensä kuin apina ja haisi voiteilta virralle asti. Hän jätti sinulle tervehdyksen ja kirjeen siltä varalta, ettei tapaisi sinua, ja soisin sydämestäni, että kehoittaisit häntä pysymään poissa täältä, sillä tämä on kunniallinen talo ja hän käyttäytyi kuin ilotalon emäntä.»
Hän ojensi minulle kirjeen, joka ei ollut sinetöity, ja käärin sen auki kädet vavisten. Lukiessani sitä kohosi veri päähäni ja sydämeni alkoi hätäisesti läpättää. Sillä tällä tavoin kirjoitti Mehunefer minulle:
»Lääkäri Sinuhea tervehtii hänen sydämensä sisar Mehunefer, faraon kultaisen talon neularasian hoitaja. Minun pieni härkäni, suloinen koiraskyyhkyni, Sinuhe. Heräsin yksin matollani pää kipeänä, mutta sydämeni oli vielä kipeämpi kuin pääni, sillä mattoni oli tyhjä ja olit poissa viereltäni ja tunsin enää vain voiteesi tuoksun käsissäni. Olisinpa vaate vyötäisilläsi, olisinpa voide hiuksissasi, olisinpa viini suussasi, Sinuhe. Annan kantaa itseni talosta taloon sinua etsien enkä luovu vaivastani, ennen kuin löydän sinut, sillä ruumiini on täynnä muurahaisia, kun ajattelen sinua, ja silmäsi ovat suloiset silmissäni. Eikä sinun lainkaan tarvitse kainostella saapumista luokseni, vaikka olet ujo, kuten tiedän, sillä kultaisessa talossa tietävät jo kaikki salaisuuteni ja palvelijat katselevat sinua sormiensa välistä. Joudu luokseni, kun saat tämän, joudu linnun siivin, rakastettuni, sillä sydämeni kaipaa sinua. Ellet joudu luokseni, lennän minä sinun luoksesi nopeampana kuin lintu. Sydämesi sisar Mehunefer tervehtii sinua.»
Luin tämän kauhean lörpötyksen useaan kertaan uskaltamatta katsoa Meritiin, kunnes hän tempasi kirjeen käsistäni ja taittoi puikon, johon se oli kääritty, ja repi paperin ja sotki sen jalkoihinsa ja sanoi kiivaasti: »Voisin vielä ymmärtää sinua, Sinuhe, jos hän olisi nuori ja kaunis, mutta hän vanha ja ryppyinen ja ruma kuin säkki, vaikka maalaakin kasvonsa kuin saviseinän. Enkä lainkaan enää käsitä, mitä ajattelet, Sinuhe, vai onko kultaisen talon loisto siinä määrin lumonnut silmäsi, että näet kaiken nurinpäin. Käyttäytymiselläsi teet itsesi naurunalaiseksi koko Thebassa ja minutkin teet naurunalaiseksi.»Repäisin vaatteeni ja revin kynsillä rintaani ja huusin ja sanoin: »Merit, olen tehnyt kauhean tyhmyyden, mutta minulla syyni siihen enkä aavistanut, että saisin siitä näin peloittavan rangaistuksen. Totisesti, Merit, lähetä hakemaan soutajani ja kerää heidät kokoon, sillä minun on lähdettävä pakoon. Muuten tuo kauhea ' tulee ja makaa väkisin kanssani enkä voi puolustautua häntä vastaiiii, sillä hän kirjoittaa lentävänsä luokseni nopeammin kuin lintu ja uskon häntä.»
Merit näki tuskani ja hätääntymiseni ja luulen, että hän vihdoin uskoi, ettei minulla ollut mitään Mehuneferin kanssa, sillä äkkiä hän alkoi nauraa ja nauroi niin sydämellisesti, että huusi naurusta, ja hänen kaunis vartalonsa taipui polviin asti hänen nauraessaan ja viimein hän sanoi naurusta läähättäen: »Tämä opettaa sinut olemaan varovaisempi naisten suhteen, Sinuhe, niin toivon, sillä me naiset olemme särkyviä astioita ja tiedänhän itse, millainen lumooja sinä olet, Sinuhe, rakkaani.» Hän teki sydämettömästi pilaa minusta ja teeskenteli nöyryyttä ja sanoi: »Arvaan, että tämä hieno nainen on matollaan sinulle mieluisampi kuin minä ja ainakin hänellä on ollut kaksin verroin enemmän vuosia kuin minulla kehittääkseen taitoaan rakkaudessa, niin etten suinkaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan, ja arvaan sinun hänen tähtensä julmasti hylkäävän minut.»
Hätäni oli niin suuri, että vein Meritin kanssani entiseen kuparinvalajan taloon ja kerroin hänelle kaiken. Kerroin hänelle syntymäni salaisuuden ja kerroin kaiken, mitä olin houkutellut Mehuneferin kertomaan minulle, ja kerroin myös, miksi en halunnut uskoa, että syntymälläni oli mitään tekemistä kultaisen talon ja Mitannin prinsessan kanssa. Kuunnellessaan minua hän kävi vakavaksi eikä nauranut enää. Hän tuijotti kauas ohitseni ja suru hänen silmiensä pohjassa kävi yhä tummemmaksi, ja lopulta hän koski kädellään olkapäätäni ja sanoi: »Nyt ymmärrän paljon, Sinuhe, ja ymmärrän sellaista sinussa, mitä en ennen ymmärtänyt, ja ymmärrän, miksi yksinäisyytesi huusi minulle ilman ääntä, kun ensimmäisen kerran näin sinut, ja miksi kävin heikoksi katsoessasi minuun. Myös minulla on muuan salaisuus ja näinä päivinä olen monesti tuntenut houkutusta kertoa sen sinulle, mutta nyt iloitsen ja kiitän jumalia, etten kertonut sitä sinulle, sillä salaisuudet ovat raskaita kantaa ja vaarallisiakin ne ovat ja siksi ne on parempi kantaa yksin kuin jakaa kahden kannettavaksi. Silti olen iloinen, että kerroit kaiken minulle. Mutta kuten sanot, on parempi, ettet kuluta sydäntäsi ajattelemalla kaikkea, mitä kenties koskaan eiole tapahtunut, vaan unohdat tämän kuin se olisi vain unta, ja myös minä unohdan sen.»