»Merit, lemmikkini, rikkokaamme yhdessä ruukku, jotta eläisimme aina yhdessä ja kenties joskus synnyttäisit minulle pojan, samanlaisen kuin tämä pieni Thot, sillä juuri sinä voisit ehkä synnyttää minulle pojan, joka olisi yhtä lempeä ja ruskea ja rauhallinen kuin hän. Totisesti, koskaan ennen en ole kaivannut lasta, mutta nyt on nuoruuteni ohitse ja vereni on laskeutunut kiihkottomaksi ja katsellessani pientä Thotia kaipaan lasta kanssasi, Merit.»
Mutta hän pani kätensä suulleni ja käänsi kasvonsa pois minusta ja sanoi matalasti: »Sinuhe, älä puhu mahdottomia, sillä tiedäthän, että olen kasvanut kapakassa enkä kenties voi enää synnyttää lapsia. Myös on parempi, että sinä, joka kannat kohtaloasi sydämessäsi, olet yksin voidaksesi ratkaista elämäsi ja tekosi sydämesi mukaan olematta sidottu vaimoon ja lapseen, sillä tämän luin silmistäsi jo sinä päivänä, jolloin ensimmäisen kerran kohtasimme. Ei, Sinuhe, älä puhu minulle tällaista, sillä sanasi tekevät minut heikoksi ja alan kenties itkeä enkä tahtoisi itkeä onnen syleillessä minua. Muut rakentavat itse kohtalonsa ja sitovat itsensä tuhansin siten, mutta sinun kohtalosi on omassa sydämessäsi ja sinun kohtalosi on minun kohtaloani suurempi. Mutta myös minä pidän suuresti tästä pienestä pojasta ja edessämme on monta kirkasta ja kuumaa päivää virralb. Kuvitelkaamme sen tähden, että olemme rikkoneet ruukun välissämme ja olemme mies ja vaimo ja Thot on oma poikamme. Opetan hänet sanomaan sinua isäkseen ja minua äidikseen, sillä hän on pieni vielä ja unohtaa pian eikä siitä ole hänelle vahinkoa. Siten varastamme jumalilta pienen elämän, joka on meidän näiden päivien aikana. Älköön siis mikään suru tai tulevaisuuden huoli sumentako iloamme.»
Niinpä häivytin pois kaikki pahat ajatukset mielestäni ja ummistin silmäni näkemästä Egyptin kurjuutta ja nälkäisiä ihmisiä kylissä ja virran rannoilla ja elin vain päivän kerrallaan matkatessamme alas virtaa. Pieni Thot kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi poskensa poskeani vasten ja sanoi minulle: Isä, ja hänen hento pojanruumiinsa oli suloinen sylissäni. Joka yö tunsin kaulallani Meritin hiukset ja hän piti käsiäni käsissään ja hengitti poskeani vasten ja oli ystäväni eivätkä pahat unet enää vaivanneet minua. Niin kuluivat ohitse nämä päivät kuin uni ja nopeina kuin henkäys ne menivät ohitse eikä niitä enää ollut. Tämän enempää en näistä päivistä tahdo kertoa, sillä kertoessani niistä pistelevät muistot akanoina kurkkuani ja silmieni kaste tuhrii kirjaimeni. Ihmisen ei näet koskaan pitäisi olla liian onnellinen, sillä ei ole mitään pakenevampaa ja häviävämpää kuin ihmisen onni.
7
Tällä tavoin palasin Akhetatoniin, mutta en palannut samana kuin lähdin ja näin Taivaankorkeuden kaupungin toisin silmin kuin ennen, niin että se kevyine taloineen kaikissa loistavissa väreissään auringon kullassa ja taivaan tumman sinen alla oli mielestäni vain kuin särkyvä kupla tai häviävä kangastus. Eikä totuus elänyt Akhetatonissa, vaan totuus eli Akhetatonin ulkopuolella, ja totuus oli nälkä, kärsimys, kurjuus ja rikokset, jotka nälkä toi mukanaan Egyptiin. Merit ja Thot palasivat Thebaan ja veivät sydämeni mukanaan. Siksi näin kaiken jälleen kylmin silmin ja ilman suojelevia verhoja ja kaikki, mitä näin, oli pahaa silmissäni.
Mutta ei kulunut monta päivää tulostani, kun totuus saapui Akhetatoniin ja farao Ekhnatonin oli pakko ottaa vastaan totuus kultaisen talonsa parvekkeelta ja katsoa totuutta silmästä silmään. Horemheb näet lähetti Memfiistä joukon Syyrian pakolaisia kaikessa kurjuudessaan pyrkimään faraon puheille ja hän kustansi heidän matkansa ja luulen, että hän kehoitti heitä liioittelemaankin kurjuuttaan, niin että he olivat kauhistava näky saapuessaan Taivaankorkeuden kaupunkiin ja hovin ylhäiset tulivat sairaiksi ja sulkeutuivat taloihinsa nähdessään heidät ja vartijat sulkivat kultaisen talon portit heiltä. Mutta he huusivat äänekkäästi ja jyskyttivät portteihin kivillä ja viskelivät kiviä kultaisen talon seiniin, kunnes faraon oli pakko kuulla heidän äänensä ja päästää heidät sisäpihaan.
Siellä he huusivat faraolle ja sanoivat: »Kuule kansojen tuskanhuuto meidän silvottujen suittemme kautta, sillä Kemin maan mahtavuus on enää vain haamu, joka horjuu haudan ääressä, ja muurinmurtajain jyskiessä ja tulipalojen kohussa vuotaa Syyrian kaupungeissa hukkaan kaikkien niiden veri, jotka luottivat sinuun ja panivat sinuun toivonsa.»
He kohottelivat kädentynkiään faraon kultaista parveketta kohden ja huusivat sanoen: »Katso käsiämme, farao Ekhnaton. Missä ovat kätemme?» He työnsivät näkyviin miehiä, joiden silmät oli puhkaistu ja jotka haparoiden astuivat esiin, ja ukot, joilta kieli oli repäisty suusta, aukoivat ammottavia suitaan päästellen kurkustaan möliseviä ääniä. He huusivat hänelle ja sanoivat: »Älä kysy vaimojamme ja tyttäriämme, sillä heidän kohtalonsa on kuolemaa kauheampi Azirun miesten käsissä ja heettiläisten käsissä. He puhkaisivat silmämme ja katkoivat kätemme, koska luotimme sinuun, farao Ekhnaton.»
Mutta farao peitti käsillä kasvonsa ja vapisi heikkoudessaan ja puhui heille Atonista. Silloin he nauroivat hänelle kauhealla äänellä ja herjasivat häntä ja sanoivat: »Tiedämme toki, että lähetit myös vihollisellemme elämän ristin. He ripustivat elämän ristin hevostensa kaulaan ja Jerusalemissa he katkoivat pappiesi jalat ja kehoittivat heitä hyppimään riemunhyppyjä sinun jumalasi kunniaksi.»
Silloin farao Ekhnaton päästi hirveän huudon ja pyhä tauti valtasi jälleen hänet ja hän kaatui parvekkeella istuimeltaan kouristusten vallassa ja menetti tajuntansa. Nähdessään sen vartijat kauhistuivat ja karkasivat Syyrian pakolaisten kimppuun, mutta he olivat epätoivoisia ja tekivät vastarintaa ja heidän verensä vuoti kultaisen talon sisäpihan kivien väliin ja heidän ruumiinsa viskattiin virtaan. Nefritite ja Meritaton, sairas Meketaton ja pieni Anksenaton katselivat tätä näkyä kultaisen talon parvekkeelta eivätkä unohtaneet sitä koskaan, sillä tällä tavoin he näkivät ensimmäisen kerran sodan jäljet, kurjuuden ja kuoleman.
Mutta farao Ekhnatonin annoin kääriä vesikääreihin ja hänen toipuessaan juotin hänelle rauhoittavia ja huumaavia lääkkeitä, sillä tämä kohtaus oli niin raju, että pelkäsin hänen kuolevan. Siten sain hänet nukkumaan, mutta herättyään hän sanoi minulle kasvot harmaina ja silmät päänsärystä punoittavina: »Sinuhe, ystäväni, tästä täytyy tulla loppu. Horemheb on kertonut sinun tuntevan tuon Azirun. Mene sinä hänen luokseen ja osta minulle rauha. Osta rauha Egyptille, vaikka se maksaisi kaiken kultani ja vaikka Egypti sen jälkeen olisi köyhä maa.»
Vastustin häntä kiivaasti ja sanoin: »Farao Ekhnaton, lähetä kultasi Horemhebille, niin hän ostaa nopeasti sinulle rauhan keihäillä ja sotavaunuilla eikä Egyptin tarvitse kärsiä häpeää.»
Hän piteli päätään käsillään ja sanoi: »Atonin tähden, Sinuhe, etkö käsitä, että viha synnyttää vihaa ja kosto kylvää kostoa ja veri synnyttää verta, kunnes hukumme vereen. Mitä kärsineet hyötyvät, jos heidän kärsimyksensä kostetaan muiden kärsimyksellä, ja puhe häpeästä on pelkkää ennakkoluuloa. Siksi käsken sinua: Mene Azirun luokse ja osta minulle rauha.»
Pelästyin hänen päähänpistoaan ja torjuin ja sanoin: »Farao Ekhnaton» he puhkaisevat silmäni ja repivät kielen suustani, ennen kuin pääsen Azirun puheille, eikä minulla ole hyötyä hänen ystävyydestään, jonka hän varmaan on jo aikaa unohtanut, enkä ole tottunut sodan rasituksiin, vaan kauhistun sotaa. Jäseneni ovat kankeat eikä matkan teko enää suju minulta nopeasti enkä osaa asettaa sanojani yhtä taitavasti kuin joku toinen, joka on koulutettu valehtelemaan lapsesta asti ja palvelee sinua vieraiden maiden kuninkaiden luona. Lähetä sen tähden joku toinen, jos tahdot ostaa rauhan, mutta älä lähetä minua.»