Tapasimme myös Horemhebin vanhemmat, joille Horemheb oli lähettänyt runsaasti lahjoja, niin että he nyt asuivat talossa, joka oli rakennettu puusta, vaikka olivat aikaisemmin olleet kaupungin köyhimpiä. Turhamaisuudessaan Horemheb oli myös antanut faraon nimittää heidät korkeihin virkoihin, ikään kuin he olisivat olleet ylhäisiä, vaikka he ikänsä olivat elättäneet itseään paimentamalla karjaa ja keittämällä juustoja. Hänen isänsä oli nyt sinetinvartija ja rakennuksien valvoja lukuisissa kaupungeissa ja kylissä ja hänen äitinsä oli hovinainen ja faraon lehmien kaitsija, vaikka kumpikaan heistä ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Nämä nimitykset olivat tietenkin vain kunnianimityksiä eivätkä millään tavoin häirinneet heidän elämäänsä, mutta niiden ansiosta Horemheb saattoi kirjoittaessaan nimensä kirjoittaa vanhempansa ylhäisiksi eikä kukaan muualla Egyptissä voinut aavistaa, ettei hän ollut syntynyt ylhäisenä. Niin suuri oli Horemhebin turhamaisuus.
Joka tapauksessa hänen vanhempansa olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä ja he seisoivat temppelissä hienojen vaatteittensa vaivaamina kaivellen paljailla varpaillaan savilattiaa kansan kietoessa kukkaseppeleihin heidän poikansa kuvan. Juhlamenojen jälkeen he kutsuivat Thotmesin ja minut luokseen ja riisuivat hankalat vaatteensa ja pukeutuivat harmaihin vaatteihin, jotka lemusivat lehmiltä, ja palvelivat meitä tarjoten meille keittämäänsä juustoa ja hapanta viiniä. He kumartelivat meille syvään ja laskivat kätensä polvien tasalle edessämme ja pyysivät meitä kertomaan heille pojastaan ja Horemhebin isä sanoi: »Luulimme häntä hupsuksi, kun hän sitoi kupariterän paimensauvansa kärkeen ja hioi sen teräväksi eikä tahtonut olla nöyrä, vaikka lakkaamatta kehoitimme häntä nöyryyteen.» Ja hänen äitinsä sanoi: »Sydämeni on lakkaamatta vavissut hänen tähtensä, sillä jo lapsena hän löi nenänsä kiveen mieluummin kuin kiersi sen, ja hänen lähdettyään kodistamme pelkäsin hänen halkaisevan päänsä tai palaavan rampana ja lyötynä luoksemme. Mutta nyt hän palaa kiveen veistettynä kaikessa kunniassa. Silti on sydämeni joka yö levoton hänen tähtensä ja pelkään hänen syövän liiaksi lihaa, vaikka liha ei sovi hänen vatsalleen, ja pelkään hänen uidessaan hukkuvan virtaan, sillä hän opetteli uimaan kaikista varoituksistani välittämättä.»
Tällä tavoin he kaikessa yksinkertaisuudessaan puhelivat meille ja hypistelivät vaatteitamme ja korujamme ja kyselivät faraon vointia ja suuren kuninkaallisen puolison, Nefrititen, vointia ja kaikkien neljän pienen prinsessan vointia. Myös he kertoivat joka päivä rukoilevansa jumalia, nimenomaan Horusta, joka oli heidän poikansa jumala, jotta suuri kuninkaallinen puoliso vihdoin synnyttäisi pojan ja kuninkaallisen vallan perijän. Näin erosimme ystävinä Horemhebin vanhemmista ja jätimme hänen kuvansa Horuksen temppeliin Hetnetsutin asukkaiden palveltavaksi. Eikä Thotmes enää seurannut minua Memfikseen, vaikka pyytelin ja rukoilin häntä seuraamaan minua hänen itsensä tähden, vaan lähti palaamaan takaisin Akhetatoniin veistääkseen kuningatar Nefrititen kuvan kovaan puuhun, sillä muusta hän ei enää osannut puhua. Niin suuresti oli Nefrititen kauneus lumonnut hänet enkä uskonut, että tämä oli hyödyksi hänen terveydelleen, sillä naisen liiallinen kauneus on vaarallinen ja varsin lähellä noituutta, ellei olekin eräänlaista noituutta.
Siten matkani Memfikseen oli ikävä ja joudutin soutajia ajatellen, että jos minun kerran oh kuoltava, ei hyödyttänyt pitkittää tätä asiaa, vaan parempi oli saada se selväksi liikoja surematta. Siksi istuin pehmeällä istuimella faraon laivan kannella ja faraon viirit liehuivat pääni yläpuolella ja katselin kaisloja ja virtaa ja lentäviä sorsia ja sanoin sydämelleni: »Lieneekö lopulta tämä kaikki elämisen ja näkemisen arvoista?» Sanoin sydämelleni: »Päivä paahtaa kuumana ja kärpäset pistelevät ja ihmisen ilo on vähäinen hänen kaiken vaivansa rinnalla. Hänen silmänsä väsyvät katselemaan, lukuisat äänet ja turhat puheet häiritsevät hänen korviaan ja hänen sydämensä näkee aina liian paljon unia voidakseen olla onnellinen.» Tällä tavoin rauhoitin sydäntäni matkalla virtaa alas ja söin faraon kuninkaallisen keittäjän valmistamia hyviä ruokia ja join viiniä, kunnes olin kylläinen ja tyyni ja viinin lävitse kuolema alkoi muistuttaa minulle vanhaa ja tuttua ystävää, jossa ei suinkaan ollut mitään pelättävää, vaan elämä oli kuolemaa peloittavampi kaikkine vaivoineen ja elämä oli kuin kuuma tomu, mutta kuolema oli kuin viileä vesi.
Kuitenkin jo Memfiin satamassa kävi oloni hankalaksi, sillä näin siellä sotalaivoja, joiden kylkikilvet olivat heittokivien murtamat ja keulat haljenneet ja mastot poikki. Näin siellä sotavaunuja, joiden aisat olivat katkenneet ja pyörät irronneet ja kärpäset purivat kuivaa verta niiden pohjalta. Myös näin pakolaisia, jotka majailivat laitureilla lukemattomine myttyineen ryysyisinä, sairaina ja haavaisina, silmät palaen peloittavina lihattomista kasvoista. Heitä oli sekä egyptiläisiä että syyrialaisia yllään syyrialaisten kirjavat vaatteet. Nähdessään faraon viirit pääni yllä he kohottivat likaiset nyrkkinsä laivaani kohden ja huusivat minulle kirouksia monella eri kielellä, kunnes vartijat löivät heitä kepeillään ja raivasivat minulle tien satamasta.
Horemheb otti minut faraon lähettiläänä vastaan suurin kunnianosoituksin ja kumarsi syvään edessäni, sillä hänen hallitustalossaan oleskeli koko joukko Syyrian paenneita hallitusmiehiä ja Egyptin ylhäisiä Syyrian kaupungeista sekä lähettiläitä ja edustajia vieraista maista, jotka eivät olleet sekaantuneet sotaan, ja heidän nähtensä hänen oli minussa kunnioitettava faraota. Mutta päästyämme kahden Horemheb alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla sääriään ja kysyi kärsimättömästi: »Mikä paha ilma lennättää sinut luokseni faraon lähettiläänä ja mitä sontaa hänen hullu päänsä taas on muninut?»
Kerroin, että tehtäväni oli matkustaa Syyriaan ja ostaa Azirulta rauha mihin hintaan hyvänsä. Tämän kuultuaan Horemheb kirosi katkerasti ja kutsui haukkojaan monella eri nimellä ja sanoi: »Enkö arvannut, että hän turmelisi kaikki suunnitelmani, jotka tuskalla ja kalliisti olen rakentanut, siliä tiedä, että minun ansiostani Ghaza on vielä vallassamme ja Egyptillä siten yhä sillanpää Syyriassa sotatoimia varten. Myös olen lahjoin ja uhkauksin taivuttanut Kreetan sotalaivat suojelemaan meriyhteyttä Ghazaan, koska voimakas ja itsenäinen Syyrian liitto ei ole Kreetan etujen mukainen, vaan uhkaa heidän ylivaltaansa merellä. Tiedä myös, että AziruUa on täysi työ hallitessaan omia liittolaisiaan ja monet Syyrian kaupungit käyvät sotaa keskenään karkoitettuaan egyptiläiset. Myös ovat Syyrian miehet, jotka ovat menettäneet kotinsa ja tavaransa, vaimonsa ja lapsensa yhtyneet vapaajoukoiksi ja Ghazasta Tanikseen asti hallitsevat vapaajoukot erämaata ja käyvät sotaa Azirun joukkoja vastaan. Olen aseistanut heidät Egyptin aseilla ja monta rohkeaa miestä Egyptistä on yhtynyt heihin. Tarkoitan kaikkia entisiä sotilaita, rosvoja ja kaivoksista karanneita, jotka nyt panevat erämaassa henkensä alttiiksi muodostaakseen muurin Egyptiä suojelemaan. Ymmärrettävää tosin on, että he käyvät sotaa kaikkia vastaan ja saavat elatuksensa maasta, jossa käyvät sotaa, ja tuhoavat siitä kaiken elämän, mutta parempi on näin, sillä he tuottavat enemmän harmia ja hankaluutta Syyrialle kuin Egyptille ja siksi aseistan heitä jatkuvasti ja lähetän heille viljaa. Mutta tärkeintä on, että heettiläiset ovat vihdoin hyökänneet Mitanniin täysin voimin ja pyyhkäisseet Mitannin kansan maan päältä ja Mitannin valtakunta on hävinnyt kuin varjo eikä sitä enää ole. Heidän keihäänsä ja sotavaununsa ovat kuitenkin siten kiinni Mitannissa ja Babylon käy levottomaksi ja varustaa joukkoja rajakiviensä turvaksi eikä heettiläisillä juuri nyt ole aikaa tukea riittävästi Azirua. Myös lienee niin, että Aziru, jos on järkevä, Mitannin kukistuttua pelkää heettiläisiä, koska enää ei ole mitään kilpeä heettiläisten ja Syyrian välillä. Siksi rauha, jota farao tarjoaa, on tällä hetkellä Azirulle paras lahja, mitä hän voi toivoa vakiinnuttaakseen oman valtansa ja katsellakseen ympärilleen. Mutta anna minulle aikaa vain puoli vuotta tai vähemmänkin, niin ostan Egyptille kunniallisen rauhan ja suhisevilla nuolilla ja sotavaunujen jyskeellä pakotan Azirun pelkäämään Egyptin jumalia.»