»Kenties minun on varminta matkustaa maitse», sanoin epäröiden Horemhebille. Hän nyökkäsi myöntävästi päätään ja selitti: »Annan Taniksesta sinulle saattojoukon, muutamia keihäitä ja sotavaunuja. Jos he onnistuvat saamaan kosketuksen Azirun joukkoihin, he jättävät sinut erämaahan yksin ja pakenevat kiireesti. Mutta mahdollista on tietenkin, että Azirun miehet nähdessään sinut egyptiläiseksi ja ylhäiseksi pistävät sinut seipääseen heettiläiseen tapaan ja heittävät vetensä savitauluillesi. Mahdollista on myös, että saattojoukosta huolimatta joudut vapaajoukkojen käsiin ja he ryöstävät sinut alastomaksi ja panevat sinut kierittämään jauhinkiviään, kunnes voin ostaa sinut kullalla vapaaksi, vaikka en usko, että kestät niin kauan, sillä nahkasi on savunvärinen eikä kestä auringonsäteitä ja he valmistavat ruoskansa virtahevosten nahasta. Mutta yhtä mahdollista on, että he ryöstettyään sinut puhkaisevat mahasi keihäillään ja jättävät ruumiisi korppien syötäväksi eikä tämä ole suinkaan pahin tapa päättää päivänsä, vaan kuolemasi on silloin oleva kohtalaisen helppo.»
Kaiken tämän kuultuani sydämeni vapisi entistä enemmän ja jäseneni palelivat, vaikka oli kuuma ja kesä. Siksi sanoin: »Pahoittelen suuresti, että kuoriaiseni jäi Kaptahille valvomaan omaisuuttani, sillä kenties se olisi voinut minua auttaa paremmin kuin faraon Aton, jonka valta puheistasi päättäen ei ulotu näihin jumalattomiin alueihin asti. Mutta kaikesta päättäen kohtaan nopeimmin joko kuoleman tai Azirun, jos matkustan maitse sotavaunujesi saattamana. Siksi matkustan maitse. Mutta vannotan sinua, Horemheb, ystävyytemme tähden: Jos kuulet minun jossakin vankina vääntävän jauhinkiviä, osta minut kiireesti vapaaksi äläkä säästele kultaa, sillä olen rikas mies ja rikkaampi kuin luulet, vaikka en nyt välitä ruveta luettelemaan sinulle omaisuuttani, koska en itsekään tiedä sitä kaikkea.»
Horemheb sanoi: »Tiedän hyvin rikkautesi ja olen lainannut sinulta huomattavan määrän kultaa Kaptahin kautta kuten muiltakin Egyptin rikkailta, koska olen oikeudenmukainen ja tasapuolinen mies enkä halua jättää sinua tästä ansiosta osattomaksi. Kuitenkin toivon, ettet ystävyytemme tähden karhua minulta kultaasi, koska tällainen yritys saattaisi häiritä ystävyyttämme ja pahimmassa tapauksessa särkeä sen. Mene siis, Sinuhe ystäväni, mene Tanikseen ja ota sieltä saattojoukko ja mene erämaahan ja haukkani suojelkoon sinua, sillä minä en sitä voi, koska valtani ei ulotu erämaahan asti. Jos joudut vangiksi, ostan sinut vapaaksi kullalla, ja jos kuolet, kostan kuolemasi. Lohduttakoon tämä tieto sinua, jos joku puhkaisee keihäällä mahasi.»
»Jos kuulet minun kuolleen, älä tuhlaa kostoasi minun tähteni», sanoin hänelle katkerasti. »Korppien nokkimaa kalloani ei lainkaan lohduta, vaikka valelisit sen kurjien ihmisparkojen verellä. Tervehdi vain prinsessa Baketatonia puolestani, sillä hän on kaunis ja haluttava nainen, vaikka varsin kopea, ja kyseli paljon sinusta äitinsä kuolinvuoteen ääressä.»
Ammuttuani tämän myrkyllisen nuolen olkapääni ylitse menin jonkin verran lohduttautuneena ja annoin kirjurien kirjoittaa ja vahvistaa kaikin tarpeellisin sinetein testamenttini, jossa luovutin jälkeenjäävän omaisuuteni Kaptahille, Meritille ja Horemhebille. Tämän testamenttini luovutin kuninkaan arkistoon Memfiissä, jonka jälkeen purjehdin Tanikseen ja tapasin erämaan rajalla päivänpaahtamassa linnoituksessa Horemhebin rajavartijat.
He joivat olutta ja kirosivat syntymänsä päivää, metsästivät antilooppeja erämaassa ja joivat jälleen olutta. Heidän savimajansa olivat likaisia ja haisivat virtsalta, ja kaikkein kurjimmat naiset, jotka eivät enää kelvanneet edes merimiehille alamaan satamissa, ilahduttivat heidän yksinäisyyttään. Sanalla sanoen, he viettivät sotilaan tavallista elämää rajamaassa ja toivoivat kiihkeästi Horemhebin saapuvan ja johtavan heidät sotaan Syyriaa vastaan, jotta he saisivat vaihtelua ja parempaa olutta ja nuorempia naisia, sillä mikä muu kohtalo hyvänsä, kuolemakin, oli heistä parempi kuin kauhistavan yksitoikkoinen elämä hiekkakirppujen kaluamina päivänpaahtamissa savimajoissa. Siksi he olivat täynnä kiihkeää taistelunhalua ja vannoivat vapaajoukkojen etunenässä keihäänkärkenä iskevänsä Jerusalemiin ja Megiddoon asti ja viskaavansa Syyrian haisevat sotajoukot tieltään, niinkuin tulva viskaa tieltään kuivuneet kaislat. Mutta mitä he lupasivat tehdä Azirulle ja Amorin miehille ja heidän heettiläisille päälliköilleen, sitä en voi toistaa, sillä se oli varsin jumalatonta puhetta.
Tällä tavoin he hehkuivat intoa Egyptin kunnian puolesta ja kirosivat farao Ekhnatonia, sillä rauhan vallitessa heillä oli tilaisuus saada vaihtelua kantamalla veroa karavaaneilta, jotka saapuivat Egyptiin, ja iloitsemalla paimenten vaimojen kanssa, mutta farao Ekhnaton oli saanut jumalansa takia aikaan tilan, joka ei ollut sotaa eikä rauhaa. Karavaaneja ei ollut saapunut Taniksen kautta Egyptiin moneen vuoteen ja paimenet olivat paenneet alamaahan. Jos kuitenkin jokin karavaani pyrki Syyriasta tai erämaasta Egyptiin, ryöstivät vapaajoukot sen matkalla, ennen kuin faraon rajavartijat ehtivät tehdä sen, ja tämän vuoksi faraon rajavartijat halveksivat syvästi vapaajoukkoja ja nimittelivät näitä rumilla nimillä.
Saattojoukon valmistautuessa matkaa varten, vesisäkkejä täytettäessä, hevosia pyydystettäessä laitumelta ja seppäin vahvistaessa hyökkäysvaunujen pyöriä katselin ympärilleni ja katsellessani ympärilleni käsitin, mikä on kaiken sotilaskasvatuksen salaisuus ja tekee miehet leijonia urhoollisemmiksi. Etevä sotapäällikkö näet pitää sotilaansa niin kauhistavassa kurissa ja rasittaa heitä harjoituksilla ja tekee heidän elämänsä niin kaikin puolin sietämättömäksi, että mikä muu kohtalo hyvänsä, sota ja kuolemakin, on heistä parempi kuin elämä sotilaiden talossa. Mutta kummallisinta on, että sotilaat tällöin eivät suinkaan vihaa päällikköään, vaan ihailevat ja ylistävät häntä suuresti ja ylpeilevät kaikista kestämistään vaivoista ja kepiniskujen jäljistä selässään. Näin odottamaton ja yllättävä on ihmisen luonto, ja ajatellessani sitä kävi Akhetatonin kaupunki mielessäni etäiseksi kuin uni ja kangastus. Horemhebin käskyn mukaan varustettiin Taniksessa saattojoukokseni kymmenen sotavaunua, joista jokaista veti kaksi hevosta ja seurasi varahevonen ja ajajan lisäksi kussakin vaunussa oli taistelija ja keihäsmies. Ilmoittautuessaan minulle saattojoukon päällikkö kumarsi syvään edessäni ja laski kätensä polvien tasalle ja katselin häntä tutkivasti, koska uskoin henkeni hänen käsiinsä. Hänen lannevaatteensa oli yhtä likainen ja resuinen kuin sotilaiden ja erämaan päivänpaiste oli paahtanut mustiksi hänen kasvonsa ja ruumiinsa ja vain hopeapunoksinen ruoska erotti hänet sotilaista. Mutta juuri tämän tähden luotin häneen enemmän kuin jos hän olisi pukeutunut kalliiseen kankaaseen ja antanut kantaa päivänvarjoa päänsä yllä. Hän unohti kunnioituksensa ja purskahti nauruun, kun yritin puhua hänelle kantotuolista. Uskoin häntä, kun hän sanoi, että ainoa turvamme oli nopeus ja että minun sen tähden oli seurattava häntä hänen vaunuissaan ja unohdettava kantotuolit ja muut kotoisen elämän mukavuudet. Hän lupasi, että saisin istua rehusäkeillä, jos halusin, mutta vakuutti, että minun oli parempi totuttautua seisomaan vaununkorissa notkahdellen sen liikkeiden mukaan, koska erämaa muuten jyskyttäisi hengen ulos ruumiistani ja rusentaisi luuni vaununkylkiä vasten.
Karkaisin mieleni ja sanoin kopeasti hänelle, etten suinkaan ensimmäistä kertaa ajanut sotavaunuissa, vaan olin aikoinani ajanut Simyrasta Amoriin ennätysajassa, niin että Azirunkin miehet ihmettelivät suuresti vauhtiani, joskin tuona aikana olin ollut nuorempi kuin nyt ja arvoni vaati minut hillitsemään itseni liiallisista ruumiillisista ponnistuksista. Upseeri, jonka nimi oli Juju, kuunteli minua kohteliaasti, minkä jälkeen uskoin henkeni kaikkien Egyptin jumalien haltuun ja nousin hänen taakseen etumaisiin vaunuihin ja hän kohotti viirinsä liehumaan ja karjaisi hevosille. Lähdimme ajamaan erämaahan karavaanitietä ja ruumiini hyppelehti rehusäkeillä ja pitelin molemmin käsin kiinni vaunujen laidoista ja loukkasin nenäni ja voihkin surkeuttani. Mutta voihkinani hukkui vaununpyörien jyrinään ja ajajat takanani hihkuivat rajusti riemusta päästessään ajamaan erämaahan pois savimajojen hehkuvasta manalasta.