Kun saatoin jälleen kävellä, talutettiin minut Azirun telttaan, joka haisi talilta ja villalta ja suitsukkeilta, ja Aziru tuli vastaani karjuen kuin leijona, kultaiset ketjut helisten kaulassaan ja kähärä parta hopeaverkossa. Hän tuli vastaani ja syleili minua ja sanoi:
»Olen suuresti pahoillani, jos mieheni ovat kohdelleet sinua huonosti, mutta sinun olisi pitänyt sanoa heille nimesi ja kertoa heille, että olet faraon lähettiläs ja ystäväni. Myös sinun olisi hyvä tavan mukaan pitänyt heiluttaa palmunoksaa pääsi yläpuolella rauhan merkiksi, mutta sen sijaan mieheni kertovat sinun hyökänneen heitä vastaan heiluttaen veistäsi ja karjuen vimmaasi, niin että heidän oli hillittävä sinut oman henkensä uhalla.»
Polveni kivistivät kuin tulessa ja ranteeni olivat poikki. Siksi katkeruus kalvoi mieltäni ja sanoin Azirulle: »Katso minua ja sano, näytänkö minä vaaralliselta miestesi hengelle. He katkaisivat palmunoksani ja rosvosivat minut ja vaatteenikin he rosvosivat ja pilkkasivat minua ja tallasivat faraon savitauluja jaloillaan. Sen tähden sinun on ruoskittava heitä ja ainakin muutamia heistä sinun on ruoskittava, jotta he oppisivat kunnioittamaan faraon lähettilästä.»
Mutta Azira veti pilkallisesti vaatteensa auki ja kohotti kummastelevasti kätensä ja vannoi: »Olet varmasti nähnyt pahaa unta, Sinuhe, enkä suinkaan voi mitään sille, jos hankalan matkasi aikana olet haavoittanut polvesi kiviin. En suinkaan kurjan egyptiläisen tähden anna ruoskia parhaita miehiäni, ja faraon lähettilään puhe on kuin kärpäsen surinaa korvissani.»
»Aziru», sanoin, »sinä, joka olet monen kuninkaan kuningas, anna ruoskia ainakin se mies, joka häpeämättömästi pisteli keihäällään lukuisia haavoja takapuoleeni juostessani vaunujen jäljessä. Anna ruoskia hänet, niin tyydyn siihen, sillä tiedä, että tuon lahjana mukanani rauhan sinulle ja Syyrialle.»
Aziru nauroi ääneen ja löi nyrkeillä rintaansa ja sanoi: »Mitä minua liikuttaa, jos kurja faraosi nöyrtyy tomuun edessäni ja rukoilee minulta rauhaa. Mutta puheesi on järkevä, ja koska olet ystäväni ja vaimoni ja poikani ystävä, annan ruoskia sen miehen, joka pisteli keihäällä takapuoltasi jouduttaakseen juoksuasi, sillä tämä oli vastoin hyviä tapoja, ja kuten tiedät, minä käyn sotaa puhtain asein ja ylhäisten päämäärien puolesta.»
Tällä tavoin minulla oli ilo nähdä pahin kiusanhenkeni piestävän kerääntyneiden joukkojen edessä Azirun teltan luona eivätkä hänen toverinsa lainkaan säälineet häntä, vaan pilkkasivat häntä ja ulvoivat naurusta hänen parkuessaan ja osoittelivat häntä sormellaan, sillä he olivat sotilaita ja kaipasivat mitä hyvänsä vaihtelua ikävystyttävässä ammatissaan. Epäilemättä Aziru olisi antanut ruoskia hänet hengiltä, mutta nähdessäni lihan irtaantuvan hänen kylkiluistaan ja veren vuotavan arvelin hänen selkänsä kirvelevän jo yhtä pahasti kuin takapuoleni ja polveni kirvelivät ja kohotin käteni ja lahjoitin hänelle hänen henkensä. Nähdessäni hänen kurjuutensa annoin kantaa hänet telttaan, jonka Aziru luovutti asunnokseni siinä majailleiden upseerien suureksi mielipahaksi, ja hänen toverinsa huusivat innokkaasti ylistystäni luullen minun aikovan ruoskimisen lisäksi kiduttaa häntä monella kekseliäällä tavalla. Hieroin kuitenkin hänen selkäänsä samoja voiteita, joilla parantelin polviani ja takapuoltani, ja sidoin siteillä hänen haavansa ja annoin hänen juoda olutta janoonsa, niin että hän lopulta luuli minua hulluksi ja menetti kunnioituksensa minua kohtaan.
Illalla tarjosi Aziru minulle paistetun lampaan ja rasvassa keitettyjä ryynejä teltassaan ja söin hänen kanssaan ja hänen ylhäistensä kanssa ja hänen leirissään olevien heettiläisten upseerien kanssa, joiden viittoja ja rintakilpiä koristivat kaksoiskirveet ja siivekkään auringon kuvat. Joimme viiniä yhdessä ja kaikki kohtelivat minua ystävällisesti ja hyvänsuovasti pitäen minua tyhmänä, koska olin tullut tuomaan heille rauhaa juuri silloin, kun he parhaiten tarvitsivat rauhaa. He puhuivat lennokkaasti Syyrian vapaudesta ja tulevasta mahtavuudesta ja sorron ikeestä, jonka he olivat karistaneet niskoiltaan. Mutta juotuaan kylliksi viiniä he alkoivat kinastella keskenään ja riitelivät ja muuan Joppen mies veti veitsensä ja upotti sen Amorin miehen kurkkuun, niin että veri vuoti. Tästä ei kuitenkaan ollut suurta vahinkoa, sillä veitsi ei katkaissut kurkun valtimoa, vaan saatoin parantaa hänet taidollani ja sain häneltä runsaita lahjoja. Myös tämän vuoksi kaikki pitivät minua tyhmänä.
Yhtä hyvin olisin voinut antaa hänen kuolla, sillä vielä leirissä viipyessäni sama Amorin mies antoi palvelijainsa pistää hengiltä Joppen miehen, joka oli lyönyt häntä veitsellä, ja Aziru antoi ripustaa hänet muurille pää alaspäin säilyttääkseen järjestyksen joukoissaan, ennen kuin hänen kurkkunsa oli ehtinyt edes täysin parantua. Aziru kohteli näet omia miehiään julmemmin ja ankarammin kuin muita Syyrian miehiä, koska he eniten kadehtivat hänen valtaansa ja juonittelivat häntä vastaan, niin että hänen valtansa oli kuin alinomaista istumista muurahaispesässä.
2
Aterian jälkeen Aziru karkotti ylhäisensä ja heettiläiset upseerit teltastaan jatkamaan riitojaan omissa teltoissaan. Hän näytti minulle poikansa, joka seurasi hänen mukanaan sotaan, vaikka oli vasta seitsenvuotias. Hänestä oli kasvanut kaunis poika, jonka posket olivat kuin untuvaiset persikat ja silmät säihkyvät ja mustat. Hänen hiuksensa olivat kähärät ja pikimustat kuin hänen isänsä parta, ja ihonsa puhtauden hän oli perinyt äidiltään. Aziru hyväili hänen hiuksiaan ja sanoi minulle:
»Oletko koskaan nähnyt uljaampaa poikaa? Olen kerännyt hänelle monta kruunua ja hänestä on tuleva suuri hallitsija enkä uskalla edes ajatella, miten laajalti hänen valtansa on ulottuva, sillä hän on jo puhkaissut pienellä miekallaan mahan orjalta, joka loukkasi häntä, ja hän osaa lukea ja kirjoittaa eikä pelkää taistelussa, sillä taisteluunkin olen vienyt hänet mukanani, joskin vain silloin, kun olemme rankaisseet kapinoivia kyliä eikä minun ole tarvinnut pelätä hänen pienen henkensä puolesta.»
Keftiu hallitsi Amorissa Azirun käydessä sotaa ja Aziru kaipasi suuresti häntä ja sanoi turhaan yrittäneensä tyydyttää kaipaustaan vangittujen naisten ja leiriä seuraavien temppelineitsyiden kanssa, sillä joka kerran oli maistanut Keftiun rakkautta, ei koskaan voinut häntä unohtaa, ja hänen kukkeutensa oli käynyt entistä runsaammaksi ja upeammaksi vuosien kuluessa, niin etten varmaan enää uskoisi silmiäni, jos näkisin hänet. Mutta pojan Aziru piti mukanaan, koska ei uskaltanut jättää häntä Amoriin, sillä tämä poika oli kerran kantava Syyrian yhdistettyjä kruunuja.
Keskustellessamme alkoi leiristä kuulua vihlovia naisten hätähuutoja ja Aziru pahastui suuresti ja sanoi: »Heettiläiset upseerit kiusaavat jälleen vankeja, vaikka olen kieltänyt heitä, mutta en voi mitään heille, koska tarvitsen heidän taitoaan. He saavat näet huvinsa paruttaessaan naisia ja rääkätessään heitä enkä lainkaan ymmärrä heitä, sillä onhan toki suurempi ilo saada nainen huokailemaan hekumasta kuin kivusta. Mutta jokaisella kansalla on omat tapansa enkä tietenkään voi soimata heitä siitä, että heidän tapansa ovat toisenlaisia kuin Syyrian tavat. En kuitenkaan soisi heidän opettavan miehilleni omia huonoja tapojaan, sillä totisesti sota on jo muutenkin tehnyt mieheni susiksi ja raateleviksi leijoniksi.»
Hänen puheensa kauhistutti minua, vaikka tunsinkin heettiläiset ja tiesin, mitä heettiläisiltä saattoi odottaa. Siksi käytin tilaisuutta hyväkseni ja sanoin: »Aziru, kuninkaiden kuningas, luovu ajoissa heettiläisistä, ennen kuin he musertavat kruunut päässäsi ja pääsi kruunujen mukana, sillä heettiläisiin ei ole luottamista. Tee sen sijaan rauha faraon kanssa nyt, kun heettiläiset ovat sidotut sotaansa Mitannissa. Myös Babylon varustautuu heettiläisiä vastaan, kuten varmaan tiedät, etkä enää saa Babylonista viljaa, jos pysyt heettiläisten ystävänä. Siksi on talven tullen nälkä hiipivä Syyriaan laihan suden lailla, ellet tee rauhaa faraon kanssa, jotta farao lähettäisi kaupunkeihisi viljaa kuten ennen.»