Joka tapauksessa Aziru alkoi päästää joukkojaan kotiin ja antoi saattojoukon saattaa minut Ghazaan määräten samalla joukkonsa Ghazan edustalla lopettamaan Ghazan turhan piirityksen. Mutta ennen kuin pääsin Ghazaan, olin päästä hengestäni ja vaarani oli suurempi kuin koskaan tämän peloittavan matkan aikana. Kun näet saattajani palmunoksia heiluttaen lähestyivät Ghazan porttia huutaen rauhan tulleen, päästivät kaupungin egyptiläiset puolustajat meidät kyllin lähelle ja alkoivat sitten ampua meitä nuolilla ja viskellä meitä keihäillä ja heidän heittokoneensa paiskoivat jyristen suuria kiviä päällemme, niin että totisesti luulin viimeisen hetkeni tulleen. Azirun sotilas, joka aseettomana piti kilpeä edessäni, sai nuolen kaulaansa ja sortui verissään maahan, ja hänen toverinsa pakenivat, mutta pelko herpaisi polveni, niin että käperryin kokoon kuin kilpikonna kilven alle ja itkin ja huusin surkealla äänellä. Kun egyptiläiset sotilaat muuriltaan eivät kilven takia tavoittaneet minua nuolillaan, he kaatoivat suurista astioista kiehuvaa pikeä päälleni ja kiehuva piki alkoi kihisten ja palaen vyöryä minua kohti. Onneksi muutamat kivet suojelivat minua, niin että sain vain palohaavoja käsiini ja polviini, jotka totisesti eivät olisi enää kaivanneet palohaavoja.
Kaikkea tätä katsellessaan Azirun sotilaat nauroivat niin makeasti, että kaatuivat maahan ja kieriskelivät maassa naurusta, ja kenties näky olikin huvittava, mutta minua se ei lainkaan naurattanut. Lopuksi heidän päällikkönsä antoi puhaltaa torviin ja kenties surkea itkuni hellytti egyptiläisten mielet, niin että he suostuivat ottamaan minut vastaan kaupunkiin. Mutta porttia he eivät suinkaan avanneet minulle, vaan laskivat muurilta kaislaköydestä korin, johon minun oli kiivettävä savitauluineni ja palmunoksineni, ja hinasivat minut korissa muurille. Vapisin pelosta niin pahasti, että kori alkoi heilua, sillä muuri oli kovin korkea ja mielestäni liian korkea, ja Azirun sotilaat nauroivat tämän takia minulle entistä enemmän, niin että heidän naurunsa oli takanani kuin meren jyminä kallioihin myrskyn aikana.
Kaiken tämän vuoksi soimasin kiivaasti Ghazan varuskunnan päällikköä, mutta hän oli tuima ja itsepintainen mies ja sanoi kokeneensa niin monta kavaluutta ja petosta syyrialaisten taholta, ettei aikonut avata kaupungin porttia, ennen kuin saisi siihen Horemhebilta nimenomaisen käskyn. Eikä hän uskonut rauhan tulleen, vaikka näytin hänelle kaikki savitauluni ja puhuin hänelle faraon nimeen, sillä hän oli yksinkertainen ja itsepintainen mies ja varmaan ilman hänen yksinkertaisuuttaan ja itsepintaisuuttaan Egypti jo aikaa olisi menettänyt Ghazan, joten minulla ei ollut syytä liiaksi soimata häntä. Nähtyäni vangittujen syyrialaisten nahat kuivumassa muurilla katsoin parhaaksi olla vaiti ja suututtamatta häntä enkä soimannut häntä enempää, vaikka arvoni suuresti oli kärsinyt, kun minut oli kiskottu kaislaköydellä korissa muurille.
Ghazasta purjehdin meritse takaisin Egyptiin ja annoin vihamielisten laivojen varalta ripustaa laivan mastoon faraon viirin ja kaikki rauhan viirit, niin että merimiehet halveksivat suuresti minua ja sanoivat laivan keikkuvan laineilla maalattuna ja koristeltuna kuin portto. Mutta päästyämme virralle kerääntyivät ihmiset rantaan huiskuttaen palmunoksia ja ylistäen suuresti rauhaa ja myös minua ihmiset ylistivät, koska olin faraon lähettiläs ja toin rauhan mukanani, niin että merimiehetkin alkoivat lopulta kunnioittaa minua ja unohtivat, että minut oli nostettu korissa Ghazan muurille. Memfikseen päästyäni lähetin heille monta ruukullista viiniä ja olutta, jotta he vielä varmemmin unohtaisivat tuon ikävän ja arvoani haittaavan tapauksen.
Horemheb luki savitaulut ja ylisti suuresti taitoani neuvottelijana, niin että ihmettelin hänen käytöstään, sillä hänen tapansa ei suinkaan ollut ylistää minua teoistani, vaan yleensä hän oli tyytymätön minuun. Ymmärsin häntä vasta kuultuani, että Kreetan sotalaivat olivat saaneet käskyn purjehtia takaisin Kreetaan. Siten Ghaza olisi jonkin ajan kuluttua joutunut Azirun käsiin, jos sota olisi jatkunut, sillä ilman meriyhteyttä oli Ghaza hukassa eikä Horemhebin olisi hyödyttänyt lähteä maitse pyrkimään Ghazaan joukkoineen, koska hänen joukkonsa olisivat syksyllä nääntyneet janoon erämaassa. Tämän vuoksi Horemheb ylisti suuresti minua ja laivasi kiireesti lukuisia laivoja viemään joukkoja, elintarpeita ja aseita Ghazaan.
Viipyessäni Azirun luona oli meritse saapunut Memfikseen Babylonista kuningas Burraburiashin suurlähettiläs saattueineen ja kalliita lahjoja mukanaan. Otin hänet faraon laivaan, joka odotti minua Memfiissä, ja purjehdimme yhdessä ylös virtaa ja matkamme oli meille molemmille mieluinen, sillä hän oli kunnianarvoinen vanhus, jonka parta oli valkoinen ja silkinhieno ja ulottui rinnan tasalle, ja hänen tietonsa oli suuri. Keskustelimme tähdistä ja lampaanmaksasta eivätkä keskustelunaiheet suinkaan loppuneet meiltä, sillä tähdistä ja lampaanmaksasta voi ihminen keskustella koko ikänsä kuluttamatta tyhjiin suurta aihetta.
Mutta puhuimme myös valtioiden asioista ja huomasin, että hän oli suuresti peloissaan heettiläisten paisuvan vallan takia. Hän sanoi kuitenkin Mardukin pappien ennustaneen, että heettiläisten vallalla oli rajansa eikä heettiläisten valta kestäisi enää sataakaan vuotta, vaan lännestä tulisi raaka, valkoinen kansa, joka vyöryisi heettiläisten ylitse, niin että heidän valtakuntansa häviäisi, kuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Minua ei kuitenkaan suuresti lohduttanut ajatus, että heettiläisten valta häviäisi sadan vuoden kuluttua, koska minut oli luotu elämään heidän aikanaan. Samoin ihmettelin, miten lännestä voisi tulla jokin kansa, koska lännessä ovat vain meren saaret. Mutta minun oli uskottava se, koska tähdet olivat niin ennustaneet ja olin omin silmin nähnyt ja kokenut Babylonissa niin paljon ihmeitä, että uskoin tähtiä enemmän kuin omaa tietoani.
Hänellä oli mukanaan mitä hienointa vuorten viiniä ja ilahdutimme yhdessä sydäntämme viinillä ja hän vakuutti, että yhä useammat merkit ja enteet Mardukin tornissa todistivat vakuuttavasti maailmanvuoden olevan kulumassa loppuun. Siten hän ja minä tiesimme elävämme maailman iltaruskon aikaa ja yö oli edessämme ja paljon mullistuksia oli tapahtuva ja kansoja pyyhittäisiin pois maanpinnalta, kuten Mitannin kansa jo oli pyyhkäisty pois maanpinnalta, ja vanhat jumalat kuolisivat, kunnes syntyisi uusia jumalia ja uusi maailmanvuosi alkaisi. Hän kyseli minulta hyvin uteliaasti Atonista ja ravisteli päätään ja siveli valkoista partaansa, kun kerroin hänelle Atonista. Sillä Atonilla ei ollut kuvia ja kaikki ihmiset olivat samanarvoisia hänen edessään eikä hän lihonut uhreista, vaan ihmisten keskinäisestä rakkaudesta, koska kaikki ihmiset väristä ja kielestä riippumatta olivat veljiä keskenään Atonin edessä eikä hänen edessään ollut eroa köyhällä ja rikkaalla, ylhäisellä ja orjalla.
Babylonin suurlähettiläs myönsi, ettei tällaista jumalaa ollut vielä koskaan ennen ilmestynyt maan päälle ja siksi juuri Atonin ilmestyminen saattoi merkitä lopun alkua, sillä näin vaarallisesta ja peloittavasta opista hän ei koskaan ollut aikaisemmin kuullut. Hän sanoi, että Atonin oppi teki katon lattiaksi ja sai ovet aukeamaan ulospäin, niin että ihminen sitä ajatellessaan seisoi päällään ja käveli takaperin. Hänen tietonsa ja viisautensa sai minut vaikenemaan, sillä hän tuli Babylonista, joka on kaiken maallisen ja taivaallisen viisauden kehto, ja kunnioitin häntä suuresti enkä halunnut hänen halveksivan järjettömyyttäni. Siksi en puhunut hänelle mitään ajatuksestani, että kenties Atonin ilmestyminen ja farao Ekhnatonin usko olivat kaikille kansoille tilaisuus, joka ei koskaan palaisi. Myös itse tajusin ajatukseni mielettömyyden, kun palasin sodasta kädet ja polvet palavan pien haavoittamina ja nähtyäni rääkättyjä ruumiita. Kaiken tämän nähtyäni sanoi näet järki minulle, etteivät ihmiset suinkaan olleet veljiä keskenään, vaan ihminen oli raateleva leijona ihmiselle.
Näin saavuimme mieluisan matkan jälkeen Akhetatoniin ja palatessani luulin olevani viisaampi kuin lähtiessäni.