Farao Ekhnatonin puhuessa katselin kylmin silmin hänen uskollisiaan ja he kuuntelivat häntä suu auki ja veri nousi myös heidän päähänsä ja he uskoivat hänen sanansa. Mutta kuningatar Nefritite katseli häntä posket kavenneina ja hänen katseensa oli terävämpi veistä ja katkeruus hänen katseessaan oli koleampi kuolemaa. Hän oli näet kolmikymmenvuotisjuhlan kruunuksi uskonut synnyttävänsä vihdoin pojan faraolle, mutta oli synnyttänyt vain viidennen tyttären ja tämä oli samentanut hänen mielensä, niin että katkeruus oli voittanut rakkauden hänen sydämessään ja hän kylmeni farao Ekhnatonille ja pani kaiken hänen syykseen naisten tapaan. Tämän jälkeen he alkoivat riidellä ja vaihtoivat usein kiivaita ja pistäviä sanoja, niin että uuden taiteen taiteilijat, jotka rakastivat totuutta, kuvasivat heidät nuolten sinkoillessa heidän välissään yrittäen leikillisesti tällä tavoin sovittaa heidän riitojaan käsittämättä, miten syvään oli syöpynyt kuningatar Nefrititen katkeruus.
Tämän katkeruutensa tähden kuningatar Nefritite näki selvemmin kuin kukaan toinen, miten pitkälle kaikkien hyvän tavan rajojen yli farao Ekhnaton astui puhuessaan ylhäisille valtansa hurmoksessa ja miten hän puhuessaan häpäisi oman arvonsa. Eikä hän suinkaan salannut tätä käsitystään heidän palattuaan palatsiin ja farao Ekhnatonin yhä kiihtyneenä kävellessä huoneissaan saamatta rauhaa ja puristellessa käsiään yhteen ja kohotellessa katsettaan ylöspäin, ikään kuin hän katon maalattujen kuvien lävitse olisi nähnyt Atoninsa kaikessa kirkkaudessaan. Mutta farao Ekhnaton ei kuunnellut hänen sanojaan, vaikka hän puhui naisten tapaan ja hänen sanansa olivat pistävämpiä kuin myrkylliset kärpäset, vaan farao eli yhä näkyjensä autuudessa ja kiihdytti itseään yhä voimallisempaan tunnekuohuun, niin että lääkärinä olin levoton hänen puolestaan. Hän ei näet voinut laskeutua rauhassa vuoteelleen eikä uni tullut hänen silmiinsä, vaan hän käveli edestakaisin ja puhui puhumistaan Atonistaan ja näkyjensä valkeudesta ja kohotteli kouristelevasti käsiään uskoen lujasti, että hänen vallassaan oli vapauttaa maailma pelon ja pimeyden noituudesta. Eikä hän nukkunut, vaikka lääkärinä juotin hänelle huumaavia ja unettavia juomia, vaan hän sanoi minulle:
»Sinuhe, Sinuhe, tämä on elämäni onnellisin päivä ja voimani vapisuttaa minua. Katso, miljoonia hahmoja luot sinä itsestäsi, voimastasi, ainoasta, kaupungit, kylät, pellot, tiet ja virran. Kaikki silmät näkevät sinut paistaessasi aurinkona yli maitten. Mutta kun olet poissa, kun ihmiset ovat ummistaneet silmät kasvoissaan, jotka sinä olet luonut, kun ihmiset nukkuvat sikeää unta näkemättä sinua, koska olet poissa, silloin paistat kaikkine säteinesi yhä minun sydämessäni.»
Hän hukkui näkyjensä kirkkauteen ja näyt polttivat hänen sydäntään, niin että hän hengitti kiivaasti, jottei sydän olisi haljennut hänen rinnassaan. Siksi hän itki hurmoksessaan ja kohotti kätensä ja lauloi kiihkeästi:
»Ei ole ketään toista, joka sinut todella tuntisi,
vain poikasi, farao Ekhnaton, tuntee sinut
ja ikuisesti loistat hänen sydämessään
yöt ja päivät, päivät ja yöt.
Hänelle yksin paljastit suunnitelmasi ja väkevyytesi,
koko maailma lepää kädessäsi
sellaisena kuin sen olet luonut.
Sinun noustessasi paistamaan puhkeaa ihminen elämään,
sinun poistaessasi valosi kuolee ihminen,
heidän elinaikansa olet sinä,
vain sinussa ihminen elää.»
Hänen kiihkonsa oli niin suuri, että varmaan olisin kuunnellut häntä ja hänen sydämensä noituus olisi jälleen lumonnut mieleni, ellen olisi ollut hänen lääkärinsä ja siten vastuussa hänen terveydestään. Siksi koetin rauhoittaa häntä ja pitelin hänen laihaa rannettaan sormissani ja laskin huolestuneena hänen suonenlyöntejään, jotka riensivät rajusti vesikellon pisarain edelle, eikä veri laskeutunut hänen päästään. Näin kului yö ja tähdet liikkuivat hitaasti taivaalla ja suuressa palatsissa vallitsi kuolemanhiljaisuus ja vain farao valvoi ja minä valvoin hänen lääkärinään. Äkkiä alkoi etäisessä huoneessa pieni koira ulista ja pieni koira ulisi ja itki ja sen ääni kantautui kaikkien seinien lävitse, kunnes pieni koira shakaalin lailla alkoi haukkua kuolemaa. Tämä on ihmiselle peloittava ääni ja se kuuluu vain yön pimeässä lähellä aamunsarastusta, jolloin ihminen ja koira ovat lähimpänä kuolemaa. Siksi farao heräsi näyistään ja veri laskeutui hänen päästään aivan äkkiä ja hänen kasvonsa kävivät harmaankalpeiksi ja laihtuneiksi ja hänen silmänsä alkoivat punoittaa. Jumala poistui hänestä ja ihmisen tunteet valtasivat hänet ja hänen sydämensä tulvehti täyteen huolehtivan isän pelkoa ja rakkautta. Sen tähden hän juoksi kaikkien huoneiden lävitse ja seurasin häntä valaisten hänen tietään lampulla ja tulimme sairaan prinsessa Meketatonin huoneeseen. Juhlasta ja viinistä ja kaikista hyvistä ruoista uupuneina olivat palvelijat jättäneet hänet yksin ja nukkuivat sikeässä unessa. Vain pieni koira vartioi hänen untaan hänen vuoteensa jalkapäässä ja yöllä hän oli alkanut yskiä eikä hänen hiutunut ruumiinsa enää kestänyt hänen yskäänsä, vaan veri tulvehti heleänä hänen keuhkoistaan ja kasteli hänen vuoteensa eikä pieni koira voinut auttaa häntä, vaikka nuoleskeli hänen käsiään ja kasvojaan intohimoisessa hellyydessään. Siksi koira alkoi ulvoa kuolemaa, sillä ennen ihmisiä tuntevat koirat kuoleman ja ne tuntevat kuoleman hajun, ennen kuin ihminen aavistaa sitä. Tällä tavoin kuoli pieni prinsessa isänsä farao Ekhnatonin syliin ennen aamunkoittoa enkä voinut häntä auttaa taidollani ja hän oli toiseksi vanhin prinsessoista ja täyttänyt kymmenen vuotta.
Myös minä vuodatin kyyneleitä hänen kuolemansa tähden, sillä lapsen kuolema on surullisempi aikuisen kuolemaa, mutta farao Ekhnatonin isäntuska oli niin peloittava, että pelkäsin hänenkin kuolevan, siliä yhtä hyvin kuin ilonsa ja hurmoksensa tunsi farao Ekhnaton myös surunsa syvemmin kuin tavalliset ihmiset. Sen tähden koetin lohduttaa häntä ja sanoin hänelle:
»Farao Ekhnaton, ystäväni, oman henkeni olisin mielelläni antanut, jos olisin voinut sinulta tämän surun säästää. Mutta kukka on kaunein ennen puhkeamisensa hetkeä ja viattoman kuolema on kauniimpi syntisen kuolemaa. Kenties jumalasi rakasti pientä tytärtäsi niin suuresti, että nosti näin varhain hänet venheeseensä säästääkseen hänet kokemasta päivien paahdetta ja öitten kylmää, säästääkseen hänet kokemasta elämän surua ja kipua, sillä elämä on kuuma tomu, mutta kuolema on viileä vesi. Totisesti, farao Ekhnaton, hän on elävä ikuisesta ikuiseen eikä hänen kultapallonsa lakkaa pyörimästä eikä hänen kirjava hyrränsä koskaan kaadu, vaan Kuoleman talon taitavat miehet kietovat kultalehtiin hänen pienet sormensa ja säilyttävät hänen pienet kasvonsa ja hänen hennon ruumiinsa he säilyttävät kietoen hänet kuninkaalliseen pellavaan, niin että hän elää ikuisesti tuntematta kipua tai surua.»
Kaiken tämän sanoin farao Ekhnatonille lohduttaakseni häntä, sillä hänen surussaan rakastin jälleen häntä, vaikka en rakastanut häntä hänen valtansa hurmoksessa. Säikähtyneet palvelijat pesivät veren pois pienen tytön kasvoista ja kuolemassa hänen riutuneet kasvonsa hymyilivät, niin etten liiaksi syytellyt itseäni lääkärinä, vaikka olin laiminlyönyt häntä, enkä sitä paitsi ollut vastuussa hänestä, vaan hänellä oli oma lääkärinsä. Pieni koira kannettiin pois, vaikka se vastusteli kovin ja jatkoi ulvontaansa koirien häkissä.