Mutta farao Ekhnatoniin ei kukaan rohjennut kajota, kunnes vihdoin lääkkeeni alkoivat vaikuttaa häneen ja hän nukkui päivänkoitteessa, niin että Kuoleman talon kantajat ehtivät hakea prinsessan Kuoleman taloon ennen faraon heräämistä ja tämä tuska säästyi siten häneltä. Hänen ruumiinsa säilytettiin balsamoijain parhaan taidon mukaan ja hänen kasvonsa peitettiin kultaisella naamiolla ja hän sai kuninkaallisen hautauksen ja hänen kaikki leikkikalunsa seurasivat häntä hautaan. Eivätkä balsamoijat pitäneet arvolleen sopimattomana balsamoida myös hänen pienen koiransa ruumista, sillä pieni koira kuoli surusta osaamatta enää syödä emäntänsä lähdettyä Kuoleman taloon. Tällä tavoin koira seurasi häntä ja lepää ikuisesta ikuiseen hänen ikuisen vuoteensa jalkapäässä.
Mutta ruumiinpesijäin ja balsamoijain tehdessä työtään Kuoleman talossa farao ei saanut unta, vaan harhaili yökaudet palatsin huoneissa ja käveli yksin puutarhassaan suostumatta kenenkään seuraan ja karkottaen vartijat luotaan surunsa murtamana. Kolmikymmenvuotisjuhlan yhteydessä oli paljon vierasta väkeä saapunut Akhetatoniin ja eräänä aamuna farao Ekhnatonin kävellessä pyhän lammen rannassa karkasi kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa surmatakseen hänet veitsillään. Muuan nuori poika oli kuitenkin rannassa piirtämässä sorsia, sillä hän oli Thotmesin oppilas eikä Thotmes antanut oppilaittensa piirtää kaavan mukaan, vaan omien silmiensä mukaan, mikä oli hyvin vaikeaa, koska oppilaiden piti piirtää se, minkä he näkivät, eikä vain sitä, minkä he tiesivät: Tämä poika torjui salamurhaajain veitset piirtimellään, kunnes vartijat ehtivät apuun ja pelastivat faraon hengen, niin että hän sai vain veitsenviillon olkapäähänsä. Mutta poika kuoli ja hänen verensä vuoti farao Ekhnatonin käsiin. Tällä tavoin alkoi kuolema seurata farao Ekhnatonin kintereillä, vaikka hän ei aikaisemmin ollut maistanut kuolemaa, ja puutarhassa syksyn loistossa hän näki veren vuotaessa käsiinsä kuoleman hämärtävän nuoren pojan silmät ja pudottavan hänen leukansa alas faraon tähden.
Minut kutsuttiin kiireesti sitomaan faraon haavaa, joka ei kuitenkaan ollut vaarallinen, vaan parani nopeasti. Tällä tavoin jouduin näkemään molemmat salamurhaajat ja toisen pää oli ajeltu ja kasvot kiilsivät pyhästä öljystä ja toiselta oli joskus leikattu korvat jonkin häpeällisen rikoksen takia eikä hän osannut katsoa ketään suoraan silmiin. Mutta vielä vartijain sidottua heidät kaislaköysillään he tempoivat vimmoissaan siteitään ja huusivat kauheita kirouksia Ammonin nimeen eivätkä vaienneet, vaikka vartijat löivät heitä vasten suuta keihäittensä sinisillä varsilla, niin että veri juoksi. Epäilemättä papit olivat noituneet heidät, niin etteivät he tunteneet kipua.
Tämä oli peloittava tapaus, sillä koskaan ennen ei ollut kuultu, että kukaan kansan keskuudesta olisi julkisesti rohjennut kohottaa kätensä faraota vastaan. Tarkoitan, että ehkä faraot joskus menneinä aikoina olivat saattaneet kuolla kultaisessa talossaan luonnottoman kuoleman, mutta tämä ei tapahtunut julkisesti, vaan kenties myrkyllä tai ohuella nuoralla tai mattoon tukehduttamalla, niin ettei jälkiä näkynyt ja kaikki voitiin salata kansalta. Olin elänyt niin kauan kultaisessa talossa, että tiesin tällaista tapahtuneen, ja joskus oli kenties faraon pää puhkaistu vastoin hänen omaa tahtoaan. Mutta julkisesti ei kukaan koskaan ollut kohottanut kättään faraota vastaan eikä tätä tapausta voinut salata, sillä sen näkijöitä ja todistajia oli liian monta eikä farao Ekhnaton halunnut surmauttaa tai lähettää kaivoksiin ketään vaientaakseen hänen kielensä ikuisesti.
Ammonin papit selittivätkin tämän jälkeen kansalle ja uskollisilleen, että oli luvallinen ja Ammonille otollinen teko kohottaa kätensä väärää faraota vastaan, ja joka surmaisi hänet, voittaisi itselleen ikuisen elämän ilman ruumiinsa säilyttämistä. He julistivat näet farao Ekhnatonin vääräksi faraoksi salaisissa puheissaan ja tämän tähden saattoi kuka hyvänsä kohottaa kätensä faraota vastaan. Oikeata faraota vastaan ei tietenkään kukaan olisi rohjennut kohottaa kättään, sillä jos joku olisi kohottanut kätensä oikeata faraota vastaan, hän olisi joutunut ikuisesti kärsimään manalan rotkoissa kaikkia manalan kauhuja Ahmijan kidassa. Niin kansa uskoi.
Vankeja kuulusteltiin farao Ekhnatonin läsnäollessa, mutta he kieltäytyivät puhumasta mitään. Kuitenkin saatiin selville, että he olivat saapuneet Thebasta ja piiloutuneet edellisenä iltana puutarhaan. Jo Theban nimi ilmaisi, ketkä heidät olivat lähettäneet, mutta he eivät suostuneet puhumaan, vaan avatessaan suunsa he huusivat äänekkäästi Ammonia avukseen ja kirosivat faraota eivätkä vaienneet, vaikka vartijat löivät heitä keihäänvarsilla kasvoihin. Myös farao Ekhnaton kiivastui kuullessaan kirotun jumalan nimen siinä määrin, että salli vartijain lyödä vankeja, kunnes heidän kasvonsa olivat ruhjoutuneet ja hampaat lähtivät heidän suustaan. Mutta vangit eivät suostuneet puhumaan, vaan huusivat vain Ammonia avukseen eikä farao sallinut sen enempää kiduttaa heitä. Silloin he huusivat uhmaten hänelle:
»Anna kiduttaa meitä, väärä farao. Anna ruhjoa jäsenemme, anna leikata lihamme, anna kärventää nahkamme, sillä emme tunne kipua.»
Heidän paatumuksensa oli niin tavaton, että farao käänsi kasvonsa pois heistä ja kamppaili sydämensä kanssa. Hän saavutti malttinsa ja häpesi suuresti annettuaan vartijain ruhjoa vankien kasvoja. Sen tähden hän sanoi:
»Päästäkää heidät, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.»
Mutta vartijain päästettyä heidät kaislaköysistä he kirosivat entistä enemmän ja vaahto pursui heidän suustaan ja he huusivat yhteen ääneen: »Lahjoita meille kuolema, kirottu farao. Ammonin tähden, lahjoita meille kuolema, väärä farao, jotta voittaisimme ikuisen elämän.»
Huomatessaan, että farao aikoi päästää heidät vapaiksi rankaisematta heitä, he tempautuivat vartijain käsistä ja juoksivat päänsä pihan muuriin, niin että heidän pääluunsa murtuivat ja he kuolivat jonkin ajan kuluttua. Niin suuri oli Ammonin salainen valta ihmisten sydämiin.
Tämän tapauksen jälkeen tiesi jokainen kultaisessa talossa, ettei farao Ekhnatonin henki enää ollut turvassa. Sen tähden hänen uskollisensa vahvistivat vartijoita eivätkä enää päästäneet häntä näkyvistään, vaikka hän tahtoi yhä kävellä puutarhassa ja virrankin rannassa yksin ja saattajitta surunsa tähden. Varmaan hän luuli kävelevänsä yksin, mutta näkymättömät silmät vartioivat tämän jälkeen hänen jokaista askeltaan. Ne, jotka uskoivat Atoniin, kiihdyttivät uskonsa entistä palavammaksi ja ne, jotka olivat liittyneet Atoniin vallan ja rikkauden ja ylhäisten virkojen tähden, pelkäsivät asemansa puolesta ja kiihdyttivät valppauttaan faraon palvelemiseksi entisestään. Tällä tavoin kiihko kasvoi molemmissa valtakunnissa ja ihmiset kiihkoilivat yhtä hyvin Atonin kuin Ammonin tähden, niin että Aton erotti vaimon miehestään ja isän pojastaan ja veljen sisarestaan.
Tämä ilmeni nopeimmin Thebassa, sillä faraon vallan ja menestyksen todistamiseksi järjestettiin Thebassa samat kulkueet ja juhlamenot kuin Akhetatonissa kolmikymmenvuotisjuhlan kunniaksi. Thebaan siirrettiin korit täynnä kultahiekkaa ja strutsinsulat, pantterit vietiin sinne häkeissään ja kirahvit kuljetettiin sinne virtaa pitkin ja pienet marakatit ja papukaijat loistavine sulkineen olivat mukana kulkueessa, jotta kansa näkisi faraon mahdin ja rikkauden ja ylistäisi häntä. Mutta Theban kansa katseli kulkueita vaiti ja iloa tuntematta ja kaduilla tapeltiin ja Atonin ristejä revittiin ihmisten puvuista ja kauluksista ja pari Atonin pappia nuijittiin hengiltä, kun he uskaltautuivat kansan joukkoon ilman vartijoita.