Pahinta oh, että ulkovaltain lähettiläät seurasivat kulkueita ja näkivät tämän kaiken ja saivat kuulla myös murhayrityksestä faraota vastaan, koska sitä ei voinut salata faraon itsepintaisuuden tähden. Siksi luulen, että Azirun lähettiläällä oli paljon mieluista kerrottavaa herralleen palatessaan Syyriaan. Sitä paitsi hän vei mukanaan faraolta lukuisia kalliita lahjoja Azirulle ja myös minä lähetin Azirulle ja hänen perheelleen lahjani lähettilään mukana. Hänen pojalleen lähetin kokonaisen pienen armeijan puusta veistettyjä ja kauniisti maalattuja keihäsmiehiä ja jousimiehiä, hevosia ja sotavaunuja ja puolet näistä olin antanut veistää heettiläisiksi ja toisen puolen syyrialaisiksi toivoen, että hän antaisi niiden käydä sotaa keskenään leikkiessään. Tällaisia puuveistoksia sai näet halvalla sen jälkeen, kun kaikki Ammonin temppelit ja työpajat oli suljettu eikä Ammon enää voinut noitua palvelijoita ja veneitä rikkaiden hautoihin ja hänen puunveistäjänsä jäivät työttömiksi. Joka tapauksessa lahjani oli taitavaa työtä ja sotilaiden silmät olivat mustaa kiveä ja upseerien silminä oli jalokiviä ja päälliköiden vaunut oli silattu kullalla ja heidän pienet ruoskansa olivat kultaa ja hopeaa, niin että lahjani oli kuninkaallinen ja arvoni mukainen ja maksoin siitä enemmän kuin lahjoistani Azirulle, koska poika oh lähempänä hänen sydäntään kuin hänen oma etunsa. Farao Ekhnaton kärsi suuresti tänä aikana ja taisteli sydämensä kanssa ja monet epäilykset horjuttivat hänen uskoaan, niin että hän joskus yön pimeässä katkerasti valitti näkyjensä sammuneen ja Atonin hylänneen hänet. Mutta lopuksi hän käänsi murhayrityksen voimaksi itselleen ja kiihdytti itsensä uskomaan, että hänen tehtävänsä oli entistä suurempi ja tekonsa tärkeämpi, koska vielä oli niin paljon pimeyttä ja pelkoa Egyptinmaassa. Hän maistoi vihan katkeraa leipää ja joi vihan suolaista vettä eikä leipä sammuttanut hänen nälkäänsä eikä vesi tyydyttänyt hänen janoaan, mutta itse hän uskoi tekevänsä kaiken vain hyvyydestä ja rakkautensa tähden antaessaan entistä kiivaammin vainota Ammonin pappeja ja antaessaan rangaista ja lähettää kaivoksiin sellaisia, jotka ääneen lausuivat Ammonin nimen. Vainosta eniten kärsimään joutuivat tietenkin köyhät ja yksinkertaiset, sillä Ammonin pappien salainen valta oli suuri eivätkä faraon vartijat rohjenneet kajota heihin, vaan katsoivat heitä sormiensa lävitse. Siksi viha kylvi vihaa ja levottomuus kasvoi entistä suuremmaksi Egyptissä.
Mutta vahvistaakseen valtansa, koska hänellä ei ollut poikaa, farao Ekhnaton naitti molemmat vanhimmat tyttärensä, Meritatonin ja Anksenatonin, hovinsa ylhäisten ja uskollistensa pojille. Meritatonin hän antoi särkeä ruukun Sekenrenimisen pojan kanssa, jolla oli kuninkaallisen juomanlaskijan arvo kultaisessa talossa ja joka koko ikänsä oli kasvanut kultaisessa talossa ja uskoi Atoniin. Hän oli viisitoistavuotias, kiihkeä poika, joka näki unia silmät auki faraon tapaan, mutta hänen tahtonsa oli heikko ja hänen tahtonsa tukeutui kaikessa faraon väkevään tahtoon, niin että hän sen tähden oli mieluinen farao Ekhnatonille. Siksi farao Ekhnaton antoi kruunata tämän nuoren pojan kuninkaallisella päähineellä ja määräsi hänet seuraajakseen, koska ei uskonut enää saavansa omaa poikaa.
Mutta Anksenaton särki ruukun kymmenvuotiaan pojan kanssa, jonka nimi oli Tut ja joka sai kuninkaan hevosten hoitajan ja kuninkaan rakennusten ja kivilouhosten valvojan arvon. Hän oli hintelä, sairaalloinen poika, joka leikki nukeilla ja piti makeisista ja oh kaikessa tottelevainen ja oppivainen. Mitään pahaa hänessä ei ollut, jos ei mitään mainittavaa hyvääkään, ja hän uskoi kaiken mitä hänelle opetettiin ja puhui samoja sanoja mitä viimeksi oli kuullut jonkun puhuvan. Nämä molemmat pojat olivat Egyptin ylhäisiä, ja naittaessaan heidät tyttärilleen farao Ekhnaton uskoi sitovansa itseensä ja Atoniin heidän ylhäiset ja mahtavat sukunsa. Nämä pojat olivat hänelle mieluisia, koska heillä ei ollut omaa tahtoa, sillä farao Ekhnaton ei kiihkossaan enää sietänyt vastaansanomista eikä kuunnellut neuvonantajiaan.
Tällä tavoin jatkui kaikki ulkonaisesti entisellään, mutta pienen prinsessan kuolema ja hänen koiransa kuolema ja murhayritys faraota vastaan olivat pahoja enteitä ja vielä pahempi enne oli, että farao Ekhnaton tahtoi sulkea korvansa kaikilta maisilta ääniltä ja kuunnella vain omia ääniään. Siksi elämä Akhetatonin kaupungissa kävi painostavaksi ja katujen äänet hiljenivät ja ihmiset nauroivat vähemmän kuin ennen ja madalsivat äänensä puhuessaan, ikään kuin salainen pelko olisi väijynyt Taivaankorkeuden kaupungin yllä. Minulle tapahtui usein, että kesken työni havahduin ajatuksistani vesikellon solinaan ja katsoessani ulos näin äkillisen kuolemanhiljaisuuden vallitsevan Akhetatonissa, niin ettei ainoatakaan ääntä kuulunut, ei rattaiden jyrinää, ei lintujen liverrystä eikä palvelijain huutoja, vaan ainoastaan vesikellon solina sen mitatessa päättymätöntä aikaa. Tällaisina hetkinä vesikellon solina oli minulle pahaenteinen ääni, ikään kuin ennalta mitattu aika olisi ollut kulumassa loppuun, vaikka koetin soimata sydäntäni järjettömäksi ja vakuutin itselleni, ettei aika koskaan päättynyt eikä vesi koskaan loppunut vesikellosta. Kunnes vaunut ajoivat jälleen pitkin katua taloni ohitse värjätyt sulat heiluen hevosten päitten yllä ja rattaitten iloiseen jyrinään sekaantuivat lintuja kynivien palvelijain huudot keittiöpihasta. Silloin rauhoituin jälleen ja uskoin nähneeni pahaa unta.
Kuitenkin minulla kylminä hetkinäni oli tunne, ikään kuin Akhetatonin kaupunki olisi ollut vain kaunis kuori, jonka sisuksen toukka oli jo syönyt. Ajan toukka järsi ytimen sen iloisesta elämästä ja ilo sammui ja nauru kuoli Akhetatonissa. Siksi aloin sydämessäni kaivata takaisin Thebaan ja minulla oli monta syytä käydä Thebassa eikä minun tarvinnut etsiä syitä matkustaakseni Thebaan, vaan sydämeni luetteli vuolaasti lukuisia syitä, joiden tärkeyttä farao Ekhnaton ei voinut kieltää. Samalla tavoin kävi monelle muulle, joka sydämessään uskoi rakastavansa farao Ekhnatonia, sillä moni matkusti pois Akhetatonista, kuka maatilojaan valvomaan, kuka naittamaan sukulaisiaan, kuka Memfikseen, kuka Thebaan. Monet palasivat matkoiltaan takaisin Akhetatoniin, mutta oli sellaisia, jotka eivät palanneet eivätkä enää pelänneet faraon suosion menettämistä, vaan luottivat enemmän Ammonin salaiseen valtaan. Minä matkustin Thebaan rikkauteni tähden ja pidin huolen, että Kaptah lähetti minulle lukuisia papereita, jotka faraon edessä todistivat lähtöni välttämättömäksi, niin ettei farao estänyt minua lähtemästä.
4
Mutta noustuani laivaani ja purjehtiessani ylös virtaa vapautui mieleni kuin noituudesta ja oli jälleen kevät ja tulva oli laskenut ja pääskyset sujahtelivat kiihkeästi yli virtaavan, mudankeltaisen veden. Hedelmällinen muta oli laskeutunut pelloille ja hedelmäpuut kukkivat ja kiirehdin matkaani sydän täynnä kevään suloista kiihkoa, kuin olisin ollut sulhanen, joka kiirehtii sisarensa luokse. Tällä tavoin on ihminen oman sydämensä orja ja ummistaa silmänsä näkemästä sellaista, mikä ei ole mieluista, ja uskoo sen, mitä toivoo. Akhetatonin noituudesta ja hiipivästä pelosta vapautuneena riemuitsi sydämeni kuin lintu, joka päästetään lentoon häkistään, sillä ihmisen on raskas elää sidottuna toisen ihmisen tahtoon ja jokainen, joka eli Akhetatonissa, oli sidottu faraon kiihkeään ja sortavaan tahtoon ja hänen oikullisiin mielenpurkauksiinsa. Minulle hän oli ihminen, koska olin hänen lääkärinsä, ja siksi orjuuteni oli minulle raskaampi kuin muille, joille hän oli farao, ja muutamille, joille hän oli jumala ja joille sen tähden sydämen orjuus oli helpoin kantaa.
Riemuitsin voidessani jälleen nähdä omilla silmilläni ja kuulla omilla korvillani ja puhua omalla kielelläni ja elää oman tahtoni mukaan. Eikä tällainen vapaus suinkaan ole vahingollinen ihmiselle, vaan matkustaessani ylös virtaa vapauteni teki minut nöyräksi ja sulatti katkeruuden sydämestäni, niin että näin myös faraon sellaisena kuin hän oli. Kuta etäämmäksi loittonin farao Ekhnatonista, sitä selvemmin näin hänet sellaisena kuin hän oli, ja kuta kauemmaksi pääsin hänestä, sitä enemmän rakastin häntä ja toivoin hänelle hyvää. Kuta lähemmäksi saavuin Thebaa, sitä elävämpinä tulvivat kaikki muistot sydämeeni ja sitä suuremmaksi kasvoi farao Ekhnaton ja hänen Atoninsa sydämessäni ja voitti minussa kaikkien muiden jumalien varjot ja Ammonin varjon.