Mutta musiikki teki minut jälleen surulliseksi ja aloin ikävöidä tietämättä, mitä ikävöin. Kaunis tyttö pani kätensä käteeni ja nojasi kylkensä kylkeäni vasten ja sanoi, että minulla oli viisaan silmät. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan olleet vihreät kuin Niili kesän paahteessa eikä hänen pukunsa ollut kuninkaallista pellavaa, vaikka se jättikin hänen rintansa paljaaksi. Siksi join viiniä enkä katsonut häntä silmiin eikä minulla ollut mitään halua nimittää häntä sisarekseni ja pyytää häntä iloitsemaan kanssani. Niin että viimeinen, mitä ilotalosta muistan, oli neekerin vihainen potku takapuolessani ja kuhmu, jonka sain päähäni pudotessani portaalta. Minulle kävi juuri niin, kuin äitini Kipa oli ennustanut. Makasin kadunkulmassa ilman kuparinpalastakaan taskussani, olka vaate revittynä ja kuhmu päässä, kunnes Thotmes kohotti käsivarteni vahvan olkapäänsä varaan ja saattoi minut laiturille, jossa saatoin juoda janooni Niilin vettä ja pestä kasvoni ja käteni ja jalkani.
Sinä aamuna saavuin Elämän taloon silmät turvonneina, päässä kirvelevä kuhmu, olkavaate likaisena ja tuntematta enää pienintäkään halua kysyä: Miksi? Minun oli päivystettävä korvatautisten ja kuurojen osastolla, niin että puhdistauduin nopeasti ja puin valkoisen lääkärinpuvun ylleni mennäkseni sinne. Mutta opettajani ja valvojani tapasi minut käytävässä, katsoi minua kasvoihin ja alkoi sättiä minua puheella, jonka olin kirjoista lukenut ja osasin ulkoa.
»Mitä tulee sinusta», hän sanoi, »kun yökaudet juokset muureilla ja juot viiniä mittoja laskematta. Mitä tulee sinusta, joka vietät aikasi ilotaloissa ja lyöt kepillä ruukkuihin ja peloitat ihmisiä? Mitä tulee sinusta, joka lyöt avoimia haavoja ja juokset pakoon vartijoita?»
Mutta tehtyään tällä tavoin velvollisuutensa hän hymyili itsekseen ja huokasi helpotuksesta, vei minut huoneeseensa ja juotti minulle juoman, jonka tarkoituksena oli puhdistaa vatsani. Tunsin oloni paremmaksi ja ymmärsin, että viini ja ilotalotkin olivat sallittuja Elämän talossa, kunhan vain lakkaisin kysymästä: Miksi?
6
Niin sain minäkin vereeni Theban kiihkon ja aloin rakastaa enemmän yötä kuin päivää, enemmän soihtujen lepattavaa valoa kuin päivien aurinkoa, enemmän syyrialaista musiikkia kuin sairaiden valitusta, enemmän kauniiden tyttöjen kuiskutusta kuin vanhoja kirjoitusmerkkejä kellastuneessa paperissa. Mutta siitä ei kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavana, kunhan hoidin tehtäväni Elämän talossa ja suoriuduin kuulusteluissa enkä menettänyt kätteni varmuutta. Se kaikki kuului vihityn elämään, ja harvalla opiskelijalla oli varaa perustaa oma kotinsa ja mennä naimisiin opiskeluaikana. Siksi opettajani antoivat minun ymmärtää, että minun oli paras puskea sarvet päästäni ja keventää ruumistani ja antaa sydämeni iloita. Mutta vielä en kajonnut naiseen, vaikka luulin tietäväni, ettei heidän sylinsä polta tulen lailla.
Aika oli levoton ja suuri farao sairasti. Näin hänen kuihtuneet ukonkasvonsa, kun hänet kannettiin temppeliin syysjuhlan aikana kullan ja jalokivien koristamana, liikahtamattomana kuin jumalan kuva ja pää painuneena kaksoiskruunun painosta. Hän sairasti eivätkä kuninkaallisten lääkärien lääkkeet pystyneet enää häntä parantamaan, joten huhuttiin, että hänen aikansa oli ohitse ja että häntä pian seuraisi vallanperijä faraoiden valtaistuimella. Mutta vallanperijä oli vasta nuorukainen kuten minäkin.
Ammonin temppelissä uhrattiin ja messuttiin, mutta Ammon ei pystynyt auttamaan jumalallista poikaansa, vaikka farao Amenhotep III oli rakentanut hänelle kaikkien aikojen mahtavimman temppelin. Sanottiinkin kuninkaan suuttuneen Egyptin jumaliin ja lähettäneen pikalähettilään pyytämään apeitaan Mitannin kuninkaalta Naharanin maasta Niniven ihmeitätekevää Ishtaria häntä parantamaan. Mutta tämä oli Ammonille sellainen häpeä, että siitä puhuttiin temppelin alueella ja Elämän talossa vain kuiskaten.
Ishtarin kuva saapui ja näin kähäräpartaisten pappien oudoissa päähineissään ja paksuissa villa viitoissaan hikeä valuvina kantavan sitä halki Theban metallipuhaltimien soidessa ja pienten rumpujen kumistessa. Mutta vieraan maan jumalatkaan eivät pappien iloksi pystyneet auttamaan faraota, sillä virran alkaessa kohota kutsuttiin kuninkaallinen kallonporaaja palatsiin.
En ollut nähnyt Ptahoria Elämän talossa ollessani kertaakaan, sillä kallonpuhkaisut olivat harvinaisia enkä oppilasaikanani päässyt erikoisalojen leikkauksia ja hoitoja seuraamaan. Nyt Ptahor kannettiin kiireesti huvilastaan Elämän taloon. Hän puhdistautui puhdistushuoneessa ja pidin huolen, että olin hänen lähellään. Hän oli edelleen kalju ja hänen kasvonsa olivat käyneet ryppyisiksi ja posket riippuivat surullisina tyytymättömän ukonsuun molemmin puolin. Hän tunsi minut, hymyili ja sanoi: »Sinäkö, Sinuhe? Oletko tosiaan ehtinyt näin pitkälle, Senmutin poika?» Hän ojensi minulle mustapuisen lippaan, jossa säilytti työvälineitään, ja käski minut seuralaisekseen. Tämä oli minulle ansaitsematon kunnia, jota kuninkaallinen lääkärikin olisi voinut kadehtia, ja käyttäydyin sen mukaisesti.
»Minun on koeteltava käsieni varmuutta», sanoi Ptahor. »Puhkaisemme ensin täällä pari kalloa, niin että näemme, miten työ sujuu.» Hänen silmänsä olivat vetiset ja kätensä vapisivat vähän. Menimme sairassaliin, jossa olivat parantumattomat sairaat, halvautuneet ja kallovammaiset. Ptahor tutki muutamien kalloja ja valitsi vanhan miehen, jolle kuolema oli vapautus, ja väkevän orjan, joka oli menettänyt puhekykynsä eikä pystynyt liikuttamaan jäseniään saatuaan katutappelussa kiven päähänsä. Heille annettiin turruttava juoma ja heidät kannettiin leikkaushuoneeseen ja puhdistettiin. Työvälineensä Ptahor pesi ja puhdisti tulessa itse.
Minun tehtäväni oli ajella hiukset molempien potilaiden päästä hienoimmalla partaveitsellä. Sen jälkeen pää puhdistettiin ja pestiin vielä kerran, päänahkaan hierottiin puuduttavaa salvaa, ja Ptahor oli valmis työhönsä. Aluksi hän leikkasi vanhuksen päänahan auki ja levitti sen molemmille sivuille välittämättä runsaasta verenvuodosta. Sitten hän nopein liikkein porasi paljastuneeseen luuhun reiän ontolla poralla nostaen pois irtaantuvan luunkappaleen. Vanhus alkoi huohottaa ja hänen kasvonsa kävivät sinisiksi.
»En näe hänen päässään mitään vikaa», sanoi Ptahor, asetti luunkappaleen paikoilleen ja neuloi muutamin pistoin päännahan kiinni ja sitoi pään, jonka jälkeen vanhus heitti henkensä.
»Käteni taitavat vavista», huomautti Ptahor. »Kenties joku nuoremmakseen hakee minulle maljan viiniä.» Meidän katsojinamme oli Elämän talon opettajien lisäksi koko joukko kallontutkijoiksi aikovia. Saatuaan viininsä Ptahor kohdisti huomionsa orjaan, joka istualleen sidottuna mulkoili vihaisesti turruttavasta juomasta huolimatta. Ptahor kehoitti sitomaan hänet vielä lujemmin ja hänen päänsä kiinnitettiin kallo telineeseen, jota jättiläinenkään ei olisi pystynyt hievauttamaan. Ptahor aukaisi hänen päänahkansa, ja tällä kertaa hän varoi huolellisesti verta. Suonet päänahan reunoissa poltettiin umpeen ja verenvuoto tyrehdytettiin lääkkeillä. Tämän saivat muut lääkärit suorittaa, sillä Ptahor ei halunnut väsyttää käsiään. Tosin Elämän talossa oli myös tavanmukainen verentyrehdyttäjä, oppimaton mies, jonka pelkkä läsnäolo sai verenjuoksun tyrehtymään muutamassa hetkessä, mutta Ptahor halusi pitää luennon ja säästi samalla voimiaan faraota varten.
Puhdistettuaan kallon pinnan Ptahor näytti kaikille kohdan, josta luu oli painunut sisään. Käyttäen poraansa, sahaa ja pihtejä hän irroitti kerrassaan kämmenen kokoisen kohdan pään luukuoresta ja näytti jälleen kaikille, miten aivojen valkoisten poimujen keskelle oli vuotanut hyytynyttä verta. Äärimmäisen varovasti hän poisti veren hiven hiveneltä ja irroitti aivoaineeseen tunkeutuneen luunsirun. Toimitukseen kului runsaasti aikaa, niin että jokainen oppilas ehti nähdä hänen työtapansa ja painaa mieleensä elävien aivojen ulkonäön. Sen jälkeen Ptahor sulki aukon tulessa puhdistetulla hopealevyllä, joka tällä välin oli valmistettu päästä irroitetun luukappaleen muotoiseksi, ja kiinnitti sen pienillä nastoilla tiiviisti pääkuoreen. Ommeltuaan päänahan paikoilleen ja sidottuaan leikkaushaavan hän sanoi: »Herättäkää mies.» Potilas oli näet jo aikaa menettänyt tajuntansa.