Tästä asiasta minun oli turha kinastella hänen kanssaan. Siksi hyvästelin hänet ja hyvästelin myös Meritin ja pienen Thotin, sillä mielipahakseni en voinut ottaa heitä mukaani matkalle virtaa alas, kuten olin toivonut, koska faraon käsky vaati minua pitämään kiirettä, ettei heillä olisi ollut iloa matkasta. Mutta sanoin Meritille: »Seuratkaa minua, sinä ja pieni Thot, asuaksenne talossani Akhetatonissa, jotta olisimme yhdessä onnelliset.»
Merit sanoi: »Ota kukka kasvupaikaltaan erämaassa ja istuta se lihavaan multaan ja kastele sitä joka päivä, niin se kuihtuu ja kuolee. Samalla tavoin kävisi minulle Akhetatonissa ja ystävyytesi minua kohtaan kuihtuisi ja kuolisi verratessasi minua hovin naisiin ja heidän osoittaessaan sinulle sormella kaikkea, mikä minussa on erilaista kuin heissä, sillä minä tunnen naiset ja miehetkin luulen tuntevani. Sitä paitsi ei sovi arvollesi kuninkaallisena lääkärinä pitää talossasi naista, joka on kasvanut kapakassa ja jonka kupeita humalaiset miehet ovat vuodesta vuoteen kopeloineet.»
Sanoin hänelle: »Merit, lemmikkini, palaan luoksesi, niin pian kuin voin, sillä minun on nälkä ja jano joka hetki, kun en ole luonasi. Monet ovat lähteneet Akhetatonista palaamatta enää. Kenties minäkin tulen luoksesi enkä palaa enää Akhetatoniin.»
Mutta Merit sanoi: »Puhut enemmän kuin sydämesi sietää, Sinuhe. Tunnen sinut ja tiedän, ettei ole arvosi mukaista hylätä faraota, kun muut hänet hylkäävät. Hyvinä päivinä olisit kenties hänet voinut hylätä, mutta pahoina päivinä et suinkaan voi häntä hylätä. Sellainen on sydämesi, Sinuhe, ja kenties juuri sen tähden olen ystäväsi.»
Hänen sanansa saivat sydämeni kapinoimaan ja akanat pistelivät kurkkuani ajatellessani, että kenties menettäisin hänet. Siksi sanoin kiivaasti: »Merit, maailmassa on monta maata eikä Egypti ole ainoa maa maailmassa. Olen kyllästynyt jumalien riitoihin ja faraoiden hulluuteen. Paetkaamme sen tähden yhdessä jonnekin kauas ja eläkäämme yhdessä, sinä ja minä ja pieni Thot, huolehtimatta huomisesta päivästä.» Mutta Merit hymyili ja suru paisui mustaksi hänen silmissään, kun hän sanoi: »Puheesi on turhanpäiväistä ja tiedät itse, ettei se ole totta, mutta silti valheesi on minulle mieluinen, koska se todistaa, että rakastat minua. En kuitenkaan usko, että voisit elää onnellisena missään muualla kuin Egyptissä, koska kerran tänne palasit, enkä minä usko voivani elää onnellisena muualla kuin Thebassa. Ken on kerran Niilin vettä juonut, senhän tiedät. Ei, Sinuhe, sydäntään kukaan ihminen ei voi paeta ja sinun on saatava mittasi täytenä. Siksi ajan kuluessa, käydessäni vanhaksi ja rumaksi ja lihavaksi, kyllästyisit minuun ja alkaisit vihata minua kaiken sen tähden, mikä tähteni jäi sinulta elämättä. Sitä en tahdo, vaan mieluummin luovun sinusta.»
»Sinä olet minulle kotini ja maani, Merit», sanoin hänelle. »Sinä olet leipä kädessäni ja viini suussani ja tiedät itse sen hyvin. Sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jonka seurassa en ole yksinäinen, siksi rakastan sinua.»
»Juuri niin on», sanoi Merit hiukan katkerasti. »Olen tosiaan vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi. Mutta niin pitäneekin olla enkä halua muuta. Siksi en myöskään kerro sinulle salaisuutta, joka kalvaa sydäntäni ja joka sinun kenties pitäisi tietää, vaan säilytän sen omanani, vaikka jo heikkoudessani aioin kertoa sen sinulle. Mutta itsesi tähden salaan sen, Sinuhe, vain sinun itsesi tähden.»
Eikä hän kertonut minulle salaisuuttaan, sillä hän oli ylpeämpi kuin minä ja kenties yksinäisempi kuin minä, vaikka en silloin sitä ymmärtänyt, vaan ajattelin kaikessa viime kädessä vain itseäni. Niin tekevät luullakseni kaikki miehet rakastaessaan, joskaan tämä ei ole minulle mikään puolustus. Jos näet miehet luulevat ajattelevansa muuta kuin itseään rakastaessaan, niin tämä on vain kuvitelmaa, kuten niin moni muu asia maailmassa on pelkkää kuvitelmaa.
Siten matkustin jälleen pois Thebasta ja palasin Akhetatoniin eikä minulla tämän jälkeen ole enää muuta kuin pahaa kerrottavana. Siksi olen kertonut näin pitkälti oleskelustani Thebassa, vaikka tämä kaikki ei kenties ole ollut suurestikaan kertomisen arvoista, mutta silti olen kertonut sen itseni tähden.
KOLMASTOISTA KIRJA
Atonin valtakunta maan päällä
1
Palatessani Akhetatoniin oli farao Ekhnaton tosiaan sairas ja kaipasi apuani. Hänen poskensa olivat kavenneet ja poskiluut pistivät korkeina näkyviin hänen kasvoistaan ja hänen kaulansa oli pidentynyt entisestään, niin ettei se juhlatilaisuuksissa enää kestänyt molempien kruunujen painoa, vaan hänen päänsä kallistui taaksepäin kruunujen painosta. Hänen reitensä olivat pöhöttyneet ja hänen säärensä olivat ohuet kuin tikut ja hänen silmänympäryksensä olivat sinipunaiset ja turvonneet alinomaisesta päänsärystä. Eikä hän enää katsonut ihmisiä suoraan silmiin, vaan hänen katseensa harhaili muissa maailmoissa ja hän unohti usein jumalansa tähden ihmiset, joiden kanssa puhui. Päänsärkyään hän pahensi vielä kävelemällä ulkona keskipäivän paahteessa ilman kuninkaallista päähinettä ja päivänvarjoa paljastaakseen päänsä jumalansa siunaaville säteille. Mutta A tönin säteet eivät suinkaan siunanneet häntä, vaan myrkyttivät hänet, niin että hän houraili ja näki pahoja näkyjä. Hänen jumalansa oli kenties samanlainen kuin hän itse, sillä hänkin tarjoili hyvyyttään ja rakkauttaan liian avoimin käsin, liian äkkiä ja runsaasti ja väkivaltaisesti, niin että hänen hyvyytensä seuraukset olivat pahoja ja hänen rakkautensa kylvi tuhoa ympärilleen.
Mutta selvinä hetkinään hautoessani hänen päätään kylmillä kääreillä ja lievennettyäni hänen kipunsa miedoilla lääkkeillä hän katseli minua synkin ja katkerin silmin, ikään kuin sanomaton pettymys olisi salaa hiipinyt hänen mieleensä, ja hänen katseensa koski sydämeeni, niin että jälleen rakastin häntä hänen heikkoudessaan ja olisin uhrannut paljon, jos olisin voinut säästää häneltä hänen pettymyksensä. Hän puhui minulle ja sanoi:
»Sinuhe, voisivatko näkyni olla valhetta ja johtua vain sairaasta päästäni? Jos niin on, on elämä kauhistavampi kuin saatan ajatella, eikä maailmaa hallitse hyvyys, vaan maailmaa hallitsee mittaamaton pahuus. Siksi ei niin voi olla ja näkyjeni täytyy olla totta. Kuuletko, Sinuhe, kovakorvainen, näkyjeni täytyy olla totta, vaikka hänen aurinkonsa ei enää paista sydämessäni ja ystäväni sylkevät vuoteeseeni. En näet suinkaan ole sokea, vaan näen ihmisten sydämiin. Sinunkin sydämeesi näen, Sinuhe, sinun pehmeään ja heikkoon sydämeesi, ja tiedän, että pidät minua hulluna, mutta annan sen sinulle anteeksi, koska valo on kerran paistanut sydämeesi.»