»Heikkouteni tähden on tänä päivänä nälkä Egyptinmaassa, ja heikkouteni tähden uhkaa vihollinen maan rajoja, sillä tietäkää, että heettiläiset valmistautuvat hyökkäämään Syyriasta Egyptiin ja vihollisten jalat polkevat pian mustaa maata. Kaikki tämä tapahtuu minun heikkouteni tähden, koska en kyllin selvästi ymmärtänyt jumalani ääntä enkä toteuttanut hänen tahtoaan. Mutta nyt on jumalani ilmestynyt minulle. Aton on ilmestynyt minulle ja hänen totuutensa palaa sydämessäni, niin etten enää ole heikko enkä epäröi. Minä kaadoin väärän jumalan, mutta heikkoudessani jätin kaikki muut Egyptin jumalat hallitsemaan ainoan Atonin rinnalle ja heidän varjonsa ovat pimentäneet Egyptin. Sen tähden kaatukoot tänä päivänä kaikki Kemin maan vanhat jumalat ja hallitkoon Atonin kirkkaus ainoana valona Kemin maata. Tänä päivänä kaatukoot kaikki vanhat jumalat ja alkakoon Atonin valtakunta maan päällä.»
Hänen sanansa kuullessaan alkoi kansa kohista kauhusta ja monet kohottivat käsivartensa ja monet lankesivat maahan faraon edessä. Mutta farao Ekhnaton korotti äänensä ja jatkoi kovalla äänellä huutaen: »Te, jotka minua rakastette, menkää ja kaatakaa kaikki Kemin maan vanhat jumalat, rikkokaa heidän alttarinsa, särkekää heidän kuvansa, kaatakaa maahan heidän pyhä vetensä, hajoittakaa heidän temppelinsä, hävittäkää heidän nimensä kaikista kirjoituksista, hautoihin asti tunkeutukaa hävittämään heidän nimensä, jotta Egypti pelastuisi. Ylhäiset, ottakaa nuija käteenne, taiteilijat, vaihtakaa talttanne kirveisiin, rakentajat, ottakaa moukarinne ja menkää kaikkiin maihin, kaikkiin kaupunkeihin ja kyliin kaatamaan vanhat jumalat ja hävittämään heidän nimensä. Tällä tavoin minä puhdistan Egyptin pahan vallasta.»
Silloin jo monet pakenivat kauhistuneina hänen edestään, mutta farao veti syvään henkeä ja hänen kasvonsa hehkuivat kiihkoa ja hän huusi ja sanoi: »Tulkoon siis Atonin valtakunta maan päälle. Sen tähden älköön tästä päivästä lähtien enää olko orjia ja herroja, isäntiä ja palvelijoita, vaan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja vapaita Atonin edessä eikä kukaan enää ole sidottu viljelemään toisen maata eikä kukaan ole sidottu vääntämään toisen myllyä, vaan jokainen ihminen valitkoon työnsä tahtonsa mukaan vapaana menemään ja tulemaan, niinkuin haluaa. Farao on puhunut.»
Eikä kansa enää kohissut, vaan kaikki seisoivat mykkinä ja tuijottivat häneen ja kuolemanhiljaisuus lankesi Akhetatonin ylle ja tunsin kalman hajun sieraimissani. Mutta ihmisten tuijottaessa farao Ekhnatoniin hän kasvoi heidän silmissään ja hänen kasvojensa loistava kiihko huikaisi heidät ja hänen voimansa meni ihmisiin, niin että he alkoivat huutaa kiihkosta ja sanoivat toisilleen: »Tällaista ei koskaan ennen ole tapahtunut, mutta totisesti, hänen jumalansa puhuu hänestä ja meidän on toteltava häntä.» Tällä tavoin kansa hajaantui kiihkoutuneena ja keskenään väitelien ja ihmiset alkoivat lyödä toisiaan nyrkeillä ja faraolle uskolliset löivät hengiltä Akhetatonin kadunkulmissa vanhoja miehiä, jotka puhuivat häntä vastaan.
Mutta kansan hajaannuttua pappi Eje sanoi faraolle: »Ekhnaton, viskaa pois kruunusi ja taita käyräsauva kädessäsi, sillä sanat, jotka sanoit, ovat jo kaataneet valtaistuimesi.»
Farao Ekhnaton sanoi hänelle: »Sanat, jotka sanoin, toivat kuolemattomuuden nimelleni ajasta aikoihin ja valtani on elävä ihmisten sydämissä ikuisesta ikuiseen.»
Silloin Eje pyyhki käsiään vastakkain ja sylki maahan faraon edessä ja pyyhki jalallaan syljen tomuun faraon edessä ja sanoi: »Jos niin on, pesen käteni ja menettelen, kuten katson parhaaksi, sillä hullun edessä en enää katso olevani velvollinen vastaamaan teoistani.»
Hän aikoi poistua, mutta Horemheb pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta ja niskasta ja pidätti hänet helposti, vaikka hän oli iso, vahva mies. Horemheb sanoi: »Hän on faraosi ja sinun on toteutettava hänen käskynsä, Eje, äläkä kavalla häntä, sillä jos kavallat hänet, tulen totisesti ja lävistän veitsellä mahasi, vaikka minun olisi omin varoin kerättävä sotajoukko saadakseni sen tehdyksi. Tämän olen sanonut enkä yleensä valehtele. Tosin hänen hulluutensa on suuri enkä usko tästä hulluudesta koituvan mitään hyvää, mutta hänen hulluudessaankin rakastan häntä ja pysyn uskollisena hänen rinnallaan, koska olen vannonut hänelle valani ja kerran peittänyt hänen heikkoutensa olkavaatteellani. Hiven älyäkin on hänen hulluudessaan, sillä jos hän vain olisi kaatanut kaikki vanhat jumalat, se olisi merkinnyt sisällissotaa, mutta vapauttaessaan myllyjen orjat ja peltojen orjat hän sotkee pappien keitoksen ja saa kansan puolelleen, joskin tästä kaikesta on oleva seurauksena entistä suurempi sekasorto. Muu kaikki on kuitenkin minulle samantekevää, mutta mitä teemme heettiläisille, farao Ekhnaton?»
Farao Ekhnaton istui käsi riippuen veltosti polvella eikä vastannut hänelle mitään. Horemheb sanoi: »Anna minulle kultaa ja viljaa, aseita ja sotavaunuja, hevosia ja valta palkata sotilaita ja valta kutsua vartijat kaikista kaupungeista alamaahan, niin luulen voivani torjua heettiläisten hyökkäyksen.»
Silloin farao kohotti punoittavat silmänsä häneen kiihko sammuneena kasvoistaan ja sanoi hiljaa: »Kiellän sinua julistamasta sotaa, Horemheb. Mutta jos kansa tahtoo puolustaa mustaa maata, en voi sitä estää. Viljaa ja kultaa, aseista puhumatta, ei minulla ole sinulle antaa enkä antaisi, vaikka minulla olisi, koska en tahdo vastustaa pahaa pahalla. Muuten voit järjestää puolustuksen Taniksessa, miten haluat, mutta älä vuodata verta ja puolustaudu vain, jos kimppuusi hyökätään.»
»Olkoon, niinkuin sanot», sanoi Horemheb. »Samaa sontaa kaikki. Kuolen siis Taniksessa käskysi mukaan, sillä ilman viljaa ja kultaa ei urhein ja taitavinkaan armeija kauan voi puolustautua. Mutta heitän veteni kaikelle empimiselle, farao Ekhnaton, ja puolustaudun oman järkeni mukaan. Pysy terveenä!»
Hän meni ja myös Eje lähti faraon luota ja jäin kahden farao Ekhnatonin kanssa. Hän katsoi minuun sanomattoman väsynein silmin ja sanoi: »Puhuttuani meni voimani minusta, Sinuhe, mutta silti olen heikkonakin onnellinen. Mitä sinä aiot tehdä, Sinuhe?»
Hänen sanansa yllättivät minut, niin että katsoin hölmistyneenä häneen. Hän hymyili väsyneesti ja kysyi: »Rakastatko minua, Sinuhe?» Myönnettyäni että rakastin häntä kaikessa hänen hulluudessaankin, hän sanoi: »Jos rakastat minua, tiedät kyllä mitä sinun on tehtävä, Sinuhe.»
Kapinoin mielessäni hänen tahtoaan vastaan, vaikka sydämessäni tiesin hyvin, mitä hän halusi minun tekevän. Lopuksi sanoin äkäisesti: »Luulin sinun tarvitsevan minua lääkärinä, mutta ellet tarvitse, lähden tieheni. Tosin olen huono kaatamaan jumalien kuvia ja käsivarteni ovat heikot pitelemään moukaria, mutta tapahtukoon sinun tahtosi. Kansa varmaan puhkaisee nahkani ja ruhjoo kivillä kalloni ja ripustaa ruumiini muurille pää alaspäin, mutta tämä tuskin liikuttaa sinua. Lähden siis Thebaan, koska siellä on paljon temppeleitä ja ihmiset tuntevat minut.»
Hän ei vastannut minulle enää mitään ja suutuksissani lähdin pois hänen luotaan, koska tämä kaikki oli mielestäni mitä suurinta mielettömyyttä. Hän jäi aivan yksin istumaan istuimelleen, mutta minä menin Thotmesin luokse, koska minulla oli tarve purkaa sisuani ystävän seurassa. Horemheb istui Thotmesin työpajassa ja heidän kanssaan joi viiniä vanha, juoppo taiteilija, jonka nimi oli , ja Thotmesin palvelijat sitoivat kääröjä valmistaakseen häntä matkaa varten.
»Atonin nimeen», sanoi Thotmes ja kohotti kultaisen maljansa. »Enää ei ole ylhäisiä eikä alhaisia, orjia tai herroja ja minä, jonka käsissä kivi puhkesi elämään, lähden kaatamaan rumia jumalankuvia. Juokaamme sen tähden yhdessä, hyvät ystävät, sillä luulen, ettei meillä kenelläkään enää ole monta päivää elinaikaa.»