Orja irroitettiin siteistään, hänen kurkkuunsa kaadettiin viiniä ja hänen annettiin haistella väkeviä lääkeaineita. Tuokion kuluttua hän nousi istumaan ja alkoi kiroilla. Se oli ihme, jollaista ei voi uskoa, ellei itse ole sitä nähnyt, sillä ennen kallonpuhkaisua mies oli puhekyvytön eikä pystynyt liikuttamaan kaikkia jäseniään. Mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut kysyä, miksi, sillä Ptahor selitti itse sisään painuneen pääluun ja aivojen pintaan vuotaneen veren aiheuttaneen nuo näkyvät oireet.
»Ellei hän kuole kolmen päivän sisään, on hänet katsottava parantuneeksi», huomautti Ptahor, »ja kahden viikon kuluttua hän pystyy jo pieksämään sitä miestä, joka kumautti häntä kivellä kalloon. Enkä luule hänen kuolevan.»
Sen jälkeen hän kiitti ystävällisesti kaikkia, jotka olivat häntä auttaneet, ja mainitsi minutkin, vaikka olin vain ojentanut hänelle hänen kulloinkin tarvitsemansa työvälineet. Mutta en lainkaan aavistanut hänen tarkoitustaan hänen antaessaan minulle tuon tehtävän, sillä ojentaessaan minulle ebenholtsilippaansa hän oli samalla valinnut minut apulaisekseen faraon palatsiin. Olin nyt kahdessa leikkauksessa ojentanut hänelle työvälineet ja siten olin asiantuntija, josta hänelle oli enemmän apua kuin kuninkaallisista lääkäreistä, kun kallonpuhkaisusta oli kysymys. Mutta en ymmärtänyt tätä, siksi hämmästyin suunniltani, kun hän sanoi:
»Ehkä olemme jo kypsät käymään käsiksi kuninkaalliseen kalloon. Oletko valmis, Sinuhe?»
Niin pääsin nousemaan yksinkertaisessa lääkärinvaipassani Ptahorin rinnalle kuninkaalliseen kantotuoliin. Verentyrehdyttäjä sai tyytyä istumaan aisalla ja faraon orjat lähtivät kiidättämään meitä laiturille niin tasaista juoksua, että kantotuoli ei lainkaan keinunut. Rannassa odotti meitä faraon kuninkaallinen laiva, jonka soutajat olivat valittuja orjia ja soutivat tahdissa, niin että laiva paremmin tuntui lentävän vettä pitkin kuin uivan. Faraon laiturilta meidät kannettiin kiireesti kultaiseen taloon enkä ihmetellyt kiirettä, sillä Theban katuja marssivat jo sotilaat, portteja suljettiin ja kauppiaat kantoivat tavaroitaan varastoihin ja lukitsivat ovia ja ikkunaluukkuja. Kaikesta tästä tiesin että suuri farao oli pian kuoleva.
KOLMAS KIRJA
Theban kiihko
1
Paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, oli kerääntynyt kultaisen talon muurien luokse ja myös kielletty ranta oli täynnä veneitä, rikkaiden puisia soutualuksia ja köyhien piettyjä kaislaveneitä. Kun he näkivät meidät, kuului kansanjoukossa kuiskutus kuin etäinen veden kohina ja suusta suuhun levisi tieto, että kuninkaallinen kallonpuhkaisija oli tulossa. Silloin ihmiset kohottivat kätensä surun asentoihin ja valitus ja parku kantautui edellämme palatsiin, sillä kaikki tiesivät, ettei kukaan farao ollut koskaan elänyt kolmatta päivännousua kallonsa puhkaisemisen jälkeen.
Liljaportista meidät saatettiin kuninkaallisiin huoneisiin ja ylhäiset hoviherrat olivat palvelijoitamme ja kumarsivat maahan asti Ptahorin edessä ja minun edessäni, koska kannoimme kuolemaa käsissämme. Käyttöömme oli järjestetty tilapäinen puhdistautumishuone, mutta vaihdettuaan muutamia sanoja henkilääkärin kanssa Ptahor kohotti yksinkertaisesti kätensä ilmaisemaan surua ja kävi välinpitämättömästi lävitse puhdistautumismenot. Pyhä tuli kannettiin jäljessämme ja astuimme kuninkaan ihmeellisten huoneiden lävitse kuninkaalliseen makuuhuoneeseen.
Suuri farao makasi siellä vuoteessa kultakatoksen alla ja vuoteen pylväinä suojelivat häntä jumalat, ja leijonat kannattivat vuodetta. Hän makasi vuoteella kaikista valtansa merkeistä riisuttuna, turvonnut ruumis alastomana, raihnaisena, tajuntansa menettäneenä, laiha ukonpää sivulle kallistuneena, raskaasti koristen ja sylki valuen voimattomasta suupielestä. Niin katoava ja varjon kaltainen on mainen valta ja kunnia, ettei häntä olisi erottanut kuolevasta vanhuksesta Elämän talon vastaanottohallissa. Mutta huoneen seinissä häntä kiidättivät yhä kuninkaallisissa vaunuissa töyhtöpäiset hevoset, hänen väkevä kätensä jännitti jousta ja leijonat kuolivat hänen jalkoihinsa nuolten lävistäminä. Punaista, kultaa ja sinistä loistivat hänen huoneensa seinät ja lattiassa uivat kalat, sorsat lensivät havisevin siivin ja kaislat huojuivat tuulessa.
Kumarruimme maahan asti kuolevan faraon edessä ja jokainen, joka tunsi kuoleman, tiesi, että kaikki Ptahorin taito oli turha. Mutta kaikkina aikoina on faraon kallo puhkaistu viimeisenä keinona, mikäli hän ei ole ehtinyt kuolla luonnollista kuolemaa, joten sen täytyi tapahtua myös nyt ja ryhdyimme toimeen. Avasin ebenholtsilaatikon, puhdistin vielä kerran tulessa sen veitset, porat ja pihdit ja ojensin Ptahorille pyhän pii veitsen. Henkilääkäri oli jo ajellut kuolevan kallon ja puhdistanut sen, niin että Ptahor käski verentyrehdyttäjän istuutua vuoteelle ja ottaa faraon pään syliinsä.
Silloin suuri kuninkaallinen puoliso Teje astui vuoteen luokse ja kielsi. Hän oli tähän asti seisonut seinustalla kädet surun merkiksi kohotettuina ja liikahtamatta kuin jumalankuva. Hänen takanaan seisoivat nuori vallanperijä Amenhotep ja hänen sisarensa Baketamon, mutta en ollut tähän asti uskaltanut kohottaa katsettani heihin.
Nyt, kun huoneessa syntyi hämminkiä, tunsin heidät kuninkaallisista kuvista temppelissä. Vallanperijä oli minun ikäiseni, mutta minua pitempi. Hän piti päätään koholla, pitkää leukaansa pystyssä jä silmiään tiukasti ummessa. Hänen jäsenensä olivat sairaalloisen hontelot ja hänen silmäluomensa ja poskilihaksensa värähtelivät. Prinsessa Baketamonilla oli kauniit, ylhäiset piirteet ja pitkät, soikeat silmät. Hänen suunsa ja poskensa oli maalattu kellanpunaisiksi ja pukunsa oli kuninkaallista pellavaa, niin että hänen jäsenensä näkyivät sen alta kuin jumalien jäsenet. Mutta heitä molempia mahtavampi oli suuri kuninkaallinen puoliso Teje, vaikka hän oli kooltaan pieni ja vanhuuttaan pyylevä. Hänen ihonsa oli hyvin tumma ja poskipäänsä leveät ja ulkonevat. Hänestä väitettiin, että hän alkuaan oli yksinkertainen kansannainen ja että hänessä oli neekeri verta, mutta tästä en voi sanoa mitään, koska olen sen vain kuullut. Tiedän vain, että vaikka kirjoituksissa hänen vanhemmillaan ei ole arvonimiä, hänen silmänsä olivat viisaat, pelottomat ja terävät ja hänen ryhdistään kuvastui valta. Kun hän liikautti kättään ja katsoi verentyrehdyttäjää, oli kuin tämä olisi ollut tomua hänen leveitten, tummanruskeitten jalkojensa alla. Ymmärsin häntä, sillä verentyrehdyttäjä oli halpasyntyinen härkien ajaja, joka ei osannut kirjoittaa eikä lukea. Hän seisoi niska kumarassa ja kädet riipuksissa, suu veltosti auki ja kasvoissa tyhmän ynseä ilme. Mitään lahjakkuutta tai älyä hänessä ei ollu mutta hänellä oli kyky tyrehdyttää veren juoksu läsnäolollaan ja sen tähden hänet oli haettu auransa ja härkiensä äärestä ja palkattu temppeliin. Kaikista puhdistamismenoista huolimatta viipyi hänen ympärillään aina karjanlannan lemu eikä hän itse pystynyt selittämään, mistä hänen kykynsä johtui. Se ei ollut taitoa eikä edes tahdon harjoittamista. Se vain oli hänessä, niinkuin jalokivi voi olla sorakimpaleessa, eikä tätä kykyä voi hankkia opiskelulla tai henkisillä harjoituksilla.
»En salli, että hän kajoaa jumalaan», sanoi suuri kuninkaallinen puoliso. »Minä pitelen jumalan päätä, jos niin tarvitaan.»
Ptahor vastusteli ja sanoi, että toimitus oli verinen ja epämiellyttävä. Siitä huolimatta suuri kuninkaallinen puoliso istuutui vuoteen laidalle ja kohotti hyvin varovasti kuolevan puolisonsa pään syliinsä välittämättä syljestä, joka tippui hänen käsiinsä.