Mutta valvominen ja pettymys ja kuolema ja taistelun melu oli humalluttanut minut, niin etten enää tuntenut omaa sydäntäni, vaan sanoin: »Mitä minä talostani, mitä minä itsestäni, mitä minä sinusta ja Thotista! Veri, joka vuotaa, on Atonin edessä veljieni veri enkä tahdo enää elää, jos Atonin valtakunta hajoaa.» Mutta miksi puhuin näin mielettömästi, sitä en tiedä, vaan jokin muu puhui minussa eikä enää heikko sydämeni.
Enkä tiedä, olisinko enää ehtinyt paeta tai pelastaa mitään, sillä ei kulunut kuin tuokio, kun jo shardanat ja neekerit mursivat viinituvan oven ja tunkeutuivat sisään ja heitä johti pappi, jonka pää oli ajeltu ja kasvot kiilsivät pyhästä öljystä. He alkoivat surmata haavoittuneita, jotka makasivat verissään lattialla, ja pappi puhkoi pyhällä sarvella heidän silmänsä ja juovikkaiksi maalatut neekerit hyppivät jaloillaan heidän päällään, niin että veri pursui heidän haavoistaan. Pappi huusi: »Tämä on Atonin pesä, puhdistakaamme se tulella.» Silmieni edessä he löivät puhki pienen Thotin pään ja surmasivat keihäillään Meritin, joka yritti suojella häntä sylissään, eikä minusta ollut heidän puolustajakseen, vaan pappi löi minua sarvellaan päähän ja huutoni tukehtui kurkkuuni enkä tämän jälkeen tiennyt enää sen enempää kaikesta, mikä tapahtui.
Palasin tajuihini kujalla Krokotiilinpyrstön edessä enkä ensin tiennyt, missä olin, vaan luulin nähneeni unta tai olevani kuollut. Pappi oli poissa ja sotilaat olivat laskeneet keihäänsä ja joivat viiniä, jota Kaptah heille tarjosi, ja heidän upseerinsa hätyyttelivät heitä hopeapunoksisilla ruoskillaan jatkamaan taistelua ja Krokotiilinpyrstö paloi edessäni ilmiliekeissä, sillä sen sisus oli puuta ja se paloi kuin kuiva kaisla rannassa. Silloin muistin kaiken ja koetin nousta jaloilleni, mutta voimani pettivät. Kun en päässyt jaloilleni, aloin kontata polvieni ja käsieni varassa ja konttasin palavan oven luokse ja ryömin tuleen päästäkseni Meritin ja Thotin luokse. Ryömin tuleen, niin että vähäiset hiukseni kärventyivät ja vaatteeni syttyi palamaan ja käteni ja polveni paloivat, kunnes Kaptah tuli huutaen ja parkuen luokseni ja veti minut tulesta ja kieritteli minua tomussa, kunnes tuli sammui vaatteestani. Nähdessään tämän kaiken sotilaat nauroivat ääneen ja löivät käsillä polviinsa ja Kaptah sanoi heille: »Hän on varmaan vähän hullu, sillä pappi kolautti häntä sarvella päähän ja saa siitä vielä rangaistuksen. Hän on näet kuninkaallinen lääkäri eikä häneen sovi kajota ja hän on myös ensimmäisen asteen pappi, vaikka hänen on täytynyt pukeutua huonoihin vaatteihin ja katkoa arvonsa merkit säilyäkseen kansan raivolta.»
Mutta minä istuin kadun tomussa pidellen palanein käsin päätäni ja kyynelet vuotivat kärventyneistä silmistäni ja huusin ja valitin: »Merit, Merit, minun Meritini!» Mutta Kaptah sysi minua kiivaasti ja sopotteli minulle: »Vaiti, senkin hullu. Etkö ole jo kylliksi pahaa saanut aikaan meille kaikille hulluutesi tähden?» Kun en vaiennut, hän painoi kasvonsa lähelleni ja kuiskutti minulle katkerasti: »Saattakoon tämä kaikki sinut järkiisi, herrani, sillä totisesti olet nyt saanut mittasi täytenä ja täydempänä kuin itse tiedät. Siksi sanon sinulle, vaikka se on liian myöhäistä, että Thot oli sinun poikasi, sinun siemenestäsi hän syntyi elämään, kun ensimmäisen kerran syleilit Meritiä ja makasit hänen vieressään. Jotta tulisit järkiisi, kerron tämän sinulle, sillä hän ei tahtonut sitä sinulle kertoa, koska hän oh ylpeä ja yksinäinen ja hylkäsit hänet Akhetatonin ja faraon tähden. Hän oli sinun vertasi, tuo pieni Thot, ja ellet olisi niin täysin hullu, olisit hänen silmissään nähnyt omat silmäsi ja hänen suunsa piirteissä oman suusi. Oman henkeni olisin antanut, jos olisin hänet voinut pelastaa, mutta sinun hulluutesi tähden en voinut häntä pelastaa eikä Merit tahtonut lähteä luotasi. Sinun hulluutesi tähden he kuolivat molemmat ja siksi toivon, että nyt tulet järkiisi, herrani.»
Hänen sanansa vaiensivat minut ja tuijotin häneen ja kysyin: »Onko se totta?» Mutta ajatellessani kaikkea en tarvinnut hänen vastaustaan tietääkseni, että se oli totta. Siksi istuin kadun tomussa enkä itkenyt enää enkä tuntenut kipujani, vaan kaikki jähmettyi ja sulkeutui minussa ja myös sydämeni sulkeutui, niin etten enää välittänyt mitä minulle tapahtui.
Krokotiilinpyrstö paloi edessäni roihuvin liekein suitsuttaen savua ja nokea päälleni ja sen mukana paloivat Thotin pieni ruumis ja Meritin kaunis ruumis. Heidän ruumiinsa paloivat surmattujen orjien ja kantajien keskellä enkä voinut edes säilyttää heitä elämään ikuisesti. Thot oli poikani, ja jos oli totta mitä luulin, virtasi hänen suonissaan faraoiden pyhä veri kuten minunkin suonissani. Jos sen olisin tiennyt, olisi kenties kaikki ollut toisin, sillä poikansa tähden ihminen voi tehdä sellaista, mitä ei koskaan tekisi vain itsensä tähden. Mutta nyt oli kaikki liian myöhäistä ja hänen pyhä verensä paloi orjien ja kantajien veren mukana eikä häntä enää ollut ja tiesin, että kenties Merit oli salannut hänet minulta myös kauhean salaisuuteni tähden eikä ainoastaan oman ylpeytensä ja yksinäisyytensä tähden. Siksi istuin kadun tomussa savun ja kipunain keskellä ja heidän ruumiittensa liekit polttivat kasvojani.
Tämän jälkeen oli kaikki minulle sekavaa ja annoin Kaptahin taluttaa minut, minne hän halusi, ja seurasin vastustamatta häntä. Hän vei minut Ejen ja Pepitamonin luokse, sillä taistelu oli ohitse ja köyhien kaupunginosan yhä palaessa he istuivat oikeutta satamassa kivilaiturilla kultaisilla istuimillaan ja sotilaat ja sarvet taluttivat vankeja heidän eteensä. Jokainen, joka oli tavattu ase kädessä, ripustettiin muurille pää alaspäin, ja jokainen, joka tavattiin hallussaan ryöstösaalista, viskattiin veteen krokotiilien syötäväksi, ja jokainen, jonka kaulassa tai vaatteissa tavattiin Atonin risti, ruoskittiin kepeillä ja lähetettiin pakkotyöhön, ja naiset luovutettiin sotilaille ja neekereille, jotta nämä olisivat iloinneet heidän kanssaan, ja lapset luovutettiin Ammonille kasvatettaviksi temppeleissä. Tällä tavoin riehui kuolema virran rannassa Thebassa eikä Eje tuntenut armoa, sillä hän tahtoi voittaa pappien suosion ja sanoi: »Puhdistan pois pahan veren Egyptinmaasta.»
Pepitamon oli myös suuresti raivoissaan, sillä orjat ja kantajat olivat ryöstäneet hänen talonsa ja avanneet kissojen häkit ja syöneet kissojen ruoan ja vieneet kissojen maidon ja kerman lapsilleen, niin että hänen kissansa olivat nälkiintyneet ja villiintyneet. Siksi hänkään ei tuntenut armoa, vaan kahden päivän kuluessa täyttyivät kaikki muurit kaupungissa miehistä, jotka riippuivat muurilta pää alaspäin.
Mutta papit pystyttivät riemuiten Ammonin kuvan jälleen hänen temppeliinsä ja uhrasivat hänelle suuria uhreja. Myös kaikkien muiden jumalien kuvat pystytettiin takaisin paikoilleen ja papit julistivat kansalle: »Enää ei ole oleva nälkää eikä kyyneleitä Kemin maassa, sillä Ammon on palannut ja Ammon siunaa kaikkia, jotka häneen uskovat. Kylvämme jälleen Ammonin pellot ja Ammonin jyvä kantaa tuhatkertaisen sadon ja kylläisyys ja rikkaus palaavat taas Egyptiin.» Tästä huolimatta nälkä oli suurempi kuin koskaan Thebassa eikä ollut taloa, jossa ei olisi vuodatettu kyyneleitä, sillä shardanat ja neekerit rosvosivat häikäilemättä Thebaa tekemättä suurtakaan eroa ristien ja sarvien välillä ja tekivät väkivaltaa naisille ja myivät lapsia orjiksi eikä Pepitamon pystynyt hillitsemään heitä eikä Ejen valta riittänyt heitä hillitsemään, sillä he sanoivat: »Valta on keihäittemme kärjissä ja valta on sotanuijissamme. Pitäkää sen tähden suunne kiinni älkääkä häiritkö meitä.» Sillä Egyptillä ei enää ollut faraota, koska papit olivat julistaneet Ekhnatonin vääräksi faraoksi ja kironneet hänen kaupunkinsa ja hänen seuraajansa oli ensin palattava Thebaan ja kumarrettava Ammonia ja uhrattava Ammonille, ennen kuin papit halusivat tunnustaa hänet faraoksi.