Nähdessään kaiken tämän sekasorron Eje määräsi Pepitamonin Theban käskynhaltijaksi ja matkusti kiireesti Akhetatoniin saadakseen farao Ekhnatonin luopumaan vallasta ja lujittaakseen oman valtansa hänen seuraajansa avulla. Hän sanoi minulle: »Seuraa minua, Sinuhe, sillä tarvitsen kenties lääkärin neuvoja taivuttaakseni väärän faraon tahtooni.» Vastasin hänelle: »Totisesti seuraan sinua, Eje, sillä tahdon saada mittani täytenä.» Mutta hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin sanoillani.
5
Tällä tavoin matkasin pappi Ejen seurassa takaisin Akhetatoniin kirotun faraon luokse, mutta myös Horemheb oli Taniksessa kuullut mitä Thebassa oli tapahtunut ja mitä tapahtui kaikkialla virran varrella ja miehitti kiireesti sotalaivat ja purjehti virtaa ylös Akhetatoniin. Hänen purjehtiessaan ylävirtaan rauhoittuivat kaikki kaupungit ja kylät virran varrella ja temppelit avattiin jälleen ja jumalien kuvat pystytettiin paikoilleen ja luulen, että krokotiilit siunasivat jälleen suuresti hänen nimeään. Mutta hän piti kiirettä ehtiäkseen Akhetatoniin samaan aikaan kuin Eje kilpaillakseen vallasta Ejen kanssa, ja sen tähden hän armahti kaikki orjat, jotka laskivat aseensa, eikä rankaissut ketään, joka vapaaehtoisesti vaihtoi Atonin ristin Ammonin sarveen. Siksi kansa ylisti suuresti häntä hänen armeliaisuutensa tähden, vaikka hänen armeliaisuutensa ei suinkaan johtunut hänen sydämestään, vaan hän tahtoi säästää henkiin asekuntoiset miehet sotaa varten. Myös papit ylistivät suuresti häntä kaikkialla virran varrella, missä hänen sotalaivansa purjehtivat, sillä hän avasi jälleen suljetut temppelit ja kohotti kaadetut jumalankuvat paikoilleen ja uhrasikin toisinaan jumalille, milloin sattui olemaan hyvällä tuulella.
Mutta Akhetatonin kaupunki oli kirottu maa ja papit ja sarvet vartioivat kaikkia sinne johtavia teitä ja löivät hengiltä jokaisen, joka pakeni sieltä, ellei hän suostunut vaihtamaan ristiään sarveen ja uhrannut Ammonille. Myös virran he olivat sulkeneet kupariketjuilla, niin ettei kukaan päässyt pakoon virtaa pitkin. Useimmat pakolaiset uhrasivat kuitenkin mielellään Ammonille ja kirosivat Atonin, sillä myös Akhetatonin asukkaat olivat kyllästyneet Atoniin. Enkä tuntenut enää Akhetatonia nähdessäni sen laivasta, sillä kuolemanhiljaisuus vallitsi kaupungissa ja kukat olivat lakastuneet sen puistoissa ja vihreä ruoho oli palanut keltaiseksi, kun kukaan ei ollut enää kastelemassa puutarhoja ja istutuksia. Eivätkä linnut enää laulaneet auringon surmaamissa puissa, vaan kaupunkia hallitsi kirouksen äitelä, peloittava haju, jonka syytä ei kukaan tiennyt. Ylhäiset olivat hylänneet talonsa ja heidän palvelijansa olivat ensimmäisinä paenneet ja rakentajat ja vuorenlouhijat olivat hylänneet kaupunkinsa jättäen keittoastiansakin paikoilleen, sillä kukaan ei rohjennut viedä mitään mukanaan kirotusta kaupungista. Koirat olivat kuolleet häkeissään aikansa ulistuaan ja hevoset olivat nääntyneet pilttuihinsa pakenevain palvelijain katkaistua niiden jalkajänteet. Tällä tavoin ihana Akhetaton oli jo kuollut kaupunki ja huokui kuolemaa vastaani, kun saavuin sinne.
Mutta farao Ekhnaton viipyi yhä Akhetatonin kultaisessa talossa ja hänen perheensä viipyi siellä hänen kanssaan ja uskollisimmat palvelijoista olivat jääneet hänen luokseen Atonin tähden ja kultaiseen taloon olivat myös jääneet vanhimmat hoviväestä, jotka eivät osanneet ajatella elämää missään muualla kuin faraon luona, koska olivat ikänsä eläneet kultaisessa talossa. Eivätkä he tienneet mitään, mitä ulkomaailmassa tapahtui, sillä parin kuunkierron aikana ei ainoatakaan lähettiä ollut saapunut Akhetatoniin. Ja myös ruoka loppui kultaisesta talosta, niin että farao Ekhnatonin tahdon mukaan kaikkien ruoka oli siellä kuiva leipä ja köyhien puuro. Kuitenkin yritteliäimmät keihästivät kaloja virrasta ja tappoivat lintuja heittopuillaan ja söivät ne salaa.
Pappi Eje lähetti minut edellään faraon eteen, jotta kertoisin faraolle kaiken, mitä oli tapahtunut, sillä farao luotti minuun, koska olin hänen ystävänsä. Näin astuin jälleen faraon eteen, mutta kaikki minussa oli jähmettynyt enkä tuntenut enää surua tai iloa, vaan sydämeni oli sulkeutunut häneltä. Hän kohotti riutumuksesta harmaat kasvonsa puoleeni käsi veltosti polvelta riippuen ja katsoi minuun himmennein silmin ja kysyi:
»Sinuhe, sinäkö olet ainoa, joka palaat luokseni? Missä ovat kaikki uskolliseni? Missä ovat kaikki, jotka rakastivat minua ja joita minä rakastin?»
Sanoin hänelle; »Vanhat jumalat hallitsevat jälleen Egyptiä ja papit uhraavat Ammonille Thebassa kansan riemuitessa. He ovat kironneet sinut, farao Ekhnaton, ja kaupunkisi he ovat kironneet ja nimesi he ovat kironneet hamaan iankaikkisuuteen ja kalkuttavat jo pois nimeäsi kaikista kirjoituksista.»
Hän liikautti kärsimättömästi kättään ja kiihko kohosi jälleen hänen kasvoihinsa, kun hän sanoi: »En kysy, mitä Thebassa on tapahtunut, vaan kysyn: Missä ovat uskolliseni, missä ovat kaikki, joita rakastin?»
Vastasin hänelle: »Onhan luonasi yhä kaunis puolisosi Nefritite. Myös tyttäresi ovat luonasi. Nuori Sekenre keihästää kaloja virrasta ja Tut leikkii nukeilla hautajaisia kuten ennenkin. Mitäpä väliä on muista?»
Hän kysyi: »Missä on ystäväni Thotmes, joka on sinunkin ystäväsi ja jota rakastin? Missä on hän, taiteilija, joka sai käsissään kiven elämään ikuisesti?»
»Hän kuoli sinun tähtesi, farao Ekhnaton», sanoin. »Neekerit keihästivät hänet ja viskasivat hänen ruumiinsa virtaan krokotiilien syötäväksi, koska hän oli uskollinen sinulle. Ehkä hän sylki vuoteeseesi, mutta älä muistele sitä nyt, kun shakaali haukkuu hänen autiossa työpajassaan ja hänen oppilaansa ovat paenneet jättäen hajalle hänen työkalunsa ja veistokset, joista hän olisi tehnyt ikuisia.»
Farao Ekhnaton liikutti kättään, kuin olisi pyyhkinyt hämähäkinverkkoja kasvoistaan. Sen jälkeen hän luetteli minulle koko joukon niiden nimiä, joita oli rakastanut, ja muutamista sanoin: »Hän kuoli sinun tähtesi, farao Ekhnaton.» Mutta useimmista sanoin: »Hän uhraa Ammonille pukeutuneena parhaimpiinsa ja kiroaa nimeäsi, farao Ekhnaton.» Lopuksi sanoin: »Atonin valtakunta on kukistunut, farao Ekhnaton. Ei ole enää Atonin valtakuntaa maan päällä, vaan Ammon hallitsee jälleen.»
Hän tuijotti eteensä himmennein silmin ja liikutteli kärsimättömästi verettömiä käsiään sanoen: »Niin, niin, tiedän jo sen kaiken. Näkyni ovat sen minulle sanoneet. Ikuisen valtakunta ei mahdu maisiin rajoihin. Kaikki on oleva niinkuin ennen ja pelko, viha ja vääryys hallitsevat maailmaa. Siksi olisi parempi, että olisin kuollut, ja parempi olisi kenties ollut, etten koskaan olisi syntynyt maan päälle näkemään kaikkea pahaa, mikä maan päällä tapahtuu.»
Silloin hänen sokeutensa vimmastutti minut ja sanoin kiivaasti: »Et ole nähnyt edes vähäistä osaa kaikesta pahasta, mikä sinun tähtesi on tapahtunut, farao Ekhnaton. Poikasi veri ei ole vuotanut käsiisi eikä sydämesi ole jähmettynyt rakastamasi naisen kuolinparkaisusta. Siksi puheesi on typerää puhetta, farao Ekhnaton.»
Hän sanoi väsyneesti: »Mene siis pois luotani, Sinuhe, koska olen niin perinjuurin paha. Mene pois luotani, jottei sinun tarvitsisi kärsiä enää enempää tähteni. Mene pois luotani, sillä olen kyllästynyt katselemaan kasvojasi ja kaikkien ihmisten kasvoja olen kyllästynyt katselemaan, koska näen kaikkien ihmisten kasvojen lävitse pedon kasvot.»
Mutta istuuduin lattialle hänen eteensä ja sanoin: »En suinkaan lähde pois luotasi, farao Ekhnaton, sillä tahdon saada mittani täytenä ja sitä varten varmaan synnyin tähän maailmaan ja tämä kirjoitettiin tähtiin jo ennen syntymäni päivää. Tiedä siis, että pappi Eje tulee luoksesi, ja kaupunkisi pohjoisella rajalla on Horemheb antanut puhaltaa torviin ja katkaissut virtaa sulkevat kupariketjut purjehtiakseen luoksesi.»
Hän hymyili hiukan ja levitti käsiään ja sanoi: »Eje ja Horemheb, rikos ja keihäs, he siis ovat ainoat uskolliset ja tulevat luokseni.» Tämän jälkeen hän ei enää puhunut minulle mitään enkä minä puhunut hänelle, vaan kuuntelimme vesikellon hiljaista solinaa, kunnes pappi Eje ja Horemheb astuivat faraon eteen. He olivat riidelleet kiivaasti keskenään tullessaan ja heidän kasvonsa olivat vihasta tummat ja he hengittivät raskaasti ja puhuivat yhteen ääneen faraon edessä välittämättä enää hänen arvostaan,