Eikä Tut vastustanut lainkaan, vaan halusi vain oppia kirjoittamaan uuden nimensä, koska ei tuntenut merkkejä, joilla Ammonin nimi kirjoitetaan. Tällä tavoin kirjoitettiin Ammonin nimi ensimmäisen kerran Akhetatonissa. Mutta nähdessään, että Tutankhamonista tuli farao ja hänet unohdettiin kokonaan, Nefritite pukeutui kauneimpaan pukuunsa ja antoi voidella hiuksensa ja ruumiinsa hyvillä voiteilla, vaikka oli sureva leski, ja meni Horemhebin luokse hänen laivaansa ja sanoi: »Onhan naurettavaa, että alaikäisestä pojasta tulee farao ja kirottu isäni Eje riistää hänen kasvatuksensa minun käsistäni ja hallitsee Egyptiä hänen vallallaan, vaikka minä olen suuri kuninkaallinen puoliso ja kuninkaallinen äiti. Myös ovat miehet katselleet mielellään minua ja sanoneet minua kauniiksi naiseksi ja Egyptin kauneimmaksi naiseksi on minua sanottu, vaikka tämä tietenkin on liioittelua. Katso sen tähden minua, Horemheb, vaikka suru onkin himmentänyt silmäni ja suru on painanut selkäni kumaraan. Katso minua, Horemheb, sillä aika on kallista ja sinulla on keihäät puolellasi ja sinä ja minä voisimme kenties yhdessä suunnitella kaikenlaista, mistä olisi suurta hyötyä Egyptille. Puhun sinulle tämän kaiken näin avoimesti, sillä ajattelen vain Egyptin parasta ja tiedän, että isäni, tuo kirottu Eje, on ahne ja tyhmä mies ja tuottaisi paljon vahinkoa Egyptille.»
Horemheb katseli häntä ja Nefritite levitti pukunsa auki hänen edessään ja käyttäytyi kaikin puolin viettelevästi sanoen, että laivan majassa oli kovin kuuma. Hän ei näet tiennyt mitään Horemhebin salaisesta sopimuksesta Ejen kanssa, ja joskin hän naisena ehkä aavisti Horemhebin himoitsevan Baketamonia, hän luuli kauneudellaan helposti voittavansa kokemattoman ja kopean prinsessan Horemhebin mielessä. Hän oli näet kultaisessa talossa tottunut helppoihin voittoihin antaessaan vieraiden sylkeä faraon vuoteeseen.
Hänen kauneutensa ei kuitenkaan tehonnut Horemhebiin, vaan Horemheb katseli kylmästi häntä ja sanoi: »Olen jo kylliksi sontinut itseni tässä kirotussa kaupungissa, niin ettei minulla enää ole halua sontia itseäni sinuun, kaunis Nefritite. Minulla on sitä paitsi sotaa koskevia kirjeitä saneltavana kirjureilleni, niin etten jouda pelehtimään kanssasi.»
Kaiken tämän kertoi Horemheb myöhemmin minulle ja liioitteli varmaan kertoessaan, mutta uskon, että pääasia oli totta, sillä tästä päivästä lähtien Nefritite vihasi katkerasti Horemhebia ja teki kaikkensa vahingoittaakseen häntä ja mustatakseen hänen mainettaan ja Thebassa hän lyöttäytyi ystäväksi prinsessa Baketamonin kanssa, mistä Horemhebille oh paljon vahinkoa, kuten myöhemmin joudun kertomaan. Siksi Horemheb olisi tehnyt viisaammin, jos ei olisi loukannut häntä, vaan olisi säilyttänyt hänen ystävyytensä ja osoittanut hänelle ystävällisyyttä hänen surussaan. Mutta farao Ekhnatonin tähden Horemheb ei halunnut sylkeä enää hänen ruumiinsa päälle, sillä niin kummallista kuin se on, Horemheb rakasti yhä farao Ekhnatonia, vaikka antoi poistaa hänen nimensä ja kuvansa kaikista kirjoituksista ja kuvista ja hajoitti Atonin temppelin Thebassa. Osoituksena tästä minun on kerrottava, että juuri Horemheb antoi luotettujensa siirtää farao Ekhnatonin ruumiin hänen haudastaan Akhetatonissa ja piilottaa sen tuntemattomana hänen äitinsä hautaan Thebassa, jottei Ekhnatonin ruumis olisi joutunut pappien käsiin. Papit olisivat näet halunneet polttaa Ekhnatonin ruumiin ja hajoittaa hänen tuhkansa virtaan kirotakseen hänen Kaansa harhailemaan ikuisesti manalan rotkoissa, mutta Horemheb ehti ennen heitä ja antoi kätkeä Ekhnatonin ruumiin. Tämä tapahtui kuitenkin paljon myöhemmin.
6
Saatuaan Tutankhamonin suostumuksen Eje antoi kiireesti hankkia laivoja ja koko hovi nousi laivoihin hyläten Akhetatonin kaupungin, niin ettei sinne jäänyt ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta Kuoleman talon ruumiinpesijöitä ja balsamoijia, jotka säilyttivät farao Ekhnatonin ruumista säilymään ikuisesti haudatakseen sen hautaan, jonka hän oli antanut louhia idän vuoriin itseään varten. Tällä tavoin pakenivat viimeiset asukkaat Taivaankorkeuden kaupungista ja he pakenivat niin kiireesti, ettei kukaan katsonut enää taakseen, vaan kultaisessa talossa jäivät astiat pöydille kesken aterian ja Tutin leikkikalut jäivät lattialle leikkimään ikuisesti hautaussaattoa.
Erämaan tuuli repi auki ikkunaluukut ja hiekka satoi lattioille, joissa loistavat sorsat lensivät ikuisesti viheriöivissä kaislikoissa ja kirjavat kalat uivat viileässä vedessä. Erämaa palasi jälleen Akhetatonin puutarhoihin ja niiden kalalammikot kuivuivat ja kasteluojat tukkeutuivat ja hedelmäpuut kuolivat. Savi mureni talojen seinistä ja katot putosivat sisään ja Akhetatonin kaupunki muuttui raunioiksi ja shakaalit haukkuivat sen tyhjissä saleissa ja tekivät pesänsä pehmeisiin vuoteisiin loistokatosten alle. Tällä tavoin kuoli Akhetatonin kaupunki ja se kuoli yhtä nopeasti kuin farao Ekhnatonin tahto oli puhaltanut sen kasvamaan erämaasta. Eikä kukaan ihminen uskaltanut hiipiä sen raunioihin varastamaan kalliita tavaroita, jotka hautautuivat hukkaan rapautuvan saven alle, sillä tämä maa oli ikuisesti kirottu maa ja Ammon kuivetti jokaisen jäsenet, joka sinne uskalsi astua. Niin hävisi Akhetatonin kaupunki ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja se hävisi kuin uni ja kangastus.
Mutta farao Tutankhamonin laivasaattueen edellä riensivät Horemhebin sotalaivat myrskytuulen lailla rauhoittaen maan virran molemmin puolin. Hän palautti järjestyksen Thebaan ja rosvous lakkasi eikä ihmisiä enää ripustettu muurille pää alaspäin Atonin tähden, sillä hän tarvitsi sotaa varten jokaisen asekuntoisen miehen. Eje kohotti liehumaan uuden faraon viirit oinasten tien varrelle ja papit valmistivat hänelle loistavan vastaanoton suuressa temppelissä. Minä, Sinuhe, näin häntä kannettavan kultaisessa kantotuolissa pitkin oinasten tietä, ja kuningatar Nefritite ja farao Ekhnatonin tyttäret seurasivat häntä ja Ammonin voitto oli täydellinen. Papit voitelivat uuden faraon Ammonin kuvan edessä kaikkein pyhimmässä ja panivat kansan nähden hänen päähänsä punaisen ja valkoisen kruunun, lilja ja papyruskruunun, ylämaan ja alamaan kruunun näyttääkseen kansalle, että farao sai valtansa heidän käsistään. Heidän päänsä oli ajeltu sileiksi ja heidän kasvonsa kiilsivät pyhästä öljystä ja farao uhrasi Ammonille kaiken rikkauden, minkä Eje sai kiristetyksi köyhtyneestä maasta. Hrihor oli kuitenkin sopinut Horemhebin kanssa, että Ammon lainaisi rikkautensa hänelle sotaa varten, sillä hälyttäviä viestejä tuli jälleen alamaasta ja Horemheb liioitteli niitä parhaansa mukaan levittääkseen kansan keskuuteen kauhua ja pelkoa heettiläisiä kohtaan.
Theban kansa riemuitsi suuresti Ammonin tähden ja uuden faraon tähden, vaikka hän vielä oli lapsi, sillä niin mieletön on ihmisen sydän, että hän aina panee toivonsa ja luottamuksensa tulevaisuuteen oppimatta erehdyksistään ja kuvitellen huomista päivää tätä päivää paremmaksi. Siksi kansa täytti istutukset oinasten tien molemmin puolin ja temppelin edustan ja kaikki esipihat ja tervehti riemuhuudoin uutta faraota ja sirotteli kukkia hänen tielleen, ja jos joku ei huutanut, vaan seisoi vaiti ja synkkänä, opettivat Ejen ja Horemhebin sotilaiden keihäänvarret heidät tietämään, mikä heidän rauhaansa kuului.
Mutta satamassa ja köyhien kaupunginosassa kytivät yhä rauniot ja kitkerää savua kohosi niistä ja virta haisi veren ja ruumiiden paljoudesta. Temppelin harjalta ojentelivat korpit ja ruumiskotkat veristä kaulaansa rääkyen niin kylläisinä, etteivät enää jaksaneet kohota siivilleen, ja myös krokotiilit virrassa olivat niin kylläisiä, etteivät enää välittäneet läiskyttää pyrstöään, vaan loikoivat rannoilla kitaansa ammotellen ja antaen pienten lintujen nokkia ja puhdistaa hampaansa kauhean ruokansa jätteistä. Siellä täällä hiipi raunioiden ja palaneiden talojen keskellä pelokkaita vaimoja ja lapsia, jotka kaivoivat raunioita löytääkseen talouskalujaan entisten kotiensa sijoilta, ja surmattujen orjien ja kantajain lapset seurasivat faraon sotavaunuja poimiakseen sulamattomat jyvät faraon hevosten lannasta, sillä suuri nälkä vallitsi Thebassa. Minä, Sinuhe, kävelin laitureilla, jotka haisivat yhä mädältä vereltä, ja katselin tyhjiä koreja ja laivoja, joissa ei ollut lastia, ja jalkani veivät minut Krokotiilinpyrstön raunioille ja ajattelin Meritiä ja pientä Thotia, jotka olivat kuolleet Atonin tähden ja sydämeni hulluuden tähden.