Выбрать главу

Jalkani veivät minut Krokotiilinpyrstön raunioille ja ajattelin Meritiä, joka oli sanonut minulle: »Kenties olen vain yksinäisyytesi peite, milloin en ole kulunut mattosi.» Ajattelin myös pientä Thotia, joka oli poikani, vaikka en tiennyt sitä, ja näin hänet edessäni ja hänen poskensa ja jäsenensä olivat pojanhennot ja hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi poskensa poskeani vasten. Savun kitkerä haju sieraimissani kävelin sataman pölyssä ja näin edessäni yhä Meritin keihästetyn ruumiin ja pienen Thotin nenä veressä ja pehmyt pojankihara veren tahrimana. Kaiken tämän näin edessäni ja ajattelin, että farao Ekhnatonin kuolema oh ollut kovin helppo. Ajattelin, ettei maailmassa ole mitään kauheampaa ja vaarallisempaa kuin faraoiden unet, koska ne kylvävät verta ja kuolemaa ja lihottavat vain krokotiileja. Näin ajattelin kävellessäni autiossa satamassa ja etäältä temppehn edustalta kantautuivat vaimeina korviini kansanjoukkojen riemuhuudot ihmisten tervehtiessä farao Tutankhamonia ja kuvitellessa, että tämä höperö poika, joka uneksi vain kauniista haudasta, poistaisi vääryyden ja palauttaisi rauhan ja hyvinvoinnin Kemin maahan.

Tällä tavoin kävelin siellä minne jalkani veivät minut ja tiesin, että jälleen olin yksin ja että Thotissa vereni oh vuotanut hukkaan eikä palaisi enää, eikä minussa ollut kuolemattomuuden tai ikuisen elämän toivoa, vaan kuolema oli minulle kuin lepo ja uni ja kuolema oli minulle kuin hiiliastian lämpö kylmänä yönä. Kaiken toivoni ja iloni oli farao Ekhnatonin jumala riistänyt minulta, ja tiesin, että kaikki jumalat asuvat pimeissä taloissa eikä näistä taloista ole paluutietä. Farao Ekhnaton oli juonut kuoleman kädestäni, mutta tämä ei korvannut minulle mitään, ja kuoleman mukana hän oli juonut sydämeensä armeliaan unohduksen. Mutta minä elin enkä voinut unohtaa. Siksi kulutti katkeruus sydäntäni syövyttävänä kuin lipeä ja tunsin katkeruutta kaikkia ihmisiä kohtaan ja tunsin katkeruutta kansaa kohtaan, joka karjalauman kaltaisena mylvi temppelin edessä yhtä tyhmänä ja älyttömänä kuin ennenkin eikä ollut oppinut mitään kokemastaan.

Satama raunioineen oli autio kuin kuolema, mutta tyhjien korien kasasta irtaantui ihmisen haamu ja ryömi minua vastaan käsiensä ja polviensa varassa. Hän oli pieni, laiha mies, jonka jäsenet riittämätön ravinto oli vääristänyt jo hänen lapsuutensa päivinä. Hän kostutti mustuneella kielellä suutaan ja katsoi minuun hurjistunein silmin ja sanoi: »Etkö sinä ole Sinuhe, kuninkaallinen lääkäri, joka sidoit köyhien haavoja Atonin nimeen?» Hän nauroi kauhealla äänellä ja kohottautui maasta osoittamaan minua sormellaan ja sanoi: »Etkö sinä ole Sinuhe, joka jaoit kansalle leipää ja sanoit: Tämä on Atonin leipä, ottakaa ja syökää Atonin nimeen. Jos niin on, anna kaikkien manalan jumalien nimeen minulle pala leipää, sillä olen piilotellut monta päivää vartijain silmien edessä enkä ole rohjennut laskeutua edes virtaan juodakseni. Kaikkien manalan jumalien nimeen, anna minulle pala leipää, sillä sylki on jo kuivunut suussani ja mahani käy vihreäksi kuin ruoho.»

Mutta minulla ei ollut leipää antaa hänelle eikä hän sitä odottanutkaan, sillä hän tuli luokseni vain pilkatakseen minua oman katkeruutensa tähden. Hän sanoi: »Minulla oh maja, ja joskin se oli kurja maja ja haisi mädiltä kaloilta, se oli minun majani. Minulla oli vaimo, ja joskin hän oli ruma ja nääntynyt ja laiha, hän oli minun vaimoni. Minulla oli lapsia, ja joskin he näkivät nälkää silmieni edessä, he olivat lapsiani. Missä on nyt majani ja missä on vaimoni ja missä ovat lapseni? Sinun jumalasi heidät vei, Sinuhe, Aton, kaiken hävittäjä, kaiken tuhooja vei heidät eikä minulla enää ole muuta kuin rapaa kourissani ja kohta kuolen enkä pahoittele sitä.»

Hän istuutui maahan edessäni ja paineli nyrkein turvonnutta vatsaansa ja tuijotti hurjistunein silmin eteensä ja kuiskutti minulle: »Sinuhe, ehkä leikkimme oli kuitenkin kaiken arvoinen, sillä vaikka minä kuolen ja toverini ovat kuolleet, jää kenties muisto meistä kansan suuhun. Muisto meistä jää kenties niiden sydämiin, jotka tekevät työtä käsillään ja saavat selkäänsä kepiniskuja, ja he muistavat meitä vielä silloin, kun sinun Atonisi on ammoin unohtunut ja faraosi kirottu nimi on hakattu pois kaikista kirjoituksista. Kenties hämärä muisto meistä jää kansan mieleen ja lapset imevät tiedon meistä jo äitiensä katkerasta maidosta ja oppivat meidän erehdyksestämme. Silloin he tietävät jo syntyessään sen, minkä me saimme oppia. He tietävät, ettei ole eroa ihmisen ja ihmisen välillä ja että rikkaan ja ylhäisen nahka repeää helposti, kun sitä viiltää veitsellä, ja että veri on verta, vuotipa se nälkäisestä tai kyllästyneestä sydämestä. He tietävät, ettei orjan ja köyhän tule luottaa faraoihin tai kuninkaallisiin lääkäreihin tai lakeihin tai ylhäisten sanoihin, vaan ainoastaan nyrkkiensä voimaan, ja heidän on itse säädettävä omat lakinsa. Joka ei ole heidän kanssaan, hän on heitä vastaan eikä tässä asiassa ole mitään armoa tai erotusta ihmisten välillä. Sydämessäsi näet sinäkään, Sinuhe, et ollut meidän kanssamme. Siksi olit meitä vastaan, vaikka jaoit meille leipää ja puhuit meille hämmentäviä sanoja faraon Atonista. Kaikki jumalat ovat samanlaisia ja kaikki faraot ovat samanlaisia ja kaikki ylhäiset ovat samanlaisia, vaikka eivät itse tunnustaisi sitä. Tämän sanon minä, Meti kalanperkaaja, eikä minulla ole mitään katumista sanoistani, koska kohta kuolen ja ruumiini heitetään virtaan ja häviää eikä minua enää ole. Mutta jotakin minusta jää vaeltamaan maan päälle ja tunnet minut rauhattomuutena orjien sydämissä ja salaisena kytönä heidän silmissään ja katkeruutena laihojen äitien maidossa heidän imettäessään kurjia lapsiaan. Minä Meti kalanperkaaja hapatan kaiken, kunnes kaikki on hapantunut ja viimeinen suuri taikina leivotaan.»

Hänen puheestaan ja silmistään näin, että onnettomuus ja pelko oli pimentänyt hänen järkensä. Mutta hän tavoitteli arpisilla käsillään polviani ja pidätti minua ja kuiskutti minulle: »Sinä, Sinuhe, joka olet oppinut paljon ja osaat lukea ja kirjoittaa, luulet tietysti, ettei kalanperkaaja osaa ajatella. Mutta joskin ajatteleminen on hankalaa ja tuottaa paljon vaivaa, on minulla ollut monta päivää ja yötä aikaa ajatella pureskellessani ruohoa ja imiessäni kalakorien suolaisia punoksia. Siksi tiedän jo, mikä oli erehdyksemme ja miksi meidän täytyi kuolla. Meillä näet oli jo valta ja maa oli meidän, mutta emme osanneet käyttää valtaamme, vaan tyydyimme rosvoamaan ja kinastelemaan saaliista ja juomaan itsemme juovuksiin hyötyäksemme kukin eniten vallastamme. Me söimme ja joimme itsemme kylläisiksi, kun meidän olisi pitänyt tappaa ja vielä tapettuamme tappaa ja tappaa tappamistamme, kunnes olisimme tappaneet kaikki, jotka eivät olleet kanssamme. Mutta emme olleet oppineet tappamisen taitoa kaikessa kurjuudessamme, vaan nälässä ja köyhyydessä kunnioitimme liiaksi ihmisen henkeä ja vasta tuo kissaeläin Pepitamon ja musta Eje opettivat meille tappamisen taidon tappaessaan meidät kaikki. Tämä opetus oli liian myöhäinen hyötyäksemme siitä, mutta piileskellessäni tyhjässä kaislakorissa olen nähnyt paljon unia tappamisesta ja nämä uneni jätän perinnöksi jälkeentuleviileni ja nämä uneni hiiviskelevät pimeässä, kun olen kuollut, ja hiipivät orjien ja köyhien uniin, kunnes heidän sormensä ja varpaansa alkavat nytkähdellä heidän nähdessään minun uniani, kun jo aikaa olen kuollut.»