Hän tuijotti minuun kuumeisin silmin ja puristeli polviani arpisilla käsillään. Silloin laskeuduin tomuun hänen eteensä ja kohotin käteni ja sanoin: »Meti kalanperkaaja, näen, että piilotat veistä ryysyjesi alla. Tapa siis minut, jos olen mielestäsi syyllinen. Tapa minut, Meti kalanperkaaja, sillä olen kyllästynyt näkemään unia enkä iloitse enää. Tapa minut, jos sillä voit hyvittää mielesi. Muuta palvelusta en näet enää voi sinulle tehdä.»
Hän otti kalanperkausveitsen vyöstään ja koetteli sitä arpiseen kämmeneensä ja katseli minua, kunnes hänen silmänsä hämärtyivät ja hän alkoi itkeä ja viskasi veitsen pois käsistään ja sanoi: »Tappaminen on hyödytöntä, nyt sen ymmärrän, eikä tappamalla voita mitään, koska veitsi iskee sokeasti syylliseen ja syyttömään. Ei, Sinuhe, unohda sanani ja anna minulle anteeksi pahuuteni, sillä iskiessään veitsensä ihmiseen ihminen iskee veitsensä veljeensä ja kenties me köyhät ja orjat ymmärsimme sen sydämissämme emmekä sen tähden osanneet tappaa. Siksi kenties me lopulta voitimme eivätkä suinkaan ne voittaneet, jotka tappoivat meidät, vaan he hävisivät ja menettivät itsensä tappaessaan. Sinuhe, veljeni, kenties tulee päivä, jona ihminen näkee ihmisen veljekseen tappamatta häntä. Olkoon siihen asti itkuni minun perintöni veljilleni, kun olen kuollut. Hiipiköön Metin, kalanperkaajan, itku köyhien ja orjien uniin, kun olen kuollut. Minun itkuuni tuudittakoot äidit laihoja lapsiaan uneen. Minun itkuni nyyhkyttäköön kivimyllyjen jyskeessä ajasta aikoihin, niin että jokainen, joka kuulee itkuni sydämessään, löytäisi veljensä ympäriltään.»
Hän taputteli arpisilla käsillään poskiani ja kyynelet putoilivat kuumina hänen silmistään käsilleni ja kalanperkaajan tympeä haju uhosi hänestä sieraimiini, kun hän sanoi: »Mene jo pois, veljeni Sinuhe, jotteivät vartijat tapaisi sinua ja sinulle koituisi vahinkoa tähteni, Mene pois, mutta seuratkoon itkuni sinua jokaisella askelellasi, kunnes silmäsi avautuvat näkemään kaiken, mitä minä nyt näen, niin että minun kyyneleni lopulta ovat sinulle helmiä ja jalokiviä kalliimmat. Tänä hetkenä en näet enää itke yksin, vaan minussa itkee orjuutettujen ja lyötyjen suku ajasta aikoihin. Minun kyyneleni ovat miljoonien ja taas miljoonien kyyneliä, jotka vanhentavat maailman ja tekevät sen arpiseksi kyynelistä. Vesi, joka virrassa juoksee, on niiden kyyneliä, jotka elivät ennen meitä, ja vesi, joka sataa maahan vieraissa maissa, on niiden kyyneliä, jotka syntyvät jälkeemme maailmaan. Kun tämän tiedät, et enää ole yksin, Sinuhe.»
Hän vajosi maahan edessäni ja hänen kouristuneet sormensa kaivoivat laiturin tomua ja hänen kyynelensä pyörivät harmaina helminä tomussa, mutta en ymmärtänyt hänen sanojaan, vaikka olin ollut valmis kuolemaan hänen kätensä kautta. Siksi pakenin pois hänen luotaan ja pyyhin hänen kyynelistään märät käteni olkavaatteeseeni ja hänen hajunsa viipyi tympeänä sieraimissani. Niin unohdin hänet ja seurasin jalkojani ja katkeruus syövytti kuin lipeä sydäntäni, sillä oma suruni ja yksinäisyyteni oli mielestäni suurempi kaikkien muiden surua ja yksinäisyyttä. Tällä tavoin veivät jalkani minut entisen kuparin valajan talon raunioiden luokse ja vastaani tuli säikähtyneitä lapsia, jotka piiloutuivat nähdessään minut, ja vaimot, jotka kaivelivat raunioita etsien talouskalujaan, peittivät kasvonsa nähdessään minut.
Entinen kuparinvalajan talo oli palanut ja sen saviseinät törröttivät nokisina ja vesilammikko oli kuivunut puutarhassa ja sykomorin oksat olivat mustat ja lehdettömät. Mutta raunioihin oli joku rakentanut katoksen ja näin siellä vesiruukun ja Muti tuli minua vastaan harmenneet hiukset mutaisina ja ontuen haavojaan, niin että luulin näkeväni hänen Kaansa ja kavahdin hänen edessään. Mutta hän kumarsi edessäni hoippuvin polvin ja sanoi ivallisesti: »Siunattu olkoon päivä, joka tuo herrani kotiin.»
Sen enempää hän ei jaksanut sanoa, sillä katkeruus tukahdutti hänen äänensä ja hän istuutui maahan ja peitti käsillä kasvonsa, jottei hänen olisi tarvinnut katsella minua. Hänen laihaan ruumiiseensa oli sarvilla lyöty monta haavaa ja hänen jalkansa oli ruhjoutunut, mutta haavat olivat jo arpeutuneet enkä osannut enää auttaa häntä, vaikka tutkin hänen haavansa auttaakseni häntä hänen estelyistään huolimatta, Kysyin häneltä: »Missä on Kaptah?»
Hän sanoi: »Kaptah on kuollut. Kerrotaan orjien surmanneen hänet nähdessään, että hän juotti viiniä Pepitamonin miehille ja kavalsi heidät.» Mutta en uskonut hänen sanojaan, sillä tiesin hyvin, ettei Kaptah voinut kuolla, vaan Kaptah elää aina, mitä hyvänsä tapahtuukin.
Muti ärtyi suuresti nähdessään epäuskoisuuteni ja sanoi: »Sinun on varmaan kevyt ja helppo nauraa nyt, Sinuhe, kun olet kaikin puolin saanut tahtosi lävitse ja nähnyt Atonisi juhlivan. Te miehet olette kaikki samanlaisia, ja miehistä on lähtöisin kaikki paha mitä maailmassa tapahtuu, sillä miehet eivät koskaan kasva täysikasvuisiksi, vaan pysyvät aina poikina ja viskelevät kivillä ja lyövät kepeillä toisiaan ja iskevät toistensa nenän verisiksi ja heidän suurin himonsa on tuottaa surua niille, jotka heitä rakastavat ja toivovat heille hyvää. Totisesti, enkö minäkin aina toivonut sinulle hyvää, Sinuhe, mutta mitä olen siitä saanut palkakseni. Ontuvan koiven ja sarvenhaavat jäseniini ja kourallisen mätiä jyviä puurokseni. Mutta itseni tähden en suinkaan valita, vaan Meritin tähden, joka oli aivan liian hyvä sinulle, koska olet mies, ja jonka syöksit ehdoin tahdoin kuolemaan yhtä varmasti kuin itse olisit puhkaissut veitsellä hänen sydämensä. Kyyneleni olen itkenyt kuiviin myös pienen Thotin tähden, joka oli kuin oma poikani ja jolle leivoin hunajaleivoksia koettaen parhaani mukaan lempeydellä tukahduttaa hänen hurjan, miehisen luontonsa. Mutta mitäpä sinä tästä kaikesta välität, vaan varmaan tulet hyvin tyytyväisenä luokseni piestynä ja naama rupisena ja tuhlattuasi kaiken rikkautesi, jotta makaisit katoksessa, jonka hankalasti ja suurella vaivalla olen rakentanut talosi raunioihin, ja jotta syöttäisin sinua. Lyönpä vetoa paljosta, että tuskin päivä ehtii laskea, kun jo alat naukua minulta olutta ja huomenna lyöt minua kepillä, kun en palvele sinua kyllin ahkerasti, ja panet minut tekemään työtä puolestasi maataksesi itse laiskana sillä sellainen on miesten luonto enkä lainkaan hämmästy sitä, vaan luulen jo tottuneeni kaikkeen enkä enää ällisty mitään, mitä vielä saatat keksiä.»
Tällä tavoin hän puhui minulle ja torui kiihkeästi minua ajattelematta sanojaan, kunnes hänen motkotuksensa kävi minulle niin kotoiseksi, että muistin äitiäni Kipaa ja muistin Meritiä ja sydämeni valahti täyteen sanomatonta haikeutta ja kyynelet alkoivat tulvia silmistäni. Sen huomatessaan hän hätääntyi suuresti ja sanoi: »Käsität kai, Sinuhe, yltiöpäinen mies, etten tarkoita pahaa kaikella, mitä puhun, vaan puhun vain opiksesi. Minulla on tosiaan kourallinen jyviä vielä kätkössä ja aivan heti jauhan ne ja keitän sinulle hyvän puuron ja kuivista kaisloista valmistan sinulle vuoteen raunioihin ja kenties voit vähitellen taas aloittaa ammattisi harjoittamisen, niin että pysymme hengissä. Älä kuitenkaan huolehdi tästä, sillä olen käynyt pesemässä pyykkiä rikkaitten taloissa, missä on paljon verisiä vaatteita, ja siten voin vieläkin ansaita ja luulen saavani lainatuksi ruukullisen olutta ilotalosta, jossa sotilaat ovat majailleet, niin että voit ilahduttaa sydäntäsi. Älä toki itke noin katkerasti, Sinuhe poikani, sillä itku ei enää pyhitä mitään ja pojat ovat poikia ja heidän pitää tehdä kujeitaan ja kärsiä kolttosistaan ja murtaa äitiensä ja vaimojensa sydämet eikä sille voi mitään, vaan niin on ollut ja niin on aina oleva. En kuitenkaan soisi, että enää kuljettaisit uusia jumalia tähän taloon, sillä jos niin teet, pelkään, ettei koko Thebasta enää jää kiveä kiven päälle. Tätä toivon, vaikka olenkin vain vanha, yksinkertainen vaimo enkä pysty neuvomaan oppinutta miestä. Joskin Merit oli minulle rakkaampi kuin oma tyttäreni, mikäli tätä asiaa osaan arvostella, vaikka minulla ei ole omia lapsia, koska olen ruma nainen ja halveksin suuresti miehiä, joskin hän oli minulle rakkaampi kuin oma tyttäreni, niin minun on sittenkin sanottava, ettei hän suinkaan ole ainoa nainen maailmassa, vaan maailmassa on muitakin naisia, joiden kanssa sydämesi voi iloita, kunhan lakkaat parkumasta ja rauhoitut ja annat ajan kulua. Totisesti, Sinuhe, aika on armahtavin lääke kaikista lääkkeistä ja aika sataa kuin hiekka surusi ylle ja tulet huomaamaan, että maailmassa on muita naisia, jotka hyvin voivat rauhoittaa tuon pienen kapineen esivaatteesi alla, niin että tyydyt ja Uhot jälleen, kun kerran tuo asia on miehille kaikkein tärkein. Voi sinua, Sinuhe, herrani, miten laihaksi olet käynyt ja miten poskesi ovat painuneet kuopalle enkä enää tunne sinua. Mutta keitän sinulle hyvän puuron ja nuorista kaislanversoista valmistan muhennoksen ja lainaan oluttakin sinua varten, kunhan vain lakkaat itkemästä.»