Hänen sanansa saivat minut häpeämään kyyneliäni, niin että rauhoituin ja sanoin hänelle: »En suinkaan tullut tänne vaivoiksesi, rakas Muti, vaan lähden kohta jälleen enkä kenties palaa pitkään aikaan, jos palaan koskaan. Siksi tahdoin ennen lähtöäni nähdä talon, jossa olen ollut onnellinen, ja ennen lähtöäni tahdoin sivellä kädelläni sykomorini rosoista runkoa, ja ennen lähtöäni tahdoin kädelläni koskea taloni kynnyskiveä, jota Meritin ja pienen Thotin jalat olivat kuluttaneet. Äläkä näe vaivaa tähteni, Muti, sillä sinun viljaasi en voi syödä, koska tiedän, että Thebassa vallitsee suuri puute, vaan koetan lähettää sinulle vähän hopeaa, jotta tulisit toimeen ollessani poissa. Mutta sanojesi tähden siunaan sinua, Muti, kuin olisit oma äitini, sillä sinä olet hyvä nainen, vaikka sanasi toisinaan pistävät kuin ampiaiset.»
Muti alkoi nyyhkyttää ja pyyhki karkealla kädenselällään nenäänsä eikä päästänyt minua menemään, vaan viritti tulen ja valmisti minulle ruokaa köyhistä varoistaan ja minun oli pakko syödä, jotten olisi loukannut häntä, vaikka jokainen pala tarttui katkerana kurkkuuni. Muti katseli syöntiäni päätään nyökytelien ja tuhautelien nenäänsä ja sanoi: »Syö, Sinuhe, syö, yltiöpäinen mies, vaikka jyväni ovatkin mätiä ja ruokani täysin kelvotonta ja epäonnistunutta enkä käsitä, mikä minua tänään vaivaa, kun tuskin saan tulta viritetyksi ja leipäni on tuhkaista. Mutta syö, Sinuhe, sillä hyvä ruoka parantaa kaikki surut ja hyvä ruoka vahvistaa ruumiin ja ilahduttaa sydäntä eikä ole mitään parempaa kuin hyvä ruoka, kun ihminen on itkenyt paljon ja tuntee olonsa orvoksi. Arvaan sinun taas lähtevän matkoille ja pistävän tyhmän pääsi kaikkiin verkkoihin ja ansoihin, jotka tiellesi osuvat, mutta sille en voi mitään enkä osaa estää sinua. Syö sentähden, jotta jaksaisit, Sinuhe, ja palaa kerran, niin siunaan taas päivää, jona palaat, herrani, ja odotan uskollisesti sinua. Äläkä suinkaan huolehdi minun tähteni, jos sinulla on pula hopeasta, kuten arvaan, koska syötit leipinä kaiken rikkautesi köyhille ja orjille, jotka suinkaan eivät tästä kiittäneet sinua, vaan pilkkasivat tyhmyyttäsi. Ole huoletta minusta, sillä joskin olen jo vanha ja onnun haavojeni tähden, olen varsin sitkeä ja ansaitsen kyllä leipäni pyykinpesulla ja leipomisella, niin kauan kuin leipää on Thebassa, kunhan vain kerran palaat, herrani.»
Tällä tavoin istuin pimeään asti entisen kuparinvalajan talon raunioissa ja Mutin virittämä pieni tuli valaisi orpona nokista pimeää. Kuitenkin tämä paikka oli minulle ainoa koti, mikä minulla oli maailmassa. Siksi silitin kädelläni sykomorin rosoista runkoa ajatellen, etten luultavasti enää koskaan palaisi, ja silitin kädelläni taloni kulunutta kynnyskiveä ajatellen, etten varmaan enää koskaan palaisi, ja koskin kädelläni Mutin kyhmyistä äidinkättä ajatellen, että varmaan olisi paras, jos en koskaan palaisi, kun aina tuotin vain surua ja onnettomuutta niille, jotka minua rakastivat. Siksi minun oli parempi elää ja kuolla yksin, kuten olin yksin tullut pimeässä virran poikki pietyssä kaislaveneessä syntymäni yönä.
Tähtien sytyttyä ja vartijain alkaessa lyödä keihäänvarsilla kilpiään sataman raunioituneilla kujilla säikyttääkseen kansaa hyvästelin Mutia ja lähdin pois entisestä kuparinvalajan talosta Theban köyhien kaupunginosassa palatakseni vielä kerran faraon kultaiseen taloon. Mennessäni katuja pitkin rantaan hehkui yötaivas jälleen punertavana Theban yllä ja valot loistivat valtakaduilta yöhön ja soittopelien raju helinä kantautui korviini keskikaupungilta, sillä tämä yö oli farao Tutankhamonin valtaanastumisen yö ja juhlayö Thebassa.
7
Mutta samana yönä työskentelivät vanhat papit uutterasti Sekhmetin temppelissä ja puhdistivat pois sen lattian kivilaattojen väliin kasvaneen ruohon ja kohottivat leijonanpäisen kuvan jälleen paikoilleen ja pukivat sen punaiseen pellavaan ja koristivat sen sodan ja hävityksen tunnusmerkein. Sillä kruunattuaan Tutankhamonin molempien valtakuntain kruunuilla, punaisella ja valkoisella kruunulla, lilja ja papyruskruunulla, Eje sanoi Horemhebille:
»Nyt on hetkesi tullut, haukan poika. Anna puhaltaa torviin ja julista sota alkaneeksi. Päästä veri puhdistavana tulvana huuhtomaan Kemin maata, jotta kaikki olisi niinkuin ennen ja kansa unohtaisi väärän faraon muiston.»
Siksi seuraavana päivänä farao Tutankhamonin leikkiessä kultaisessa talossaan nukkeineen hautajaisia kuninkaallisen puolisonsa kanssa ja Ammonin pappien vallastaan juopuneina suitsuttaessa pyhää savua suuressa temppelissä ja kirotessa lakkaamatta farao Ekhnatonin nimeä hamaan iankaikkisuuteen Horemheb antoi puhaltaa torviin kaikissa kadunkulmissa ja Sekhmetin temppelin kupariportit avattiin selkoselälleen ja Horemheb marssi valiojoukkoineen pitkin oinasten tietä juhlasaatossa uhraamaan Sekhmetille. Papit olivat saaneet osansa ja kivenhakkaajain taltat murtivat kiveä kaikissa temppeleissä, palatseissa ja haudoissa hävittääkseen ainaisiksi ajoiksi farao Ekhnatonin kirotun nimen kaikista kirjoituksista, jotta hänen muistonsakin unohtuisi. Farao Tutankhamon oli saanut osansa, sillä kuninkaalliset rakennusmestarit neuvottelivat jo keskenään hänen hautansa paikasta. Eje oli saanut osansa, sillä faraon oikealla puolella hän hallitsi Kemin maata määräten veroista, oikeudenkäytöstä, lahjoista, suosionosoituksista ja faraon pelloista. Nyt oli Horemhebin vuoro ja hänkin sai osansa ja minä seurasin häntä Sekhmetin temppeliin, sillä hän tahtoi näyttää minulle valtansa kaikessa suuruudessaan, kun hän nyt vihdoin sai sodan, jonka saadakseen oli juonitellut ja tehnyt työtä koko ikänsä.
Minun on kuitenkin sanottava Horemhebin kunniaksi, että hän halveksi voittonsa hetkenä kaikkea ulkonaista loistoa ja tahtoi vaikuttaa kansaan käytöksensä yksinkertaisuudella. Sen tähden hän ajoi temppeliin jykevissä sotavaunuissa eivätkä sulat liehuneet hänen hevostensa päitten yllä eikä kulta hehkunut hänen pyöriensä puolista. Sen sijaan viiltelivät teräviksi hiotut kuparisirpit vihisten ilmaa hänen vaunujensa molemmin puolin ja hänen keihäsmiehensä ja ampujansa marssivat suorissa riveissä hänen jäljessään ja heidän paljaitten jalkojensa läiske oinastenkujan kiviin oli tahdikas ja mahtava kuin meren jyminä rantakallioihin ja neekerit takoivat marssiessaan rumpuja, jotka oli päällystetty ihmisten nahalla.
Vaiti ja pelokkaasti katseli kansa hänen pitkää hahmoaan, joka kohosi päitten yläpuolelle sotavaunuista, ja hänen joukkojaan, jotka kiilsivät hyvinvointia koko maan kärsiessä nälkää. Vaiti katseli kansa Horemhebin marssia Sekhmetin temppeliin kuin aavistaen kohmelossaan juhlayön jälkeen, että sen kärsimykset vasta nyt olivat alkamassa. Mutta Sekhmetin temppelin edessä Horemheb laskeutui sotavaunuista ja astui temppeliin ja hänen päällikkönsä seurasivat häntä ja papit ottivat heidät vastaan kasvot, kädet ja vaatteet tuoreen veren tahrimina ja johtivat heidät Sekhmetin kuvan eteen. Jumalatar oli puettu punaiseen vaatteeseen ja vaate oli kostutettu uhrien verellä, niin että se liimautui kiinteästi hänen kivistä vartaloaan vasten ja hänen kiviset rintansa kohosivat ylpeinä ja verta pisaroivina näkyviin punaisen vaatteen alta. Temppelin hämärässä näytti hänen raju leijonanpäänsä liikkuvan ja hänen jalokivisilmänsä tuijottivat elävinä Horemhebiin, kun Horemheb pusersi kourissaan alttarin edessä rikki uhrien lämpimät sydämet ja rukoili häneltä voittoa. Papit hyppivät hänen ympärillään riemunhyppyjä ja haavoittivat itseään veitsillä ja huusivat yhteen ääneen: