»Palaa voittajana, Horemheb, haukan poika. Palaa voittajana ja jumalatar on laskeutuva elävänä luoksesi ja syleilevä sinua alastomuudellaan.»
Mutta Horemheb ei antanut pappien hyppimisen ja huutojen häiritä mielenrauhaansa, vaan suoritti säädetyt juhlamenot kylmäverisen arvokkaasti ja poistui sitten temppelistä. Hänen uhratessaan oli määrätön joukko pelästynyttä kansaa torvien kutsumana kerääntynyt temppelin esipihaan ja torille temppelin ulkopuolelle. Astuttuaan ulos temppelistä Horemheb kohotti veriset kätensä ja puhui kansalle ja sanoi:
»Kuulkaa minua, kaikki Kemin kansa, kuulkaa minua, sillä olen Horemheb, haukan poika, ja kannan käsissäni voittoa ja kuolematonta kunniaa kaikille niille, jotka tahtovat seurata minua pyhään sotaan. Tänä hetkenä jyrisevät heettiläisten sotavaunut Siinain erämaassa ja heidän etujoukkonsa hävittävät alamaata eikä Kemin maata koskaan vielä ole uhannut niin suuri vaara kuin nyt, sillä heettiläisten rinnalla hyksojen muinainen valta oli lempeä ja armelias. Heettiläiset tulevat ja heidän lukunsa on määrätön ja heidän julmuutensa on kauhistus kaikelle kansalle. He hävittävät kotinne ja puhkaisevat silmänne, raiskaavat vaimonne ja vievät lapsenne orjuuteen kivimyllyjä vääntämään. Vilja ei kasva heidän sotavaunujensa jäljessä ja maa muuttuu erämaaksi siellä, missä heidän hevostensa kaviot tallaavat maata. Siksi sota, jonka heitä vastaan julistan, on pyhä sota, sillä se on sota henkenne puolesta ja Kemin maan jumalien puolesta, lastenne ja kotienne puolesta, ja jos hyvin käy, valloitamme Syyrian takaisin lyötyämme heettiläiset ja Kemin maan rikkaus on palaava, entinen hyvinvointi on palaava ja jokainen saa jälleen mittansa täytenä. Kyllin kauan ovat jo muukalaiset häpäisseet Kemin maata, kyllin kauan on ilkuttu heikkouttamme ja naurettu aseittemme häpeää. Nyt on hetki tullut ja minä olen palauttava ennalleen Kemin maan sotaisen kunnian. Jokaiselle miehelle, joka tahtoo minua seurata vapaaehtoisesti, takaan hänen mittansa viljaa, takaan osuuden saaliista, ja totisesti saalis on oleva suuri, niin että ne, jotka palaavat kanssani voiton päivänä, palaavat rikkaampina kuin ovat osanneet uneksia. Mutta mies, joka ei vapaaehtoisesti seuraa minua, joutuu seuraamaan minua pakosta ja saa kantaa niska vääränä ase miesten taakkoja ja kärsii vain pilkkaa ja häpeää saamatta osaansa saaliista. Siksi uskon ja toivon, että jokainen mies Egyptinmaassa, jolla on miehen sydän ja joka pystyy kohottamaan keihään käsivarrellaan, seuraa minua vapaaehtoisesti. Nyt meillä on puute kaikesta ja nälkä seuraa kintereillämme, mutta voittoa seuraavat yltäkylläiset päivät ja jokainen, joka kuolee taistelussa Kemin maan vapauden puolesta, astuu suoraan autuaiden kentille eikä hänen tarvitse huolehtia ruumiinsa säilymisestä, vaan Egyptin jumalat huolehtivat hänestä. Vain kaiken ponnistaen voi kaiken voittaa. Siksi Egyptin naiset, punokaa hiuksenne jousenjänteiksi ja lähettäkää riemuiten miehenne ja poikanne pyhään sotaan. Egyptin miehet, takokaa korunne keihäänkärjiksi ja seuratkaa minua, niin annan teille sodan, jonka veroista maanpiiri ei vielä koskaan ole nähnyt. Suurten faraoiden henget nousevat taistelemaan rinnallamme. Kaikki Egyptin jumalat, ensimmäisenä suuri Ammon, taistelevat rinnallamme. Me viskaamme heettiläiset takaisin mustasta maasta, niinkuin tulva viskaa tieltään oljenkorret. Me valloitamme takaisin Syyrian rikkaudet ja pesemme verellä Egyptin häpeän. Kuulkaa minua, kaikki kansa. Horemheb, haukan poika, voittaja, on puhunut.»
Hän lopetti ja päästi veriset kätensä vajoamaan ja hänen mahtava rintansa läähätti ponnistuksesta, sillä hän oli huutanut hyvin kovaa. Hänen lopetettuaan puhallettiin torviin ja sotilaat takoivat keihäänvarsilla kilpiään ja polkivat jalkojaan maahan ja siellä täällä puhkesi huuto kansanjoukosta, kunnes huuto paisui myrskyksi ja kaikki kansa huusi riemuiten ja kohotteli käsiään ja veri kohosi ihmisten päähän ja he huusivat entistä kovemmin, vaikka monet luullakseni eivät lainkaan tienneet, miksi huusivat. Horemheb hymyili ja nousi jälleen sotavaunuihinsa. Sotilaat raivasivat hänelle tien ja raivokkaana riemusta tervehti kansa häntä oinasten tien molemmin puolin. Silloin ymmärsin, että kansan suurin riemu on saada huutaa yhdessä eikä ole paljon väliä sillä, minkä vuoksi huudetaan, vaan huutaessaan muiden mukana jokainen tuntee itsensä väkeväksi ja asian, jonka vuoksi huutaa, ainoaksi oikeaksi asiaksi. Mutta Horemheb oli varsin tyytyväinen ja kohotteli vaunuista pöyhkeilevästi käsivarsiaan tervehtien kansaa.
Hän ajoi suoraan satamaan noustakseen ylipäällikön sotalaivaan ja lähteäkseen kiireesti Memfikseen, sillä hän oli jo viipynyt liian kauan Thebassa ja viimeisten viestien mukaan heettiläiset laidunsivat hevosiaan Taniksessa. Minä nousin laivaan hänen mukanaan eikä kukaan estänyt minua, kun menin hänen luokseen ja sanoin hänelle:
»Horemheb, farao Ekhnaton on kuollut enkä sen tähden enää ole kuninkaallinen kallonporaaja, vaan olen vapaa menemään ja tulemaan kuten itse haluan eikä mikään pidätä minua. Siksi aion seurata sinua ja lähteä sotaan kanssasi, koska kaikki on minusta samantekevää enkä enää iloitse mistään. Haluan näet nähdä, minkä siunauksen tuo mukanaan sota, jonka puolesta olet koko ikäsi puhunut. Totisesti tahdon sen nähdä ja tahdon nähdä, onko sinun valtasi parempi kuin Ekhnatonin valta vai manalan hengetkö vain hallitsevat maailmaa.»
Horemheb ilahtui suuresti ja sanoi: »Olkoon tämä hyvä enne, vaikka totisesti en olisi osannut ajatella, että sinä, Sinuhe, ilmoittaudut ensimmäisenä vapaaehtoisesti tähän sotaan. Ei, sitä en uskonut sinusta, koska tiedän sinun rakastavan enemmän mukavuutta ja pehmeitä vuoteita kuin sodan hankaluuksia. Tosin olin ajatellut, että valvoisit minun etujani Thebassa viljellen ahkerasti tuttavuuksiasi kultaisessa talossa, mutta kenties on parempi näin, sillä sinä olet yksinkertainen mies ja kuka hyvänsä vetää sinua huulesta ja uskottelee sinulle juttunsa, niin että jos seuraat minua, minulla on ainakin pystyvä lääkäri mukanani, ja luulen tarvitsevani sellaista. Totta vie, Sinuhe, oikein nimittivät sotilaani sinut Villiaasin pojaksi taistellessamme yhdessä khabireja vastaan, sillä ilmeisesti sinulla on villiaasin sydän, koska et pelkää heettiläisiä.»
Hänen puhuessaan minulle työnsivät soutajat laivan laiturista ja upottivat aironsa veteen ja laiva lähti lipumaan liehuvin viirein. Theban laiturit olivat valkoisina kansaa ja kansan huuto kantautui myrskynä korviimme. Horemheb hengitti syvään ja hymyili ja sanoi:
»Puheeni teki suuren vaikutuksen kansaan, kuten huomaat. Mutta menkäämme päällikönmajaani, sillä haluan pestä tämän jumalallisen veren käsistäni.» Seurasin häntä hänen laivamajaansa ja hän ajoi ulos kirjurinsa ja pesi pois veren käsistään haistellen käsiään ja sanoen kylmäverisesti: »Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, en olisi uskonut, että Sekhmetin papit uhraavat yhä ihmisuhreja. Mutta ukot varmaan innostuivat, sillä ainakaan neljäänkymmeneen vuoteen ei Sekhmetin temppelin portteja ole avattu. Ilmanko ihmettelin, miksi he vaativat juhlamenoja varten heettiläisiä ja syyrialaisia vankeja, mutta annoin heidän saada tahtonsa lävitse.»
Kauhistuin hänen sanojaan niin pahasti, että polveni kävivät hervottomiksi, mutta Horemheb sanoi huolettomasti: »Jos olisin tiennyt sen, tuskin olisin sallinut sitä, ja voit uskoa, Sinuhe, että hämmästyin, kun sain verestä lämpimän ihmissydämen kouraani alttarin edessä. Siksi minulla on kiire pestä käteni, mutta jos Sekhmet tästä taipuu suosiolliseksi aseillemme, on asia sen arvoinen, sillä totisesti tarvitsen kaiken avun, minkä voin saada ja enemmänkin, vaikka muutama hyvin taottu ja karkaistu keihäänterä olisi kenties parempi ja varmempi apu kuin Sekhmetin siunaus. Mutta antakaamme papeille, mikä papeille kuuluu, niin saamme muussa olla rauhassa heistä.»