Horemheb arveli tämän johdosta aivan oikein, että hänen haukkansa oli hänen mukanaan, ja muistaen palavaa puuta, jonka hän kerran oli nähnyt Siinain vuorilla, hän lähetti sanan keihäsmiehilleen ja ampujilleen ja kehoitti joukkojaan pikamarssein saapumaan erämaahan heettiläisten valmistamaa tietä pitkin, jonka varrella tuhansissa ja sadoissatuhansissa saviruukuissa oli riittävästi vettä suurillekin jalkajoukoille. Tällä tavoin hän aikoi käydä sotaa erämaassa, vaikka erämaa oli omiaan hyökkäysvaunutaisteluihin ja heettiläisten voima oli heidän hyökkäysvaunuissaan. Mutta luulen, ettei hänellä ollut muutakaan keinoa, sillä päästessään pakenemaan vimmastuneitten heettiläisten tieltä takaisin erämaahan hän ja hänen hyökkäysvaunujensa miehet ja hevoset olivat niin uupuneita, etteivät he kenties enää olisi päässeet hengissä palaamaan takaisin alamaahan. Eikä Horemheb halunnut jättää urheita sontakärsiään nääntymään yksin erämaahan, vaan päätti pysyä heidän luonaan ja kutsui sen tähden koko armeijansa erämaahan eikä tällaista ollut vielä koskaan ennen tapahtunut, sillä suuret faraot olivat käydessään sotia Naharanin maassa aina laivanneet joukkonsa Syyrian kaupunkeihin syksyisin ja jatkaneet vasta sieltä matkaa maitse. Niinä aikoina Syyria kuitenkin oli ollut Egyptin vallassa, kun taas Horemhebin vallassa enää oli vain Ghaza eikä hänellä ollut ylivaltaa merellä.
Kaiken, minkä tässä olen kertonut Horemhebin ensimmäisestä hyökkäyksestä heettiläisiä vastaan, tiedän hänen omista sanoistaan ja hänen miestensä kertomana ja taruista, joita jälkeenpäin kerrottiin hänen hyökkäyksestään, sillä itse en ollut hänen mukanaan enkä varmaan olisi hengissä tätä kirjoittamassa, jos olisin ollut hänen mukanaan. Vain vahvimmat ja sitkeimmät miehet nimittäin kestivät hänen mukanaan. Siksi hän jätti minut alamaahan seuraamaan jalkaväkeä sanoen, ettei hänellä hyökkäyksensä aikana ollut tilaisuutta parannella tai sitoa haavoja, vaan mies, joka putosi vaunuista tai haavoittui, sai jäädä makaamaan siihen mihin putosi ja itse valita, leikkasiko kurkkunsa poikki veitsellä vai jättäytyisikö heettiläisten armoille. Tässä hän arveli haavoittuneilla olevan kylliksi tuumimista venyessään maassa verissään, niin ettei heidän aikansa käynyt pitkäksi eivätkä he tunteneet haavojensa kipua tai kaivanneet siteitä ja voiteita haavoihinsa. Niinkuin kerrottiin, useimmat vaunuista pudonneet käyttivät veitsiään, mutta muutamat jättäytyivät heettiläisten käsiin ja heettiläiset nylkivät heidät valmistaakseen heidän nahoistaan lepohetkinä monenlaisia kukkaroita ja kirjailtuja pusseja, sillä tällaisessa käsityössä heettiläiset olivat hyvin taitavia.
Mutta miten paljon tässä kaikessa on totta, sitä en osaa sanoa, sillä Horemheb itse kerskaili mielellään ja hänen hyökkäysvaunu miehensä kerskailivat vielä enemmän. Tarkoitan niitä muutamia, jotka vielä sodan jälkeen olivat hengissä, eikä heidän kaikkiin juttuihinsa ole uskomista. Tarut taas ovat vielä tyhmempiä enkä edes viitsi kertoa, miten tarujen mukaan Horemheb haukan hahmossa lensi hyökkäysvaunujensa edellä ja säikytti hajalle heettiläisten hevoset, vaikka kerroinkin edellä myrskynpatsaasta ja tulipatsaasta, mutta sen kerroin vain osoittaakseni, miten tämä taru sai alkunsa. Joka tapauksessa hän tällä rajulla iskulla sai haltuunsa erämaan vesisäiliöt, joihin heettiläiset olivat keränneet sadattuhannet vesiruukkunsa hankalasti ja suurin kustannuksin pitkän ajan kuluessa, ja helpotti myös Ghazan piiritystä ja rohkaisi sen puolustajia lähettäessään heille Ghazan muurien edessä kaikkien miestensä yhteisenä karjuntana viestin: »Pitäkää Ghaza! Egyptin tähden pitäkää Ghaza!»
Mutta muuten saalis tältä retkeltä oli vähäinen eivätkä miehet, jotka seurasivat häntä hyökkäysvaunuissa, suinkaan rikastuneet tällä matkalla, sillä ruukut ovat vain ruukkuja, kun ne on juotu tyhjiksi, vaikka silloin tällöin erämaassa vesi saattaakin olla kullan arvoista. Ne miehet, jotka vastoin Horemhebin kieltoa laskeutuivat vaunuistaan Ghazan edustalla ryöstääkseen kiihkossaan heettiläisten leirin, saivat kaikki surkean kuoleman ja heidän päänsä jäivät seipäiden nenissä irvistelemään kohden Ghazan korkeita muureja ja heidän nahkansa täytettiin kaisloilla patjoiksi ja pieluksiksi heettiläisten päällikköjen telttoihin.
Mutta kenties ihmisenä ja lääkärinä en osaa kylliksi arvostaa tämän hyökkäyksen merkitystä, koska en itse ole sotilas. Kenties tämä hyökkäys tosiaan pelasti Egyptin, kuten Horemheb väitti, ja sotilaat, jotka seurasivat häntä, ansaitsivat siten katoamattoman kunnian. Mutta kunniastaan he eivät voineet leikata vaatteita itselleen eivätkä rakentaa taloja tai ostaa puutarhoja ja maata vanhuutensa turvaksi, ja luulen että useimmat heistä olisivat vaihtaneet tämän kunniansa kouralliseen hopeaa, jos olisivat saaneet valita. He näet napisivat suuresti saaliin vähyyttä ja kouriensa tyhjyyttä.
Jos itse olisin ollut mukana tällä hyökkäysretkellä, arvostelisin kenties sitä toisin, sillä varmaa on, että ankarassa vauhdissa ja vaunujen ryskeessä ja voitoissa on jotakin huumaavaa, joka päihdyttää sotilaan pahemmin kuin viini ja saa hänet unohtamaan kärsimyksensä. Minun osani oli vain nähdä tämän hyökkäyksen jäljet kantotuolistani erämaassa seuratessani jalkaväen mukana pikamarssein Horemhebin jäljessä helteessä, päivänpaahteessa ja kitkerässä tomussa. Enkä nähnyt muuta kuin siellä täällä vaunuista pudonneen ja niskansa taittaneen hyökkäysvaunumiehen ruumiin, jonka mustunutta mahaa erämaan korppikotkat repivät. En nähnyt muuta kuin nääntyneiden hevosten kuivuvia ruhoja ja särkyneitä ruukkuja, joista vesi oli vuotanut hiekkaan, ja heettiläisten vartijoiden ruumiita, jotka erämaan rosvot ja vapaajoukot olivat Horemhebin riennettyä ohitse rosvonneet paljaiksi ja silponeet ja kohottaneet seipäitten neniin vesisäiliöiden ympärille voiton merkiksi. Siksi on ymmärrettävää, etten osaa kertoa niin paljon katoamattomasta kunniasta ja voittojen päihtymyksestä kuin kärsimyksestä ja kuolemasta.
Vaellettuamme erämaassa pari näännyttävää viikkoa, vaikka vettä olikin yllin kyllin jokaisen päivänmatkan päässä heettiläisten ansiosta, näimme yöllä tulipatsaan nousevan vuorelta erämaan takaa ja tiesimme siten Horemhebin olevan siellä hyökkäysvaunuineen meitä odottamassa. Tämä yö erämaassa on jäänyt mieleeni, koska valvoin osaamatta nukkua ja koko ajan paistoi etäällä vuoren laelta punainen tulipatsas savua ja kipinöitä suitsuttaen ja tehden tähtien valon kalpeaksi punerruksellaan. Erämaa käy kylmäksi öisin paahtavien päivien jälkeen, ja päiväkausia paljain jaloin syövyttävässä hiekassa piikkipensaitten keskellä marssineet sotilaat huutavat ja valittavat unissaan, ikään kuin pahat henget kiusaisivat heitä. Siksi varmaan kansa luulee, että erämaa on täynnä paholaisia. Joka tapauksessa jo aamuyöllä puhallettiin torviin ja matka jatkui, vaikka yhä enemmän marssiin ja taakkojen kantamiseen tottumattomia miehiä kaatui joukosta pystymättä liikkumaan enää, sillä Horemhebin tulimerkki kiirehti meitä eteenpäin ja kaikkialta erämaasta riensi pieninä ryhminä ryysyisiä, mustiksi palaneita rosvoja ja vapaajoukkojen miehiä tulimerkkiä kohden vilkuillen ahnein silmin varustuksiamme, keihäitämme ja härkien rekiä. He eivät sekaantuneet meihin, vaan tottelivat vain Horemhebin tulimerkkiä, ja luulen, että he yhtä mielellään olisivat karanneet meidän kimppuumme ryöstääkseen meidät kuin heettiläisten kimppuun.
Mutta lähestyessämme Horemhebin leiripaikkaa näimme, että koko erämaan taivaanranta oli pölypilvien peitossa heettiläisten saapuessa valtaamaan takaisin vesisäiliöitään. Heidän tiedustelijansa ajoivat pieninä ryhminä hyökkäysvaunuineen pitkin erämaata ja karkasivat etujoukkojemme niskaan herättäen suurta kauhua miehissä, jotka eivät olleet tottuneet taistelemaan hyökkäysvaunuja vastaan eivätkä ylipäänsä olleet koskaan aikaisemmin taistelleet keihäin ja jousin tappaakseen. Siten joukkomme joutuivat suuren sekasorron valtaan ja monet juoksivat kauhuissaan hajalle erämaahan ja heettiläiset keihästivät heidät vaunuistaan. Onneksi Horemheb lähetti leiripaikastaan ne hyökkäysvaunut, jotka vielä pystyivät liikkumaan, auttamaan meitä, ja niin suuri oli heettiläisten kunnioitus Horemhebin miehiä kohtaan, että he jättivät meidät rauhaan ja vetäytyivät takaisin. Mutta voi myös olla niin, ettei tämä tapahtunut kunnioituksesta, vaan he olivat saaneet käskyn vain tiedustella ja häiritä meitä ryhtymättä taisteluun.