Heettiläiset eivät kuitenkaan sokaistuneet voitostaan, vaan pudottivat vaununjarrut kyntämään maata lähettääkseen kevyet hyökkäysvaunut jälleen edellään tutkimaan maastoa, sillä he olivat varovaisia ja kokeneita sotilaita ja varautuivat mielellään kaikilta yllätyksiltä, vaikka eivät uskoneet suuriakaan egyptiläisistä eivätkä tunteneet vielä Egyptin oveluutta. Raskaiden hyökkäysvaunujen rynnäkköä on kuitenkin vaikea hillitä, kun se kerran on alkanut, sillä nuo jättiläishevoset törmäävät pysähtymättä eteenpäin päästyään vauhtiin ja katkaisevat ohjaksensa ja särkevät vaunut, jos niitä liian rajusti pidättelee. Siksi niiden ajajilla on leveäteräinen keihäs, jolla he äärimmäisen hädän uhatessa voivat katkaista hevostensa kintut, milloin vaunut välttämättä on saatava pysähtymään.
Tällä kertaa heillä ei mielestään kuitenkaan ollut syytä tehdä sellaista, vaan he antoivat hevosten painua eteenpäin leveänä rivistönä eikä mikään varoittanut heitä, kunnes äkkiä maa vajosi heidän allaan ja he syöksyivät vaunuineen valtavaan hautaan, jonka Niilin mudantonkijat olivat kaivaneet ja naamioineet pensailla ja risuilla. Tämä hauta sulki koko laakson rinteestä rinteeseen ja raskaat hyökkäysvaunut sortuivat siihen ja monet kymmenet vaunut lensivät nurinniskoin kuoppaan, ennen kuin yllättyneet ajajat ehtivät kääntää hevosensa ajamaan pitkin haudan reunaa molempiin suuntiin, niin että hyökkäysvaunujen rivistö hajaantui. Kuullessani heettiläisten huudot kohotin pääni maasta ja näky, jonka näin, oli kauhistava, kunnes pöly kietoi kaiken peittoonsa.
Jos heettiläisillä olisi ollut kylliksi malttia ja he olisivat uskoneet tappionsa, he olisivat saattaneet vielä pelastaa ainakin puolet vaunuistaan ja tuottaa raskaan tappion egyptiläisille. He olisivat näet voineet ajaen pitkin haudan reunaa kääntää hevosensa täydessä vauhdissa ja ajaa takaisin tasangolle murtamiensa esteiden lävitse. Mutta he eivät voineet käsittää kärsineensä tappion, sillä he eivät olleet tottuneet tappioihin eivätkä voineet edes sydämessään myöntää, että heettiläiset saattoivat kärsiä tappion. Siksi heidän mieleensä ei juolahtanut paeta Egyptin vaunuttomien jalantaistelijain tieltä, vaan he ajoivat hevosensa kukkulain jyrkille rinteille saadakseen ne pysähtymään ylämäessä ja kääntyivät tarkastelemaan maastoa ja laskeutuivat vaunuistaan tutkimaan, miten pääsisivät haudan ylitse, ja pelastamaan hautaan vajonneita tovereitaan ja odottamaan pölypilvien laskeutumista suunnatakseen seuraavan iskun egyptiläisiin.
Mutta Horemheb ei suinkaan aikonut jäädä odottamaan heidän toipumistaan yllätyksestä, vaan antoi puhaltaa torviin ja julistaa joukoilleen, että hänen noituutensa oli suistanut heettiläisten sotavaunut, niin että heettiläiset olivat voimattomia. Hän lähetti jousimiehet kukkulain rinteille häiritsemään nuolillaan heettiläisiä ja antoi miestensä lakaista maata pensailla ja luudilla kohottaakseen entistä enemmän pölyä ilmaan, osaksi häiritäkseen heettiläisiä ja osaksi estääkseen omia miehiään näkemästä, miten peloittavan paljon heettiläisten sotavaunuja oli säilynyt ehjinä ja taistelukunnossa. Samaan aikaan hän määräsi osan joukoistaan vierittämään kiviä alas kukkulain rinteiltä ja sulkemaan uudelleen auki murretut esteet tehdäkseen voittonsa täydelliseksi ja saadakseen heettiläisten sotavaunut eheinä haltuunsa.
Tällä välin heettiläisten kevyet hyökkäysvaunurykmentit leiriytyivät tasangolle juottaakseen hevosensa ja korjatakseen valjaansa ja lujittaakseen vaunujen murtuneita pyöränpuolia. He näkivät pölyn tupruilevan kukkulain välissä ja kuulivat karjuntaa ja aseiden melskettä ja uskoivat raskaiden hyökkäysvaunujen ajavan egyptiläisiä ympäri maastoa tuhoten heitä kuin rottia.
Pölypilvien suojassa Horemheb lähetti urheimmat keihäsmiehet haudan luokse estämään heettiläisiä auttamasta ylös hautaan pudonneita tovereitaan ja täyttämästä hautaa. Mutta muut joukot hän lähetti sotavaunuja kohden kierittämään suuria kiviä edellään ja kiskomaan kiviä härkäreissä sulkeakseen hyökkäysvaunut ahtaaseen piiriin ilman liikkumisalaa ja jos mahdollista eristääkseen ne toisistaan. Pitkin kukkulain rinteitä kierivät pian suuret kivet hyökkäysvaunuja kohden, sillä egyptiläiset ovat aina olleet eteviä kivenkäsittelijöitä ja Horemhebin joukoissa oli liiankin lukuisasti miehiä, jotka olivat oppineet käsittelemään kiveä kivilouhkoksissa.
Heettiläiset alkoivat suuresti hämmentyä, kun pölypilvet eivät laskeutuneet eivätkä he voineet nähdä, mitä heidän ympärillään tapahtui, ja nuolet pudottivat heitä heidän seisoessaan vaunuissa tähystelemässä ympärilleen. Heidän päällikkönsä kinastelivat keskenään, sillä mitään tällaista he eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet eivätkä tienneet miten menetellä, koska heidän harjoituksissaan ei ollut opetettu, miten tällaisessa tilanteessa pitää menetellä. Siksi he tuhlasivat aikaa kinasteluun ja lähettivät muutamia hyökkäysvaunuja pölypilvien keskelle tiedustelemaan egyptiläisten asemia, mutta nämä hyökkäysvaunut eivät enää palanneet, vaan hevoset kompastuivat kiviin ja Horemhebin keihäsmiehet kiskoivat ajajat vaunuista ja kolhivat heidät hengiltä. Lopuksi heettiläisten päälliköt antoivat puhaltaa torviin kootakseen vaunut yhteen ja aloittivat rynnäkön palatakseen takaisin tasangolle järjestääkseen uudelleen joukkonsa. Mutta hyökätessään takaisin samaa tietä, mitä olivat tulleet, he eivät tunteneet enää tietä, vaan heidän hevosensa kompastuivat köysiin ja ansoihin ja heidän raskaat vaununsa kaatuilivat kiviin, niin että heidän lopuksi oli pakko laskeutua vaunuistaan ja taistella jalkaisin. He olivat urheita miehiä ja kokeneita sotilaita ja surmasivat paljon egyptiläisiä, mutta he eivät olleet tottuneet taistelemaan jalkaisin, vaan vaunuissa ylempänä muita. Siksi Horemhebin joukot voittivat heidät, mutta tätä taistelua kesti iltaan asti.
Illan lähestyessä tuli tuuli erämaasta ja puhalsi pois pölypilvet laaksosta ja paljasti taistelun näyttämön ja heettiläisten kauhean tappion, sillä he olivat menettäneet useimmat raskaista hyökkäysvaunuistaan ja lukuisia vaunuja ja hevosia oli kaikkine varusteineen joutunut eheinä Horemhebin käsiin. Mutta tästä huolimatta Horemhebin miehet uuvuksissaan ja kiihtyneinä taistelun vimmasta, haavoistaan ja veren hajusta pelästyivät suuresti nähdessään omat tappionsa, sillä egyptiläisiä makasi ruumiina laaksossa monin verroin enemmän kuin heettiläisiä. Eloonjääneet sanoivat kauhistuneina toisilleen: »Tämä on ollut hirveä päivä ja oli hyvä, ettemme nähneet ympärillemme taistellessamme, sillä jos olisimme nähneet heettiläisten paljouden ja omien kaatuneittemme luvun, olisi sydän varmaan hypähtänyt suuhumme emmekä olisi taistelleet kuin leijonat, niinkuin taistelimme.»
Mutta nähdessään tappionsa suuruuden viimeiset eloonjääneet heettiläiset, jotka yhä taistelivat vaunujensa ja surmattujen hevosten suojassa, puhkesivat kyyneliin ja sanoivat: »Meidän raskaat hyökkäysvaunumme, armeijamme kukka ja ylpeys, ovat hukassa ja taivas ja maaemo on hylännyt meidät. Eikä tämä erämaa varmaan enää ole maaemon maata, vaan kaikkien paholaisten maata. Siksi meidän on turha taistella enää, vaan laskekaamme aseemme.» Niinpä he upottivat keihäät eteensä maahan ja pudottivat aseet käsistään ja kohottivat kätensä ilmaan ja Horemheb antoi sitoa heidät köysillä, kuten vangit sidotaan, ja kaikki Niilin mutarotat tulivat heidän luokseen ihmettelemään heitä ja koskettelemaan sormella heidän haavojaan ja poimimaan siivekkäitä aurinkoja ja kaksoiskirveen kuvia heidän kypäreistään ja vaatteistaan.