»Tämän mukaan vallanperijä on tuon Atonin taivaallinen poika», sanoi Ptahor ja joi viiniä. »Saihan kuninkaallinen puoliso ilmestyksensä RaHerakhtin temppelissä ja synnytti sen jälkeen pojan. Sieltä hän toi mukanaan myös erittäin vallanhimoisen papin, johon oli mielistynyt. Hänen nimensä on Eje ja hän toimitti vaimonsa vallanperijän imettäjäksi. Hänellä on nimittäin tytär, jonka nimi on Nefritite ja joka on imenyt maitoa samasta nisästä vallanperijän kanssa ja leikkinyt lapsena palatsissa, hänen sisarenaan, niin että arvaat, mitä siitä tulee.» Ptahor joi lisää viiniä, huokasi ja sanoi: »Ah, ei ole vanhalle miehelle mitään suloisempaa kuin viini ja juoruaminen asioista, jotka eivät hänelle kuulu. Voi, poikani Sinuhe, jospa tietäisit, miten monta salaisuutta on haudattu vanhan kallonporaajan otsan taakse. Kenties siellä piilee kuninkaallisiakin salaisuuksia ja moni ihmettelee, miksi poikalapset eivät koskaan ole syntyneet elävinä palatsin naistaloissa, sillä se sotii kaikkia lääketieteen lakeja vastaan. Eikä hän, joka nyt makaa kallo puhkaistuna, suinkaan sylkenyt maljoihin voimansa ja ilonsa päivinä. Hän oli suuri metsästäjä ja elämänsä päivinä hän kaatoi tuhannen leijonaa ja viisisataa villihärkää, mutta montako nuorta neitoa hän kaatoi vuodekatoksensa varjossa, sitä tuskin naistalon kaitsijakaan pystyy laskemaan, mutta poikalapsi hänellä on vain kuninkaallisen Tejen kanssa.»
Tulin levottomaksi, sillä olin juonut viiniä. Siksi huokasin ja katsoin vihreätä kiveä sormessani. Mutta Ptahor jatkoi armottomasti:
»Suuren kuninkaallisen puolisonsa hän löysi metsästysmatkalla, hän, joka makaa. Sanotaan Tejen silloin olleen vain linnusta ja tyttö Niilin kaislikossa, mutta kuningas kohotti hänet rinnalleen hänen viisautensa tähden ja piti kunniassa myös hänen arvottomat vanhempansa ja täytti heidän hautansa mitä kalleimmilla lahjoilla. Eikä Tejellä ollut mitään hänen huvituksiaan vastaan, niin kauan kuin haaremin naiset eivät synnyttäneet poikalapsia. Tässä häntä suosi mitä ihmeellisin onni, jota ei voisi uskoa, ellei niin tosiaan olisi tapahtunut.
Mutta joskin hän, joka makaa, piti käyräsauvaa ja ruoskaa kädessään, niin suuri kuninkaallinen puoliso piteli kättä ja käsivartta. Kun kuningas valtiollisista syistä nai Mitannin kuninkaan tyttären päästäkseen ainaisiksi ajoiksi sodista Naharanissa, ylöspäin juoksevien virto jen maassa, sai Teje hänet uskomaan, että prinsessalla oli vuohenkavio siinä kohdassa, mihin miesten halu kohdistuu, ja että hän myös haisi vuohelta, niin ainakin kerrotaan, ja tämä prinsessa tuli tosiaan myöhemmin hulluksi.»
Ptahor vilkaisi minuun ja ympärilleen ja huomautti kiireesti: »Alä, Sinuhe, kuitenkaan koskaan usko tällaisia juttuja, sillä ne ovat pahanilkisten ihmisten juoruja ja kaikki tuntevat suuren kuninkaallisen puolison lempeyden ja viisauden ja tietävät hänen taitonsa valita pystyviä miehiä ympärilleen ja valtaistuimen ympärille. Niin on.»
Ptahor kaatoi maljastaan tilkkasen lattialle ja kohotti hurskaasti kasvonsa ylöspäin. Sitten hän vilkaisi sivulleen ja purskahti nauruun. »Terve, kärpäslätkän kantaja», hän huusi. »Sinäkö se vain olet? Käy istumaan ja juo tilkka kanssani. Emmehän ole aikoihin tavanneet.»
Ponnahdin seisomaan ja kumarsin maahan asti koskien käsilläni lattiaa, sillä meitä oli astunut läsnäolollaan kunnioittamaan valtikankantaja kuninkaan oikealla puolella ja kuninkaan sinetin vartija. Hän tuli yksin ja arvonmerkit olivat kolkon juhlalliset hänen käsissään. Hänen vanhat kasvonsa olivat surun murtamat ja kyyneleitä tippui hänen poskilleen. Ne olivat vilpittömiä surun kyyneleitä, sillä hän itki yhtä paljon itsensä tähden kuin faraon tähden. Minuun hän ei vilkaissutkaan, sillä tapa oli, ettei ylhäisentarvinnut nähdä alhaisia. Nämä olivat kuin ilmaa hänen ympärillään. Hän istuutui ja pudotti valtamerkin ja ruoskan kädestään, huokaisi ja sanoi kiukkuisesti:
»Hupsuutesi tähden annetaan paljon anteeksi, kallonporaaja, mutta ei sinun sovi nauraa surun ja valituksen talossa.» Käsillään hän teki kysyvän eleen.
»Aamuun asti», sanoi Ptahor. »Mutta kun kerran emme ole savimajassa, kuten eräs viisas mies on ammoin sanonut, niin sopu sinunkin juoda lasi viiniä kanssamme, sillä viini sopii yhtä hyvin murheeseen kuin iloon. Mutta miksi olet yksin ja astut kuin varjo, ystäväni? Miksi eivät palvelijat ja ylhäiset enää parveile ympärilläsi kuin kärpäset hunajakakun kimpussa?»
Sinetin vartija pyyhki kyynelet poskiltaan ja hymyili alakuloisesti. »Valta on kuin ruoko ihmisen käsissä», hän sanoi. »Ruoko katkeaa, mutta viisas lintu hypähtää ajoissa keinumaan toisen kaislan nenään. Siksi kenties juonkin maljan viiniä kanssasi, Ptahor, vaikka se ei kuulu tapoihini, sillä sanoit oikein. Viini lääkitsee surullisen sydämen.»
»Joko näin pian?» kysyi Ptahor. Sinetinvartija levitti kätensä ilmaisemaan voimattomuutta.
»Minua ei päästetty edes valvomaan kuolevan herrani vuoteen ääressä», hän sanoi. »Ammonin kautta, kiittämättömyys on maailman palkka. Faraon sinetin on suuri kuninkaallinen puoliso ottanut haltuunsa ja varuskunta kuulee vain hänen ääntään. Hänen rinnallaan seisoo väärä pappi, ja vallanperijä, totisesti, vallanperijä tuijottelee eteensä kuin vasikka, jonka hoitaja taluttaa, mihin tahtoo.»
»Papeista puhuen», sanoi Ptahor ja kaatoi maljaan viiniä sinetinvartijalle, sillä palvelijat olivat hävinneet hänen tullessaan. »Papeista puhuen, niin sanoakseni, kerroin juuri ystävälleni Sinuhelle, miten nuoruuteni päivinä kerran pyramidien luona raaputin minäkin nimeni suuren sfinksin käpälään muiden matkaili jäin tavoin, jotta ei nimeni koskaan unohtuisi.»
Sinetinvartija vilkaisi kohteliaasti minuun, mutta ei nähnyt minua. »Ash, Aton», hän sanoi ja teki käsillään hurskaasti Ammonin merkin. »Atonin temppelin portin saranat ovat ruostuneet eikä hallitsija enää vuosiin ollut kiinnostunut hänestä. Kutsuihan hän mieluummin muukalaisen jumalan itseään parantamaan. Sekin oli oikku.» Hän vilkaisi taas minuun ja varmaan näki minut, sillä hän kiirehti lisäämään. »Jumalille sallitaan heidän oikkunsa, sillä jumalien luonto on oikukas.»
»Kuitenkin vallanperijä puhuu Atonista», yritti Ptahor.
»Vallanperijä», sanoi sinetinvartija äärimmäisen halveksivasti. »Vallanperijä on hullu ja sairas. Sanokaa minun sanoneen, ennen kuin farao on Kuoleman talossa, pukee suuri kuninkaallinen puoliso parran leukaansa ja sitoo leijonanhännän vyötäisilleen ja istuu oikeutta kuninkaallinen päähine päässään. Pappi tietysti villitsee häntä, mutta voitte myös sanoa minun sanoneen, että kuningattaren on tehtävä liitto Ammonin kanssa, jos hän aikoo hallita Egyptiä.» Hän joi viiniä ja hänen silmänsä sulivat märiksi. »Totisesti», hän sanoi, »totisesti jumalat ovat oikullisia. Ammonille olen uhrannut uhraamasta päästyäni, hänen ylipappiaan olen kumartanut isänäni, ylimpänä rakentajana olen hukuttanut Egyptinmaan hänen temppeleihinsä, mutta korkeintaan Seth kaikkine paholaisineen minua siitä kiittää.» Hän joi viiniä ja alkoi itkeä. »Minä olen vain vanha koira», hän nyyhkytti. »Vanha koira minä olen ja karvat ovat kuluneet selästäni, niin että olen karvaton. Voi, minä olin jakkara kuninkaani jalkojen alla ja kuningas polki lempeästi pääni tomuun edessään.» Hän joi viiniä, viskasi kultaisen ruoskan lattialle ja repäisi kalliin pukunsa. »Turhuuksien turhuus», hän sanoi, »mutta minulla on hauta, kalliisti varustettu, eivätkä he sitä voi minulta riistää. Minun ikuista lepoani he eivät voi riistää kuninkaani oikealla puolella, vaikka olen vain vanha, karvaton koira.» Hän laski päänsä käsiensä väliin ja itki katkerasti.