Azirun piiritys oli kuitenkin ollut vain poikien kujeilua heettiläisten julman ja johdonmukaisen piirityksen rinnalla. Sillä heettiläiset viskelivät yötä päivää tulta linnoitukseen ja taloihin ja he viskelivät kaupunkiin myrkyllisiä käärmeitä suljettuina saviruukkuihin, jotka särkyivät pudotessaan Ghazan kiviin, ja he viskelivät sinne raatoja ja vangiksi saamiaan egyptiläisiä he viskelivät sidottuina Ghazaan heittokoneillaan, niin että he murskaantuivat Ghazan muureja vasten. Eikä Ghazassa ollut enää monta elävää asukasta saapuessamme sinne ja palaneiden talojen luolista nousi meitä vastaan vain muutamia kauhistaviksi varjoiksi laihtuneita vaimoja ja vanhuksia. Kaikki lapset olivat kuolleet Ghazassa ja kaikki miehet olivat saaneet raataa itsensä hengiltä Rojun ruoskan alla korjatessaan muurien vaurioita! Eikä kukaan henkiinjäänyt osoittanut iloa nähdessään Egyptin armeijan marssivan sisään murtuneista porteista, vaan naiset huitoivat meille luisevilla nyrkeillään ja vanhukset kirosivat meitä. Horemheb antoi jakaa heille viljaa ja olutta ja monet heistä kuolivat samana yönä suuriin tuskiin, sillä heidän saadessaan syödä ensimmäisen kerran kuukausimääriin itsensä kylläisiksi heidän nääntynyt vatsansa ei kestänyt sitä, vaan he kuolivat. Myös luulen, että he piirityksen aikana olivat kärsineet niin suuresti kauhun ja voimattoman vihan tähden, ettei elämästä enää ollut heille iloa.
Jos osaisin, tahtoisin kuvata Ghazan sellaisena kuin sen näin voiton päivänä marssiessamme sisään Ghazan murtuneista porteista. Tahtoisin kuvata kuivuneet ihmisennahat, jotka riippuivat muurilta, ja mustuneet ihmiskallot, joita ruumiskotkat nokkivat muurilla. Tahtoisin kuvata palaneitten talojen kauhun ja eläinten nokiset luut hajonneiden talonseinien täyttämillä kujilla. Tahtoisin kuvata piiritetyn kaupungin kauhean hajun, kuoleman ja ruton hajun, joka sai Horemhebin sotilaat sulkemaan sormilla sieraimensa. Kaiken tämän tahtoisin kuvata antaakseni käsityksen suuren voiton päivästä ja myös siitä, miksi en voinut tänä Egyptin voitonunelmien kaivattuna päivänä iloita sydämessäni.
Tahtoisin kuvata myös Roju Kyrmyniskan henkiinjääneet sotilaat, heidän laihat kylkensä ja turvonneet polvensa ja ruoskaniskuista haavaiset selkänsä. Tahtoisin kuvata heidän silmänsä, jotka eivät enää olleet ihmisten silmien kaltaiset, vaan leimusivat vihertävinä muurien varjossa kuin petojen silmät. He kohottelivat keihäitä voimattomissa käsissään ja huusivat Horemhebille: »Pitäkää Ghaza, pitäkää Ghaza!» Enkä tiedä, huusivatko he näin ivatakseen häntä, mihin heillä ei suinkaan ollut syytä, vai huusivatko he näin, koska enää mitään muuta inhimillistä ajatusta ei mahtunut heidän kurjiin kalloihinsa. He eivät kuitenkaan olleet yhtä surkeassa kunnossa kuin kaupungin asukkaat, vaan saattoivat syödä ja juoda, ja Horemheb antoi teurastaa heille karjaa, niin että he saivat syödäkseen tuoretta lihaa, ja jakoi heille olutta ja viiniä, jota hänellä oli yllin kyllin hänen joukkojensa ryöstettyä heettiläisten leirin ja piirittäjien varastot. He eivät malttaneet odottaa lihan kypsymistä keittopadoissa, vaan repivät raakaa lihaa paljain käsin ja pureskelivat raakaa lihaa ja päihtyivät ensimmäisistä olutkulauksista, niin että alkoivat laulaa rivoja lauluja ja kerskailla teoistaan.
Heillä olikin paljon kerskailemista eikä ensimmäisinä päivinä kukaan Horemhebin sotilaista, eivät edes hänen vanhat sontakärsänsä, halunnut kilpailla kerskailussa heidän kanssaan, sillä kaikki tiesivät että nämä linnoituksen sotilaat olivat suorittaneet epäinhimillisen teon säilyttäessään Ghazan Egyptille. He ylistivät suuresti Horemhebia, joka oli juottanut heidät juovuksiin ja lähettänyt heille piirityksen aikana rohkaisevia viestejä ja lähettänyt heille öisin pienissä veneissä syyrialaista viljaa saartavien laivojen ketjun lävitse. He ylistivät myös Horemhebin oveluutta, sillä kaiken viljan loputtua ja sotilaiden metsästäessä rottia ruoakseen linnoituksessa oli muurien yli alkanut sataa viljaa linnoitukseen saviruukuissa ja heettiläiset itse olivat viskelleet suljetuissa ruukuissa viljaa Ghazaan ja viljan mukana he olivat jokaisessa ruukussa saaneet Horemhebin viestin: »Pitäkää Ghaza!» Nämä yliluonnolliset tapaukset olivat rohkaisseet heitä heidän kurjuudessaan, niin että he pitivät Horemhebia jumalan veroisena.
Jokaiselle henkiinjääneelle Ghazan sotilaalle Horemheb antoi kultaisen ketjun eikä se käynyt hänelle järin kalliiksi, sillä heitä ei enää ollut jäljellä kahtasataa taistelukuntoista miestä. Siksi oli ihme, että he olivat pystyneet pitämään Ghazan. Hän antoi heille myös syyrialaisia naisia, jotka oli vangittu heettiläisten leirissä, jotta he olisivat iloinneet naisten kanssa ja unohtaneet kärsimänsä vaivat, mutta nääntymyksessään nämä Ghazan kurjat sotilaat eivät enää osanneet iloita naisten kanssa, vaan pistelivät heitä keihäillä ja viiltelivät veitsillä heitä iloiten heidän tuskanparkaisuistaan heettiläisten tapaan. He olivat näet oppineet paljon uusia tapoja heettiläisiltä piirityksen aikana, kuten esimerkiksi nylkemään elävinä vangit ja ripustamaan heidän nahkansa muurille. Mutta itse he sanoivat pistelevänsä veitsillä näitä syyrialaisia naisia, koska he olivat syyrialaisia, ja he sanoivat: »Älkää näyttäkö meille ketään syyrialaista, sillä jos näemme syyrialaisen, käymme hänen kurkkuunsa ja kuristamme hänet paljain käsin.»
Mutta Roju Kyrmyniskalle Horemheb antoi vihreistä jalokivistä tehdyn, kultaisen ja emaljoidun kaulaketjun ja kultaisen ruoskan ja antoi miestensä huutaa hänen kunniakseen, niin että Ghazan muurit järkkyivät heidän huudostaan ja he kaikki huusivat vilpittömin mielin ja suuresti ihaillen Rojua, joka oli pystynyt pitämään Ghazan. Heidän huutojensa vaiettua Roju hypisteli epäluuloisesti ketjua kaulassaan ja kysyi: »Pidätkö minua hevosena, Horemheb, koska koristat minut kultavaljain, ja onko tämä ruoska edes täysipitoisesta kullasta punottu vai onko se vain syyrialaisten sekoittamaa kultaa?» Vielä hän sanoi: »Vie miehesi ulos tästä kaupungista, sillä heidän paljoutensa häiritsee suuresti minua enkä osaa enää nukkua öisin tornissani heidän melutessaan, vaikka ennen nukuin makeasti muurinmurtajain jyskyttäessä muureja ja tulipalojen sähistessä ympärilläni. Totisesti, vie miehesi ulos tästä kaupungista, sillä Ghazassa minä olen farao, ja jos suutun, annan miesteni karata sinun miestesi kimppuun ja surmata heidät, elleivät he lakkaa meluamasta ja häiritsemästä untani.»
Kävi tosiaan ilmi, että Roju Kyrmyniska ei enää osannut nukkua piirityksen lakattua eivätkä edes huumaavat lääkkeet auttaneet häntä eikä viini tuonut hänelle unta, vaan nautittuaan viiniä hän nukkui entistä huonommin. Hän makasi vuoteellaan käyden mielessään lävitse linnoituksen varastoluetteloita, jotka hän osasi ulkoa, pyrkien muistamaan ja selittämään, mihin kaikki varastot oli käytetty, ja hän tahtoi muistaa, mihin kukin keihäs oli heitetty, ja kaikenlaista muuta hullutusta hän tahtoi muistaa, niin ettei osannut enää nukkua. Niinpä hän tuli varsin nöyränä Horemhebin luokse ja sanoi »Sinä olet minun herrani ja minua ylempänä. Anna sen tähden rangaista minua, sillä olen velvollinen tilittämään faraolle kaiken, minkä hän on uskonut haltuuni, mutta enää en pysty sitä tekemään, koska lukuisat paperini ovat palaneet heettiläisten viskellessä huoneisiini tuliruukkujaan eikä muistini enää pysty palauttamaan mieleeni kaikkea, koska muistini on suuresti heikentynyt valvomisen ja huonon unen takia. Kaiken muun luulen muistavani, mutta varastoaitoissa piti olla myös neljäsataa aasien häntähihnaa enkä löydä niitä enää mistään eivätkä varastokirjurini löydä niitä, vaikka pieksen heitä joka päivä niin etteivät he enää voi istua eivätkä kävellä, vaan juoksevat nelinkontin pitkin lattioita. Horemheb, missä ovat nämä neljäsataa aasien häntähihnaa, sillä kaikki linnoituksen aasit olemme jo aikoja sitten syöneet eivätkä ne enää tarvitse häntähihnoja. Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen, Horemheb, anna ruoskia minut julkisesti ja rankaise minua näiden häntähihnojen takia, sillä faraon viha peloittaa suuresti minua enkä rohkene koskaan astua hänen eteensä, niinkuin arvoni vaatisi, ellen löydä näitä aasien häntähihnoja.»