Horemheb yritti rauhoittaa häntä ja sanoi mielellään lahjoittavansa hänelle neljäsataa aasien häntähihnaa, jotta hän saisi varastonsa ja paperinsa käymään yhteen. Mutta Roju kiihtyi tästä entistä enemmän ja sanoi: »Koetat ilmeisesti houkutella minua petokseen faraota vastaan, sillä jos otan vastaan sinulta nämä häntähihnac, eivät ne suinkaan ole samat häntähihnat, jotka farao uskoi haltuuni antaessaan Ghazan komentooni. Mutta tämän teet varmaan suistaaksesi minut ja voidaksesi syyttää minua kavalluksesta faraon edessä, koska kadehdit suurta mainettani ja pyrit itse Ghazan päälliköksi. Kenties olet antanut kurittomien sotilaittesi varastaa nämä aasien häntähihnat varastostani voidaksesi syyttää minua faraon edessä saadaksesi Ghazan komentoosi. Siksi en suostu kavalaan ehdotukseesi enkä ota vastaan tarjoamiasi häntähihnoja, sillä minä pidän Ghazan ja mieheni pitävät Ghazan niin kauan kuin henki meissä pihisee, ja nämä neljäsataa aasien häntähihnaa minä kaivan esiin, vaikka minun olisi hajoitettava koko Ghaza kivi kiveltä kaivaakseni ne esiin.»
Tämän kuullessaan Horemheb huolestui hänen mielentilansa takia ja kehoitti häntä matkustamaan Egyptiin toipumaan piirityksen vaivoista vaimonsa ja lastensa luona. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt ehdottaa, sillä tämän jälkeen Roju oli varma, että Horemheb väijyi hänen valtaansa ja halusi riistää Ghazan häneltä. Siksi hän sanoi: »Ghaza on minun Egyptini, Ghazan muurit ovat vaimoni ja Ghazan tornit ovat lapseni. Mutta totisesti aukaisen vaimoni mahan ja katkaisen lasteni pään, ellen löydä näitä hävinneitä aasien häntähihnoja.»
Horemhebin tietämättä hän antoi teloittaa varastokirjurin, joka oli kestänyt hänen rinnallaan kaikki piirityksen rasitukset, ja määräsi miehensä hakuin ja kangin hajoittamaan tornien lattiat löytääkseen kadonneet aasien häntähihnat. Tämän hävityksen nähdessään Horemheb antoi sulkea hänet huoneeseen ja vartioida häntä ja kysyi neuvoani lääkärinä. Puhuteltuani Rojua ystävällisesti, vaikka hän ei uskonutkaan minua ystäväkseen, vaan epäili minun viekkaudella pyrkivän Ghazan päälliköksi, sanoin Horemhebille: »Tämä mies ei rauhoitu, ennen kuin marssit joukkoinesi Ghazasta ja hän saa sulkea jälleen portit ja hallita Ghazaa faraona mielensä mukaan.» Mutta Horemheb sanoi: »Miten Sethin ja kaikkien paholaisten nimeen voisin sen tehdä, ennen kuin laivat saapuvat Egyptistä tuoden uusia joukkoja ja aseita ja muonaa, niin että voin aloittaa sotaretken Joppeen. Siihen asti Ghazan muurit ovat ainoa turvani, ja jos lähden joukkoineni muurien ulkopuolelle, saatan vaaraan kaiken, minkä tähän asti olen voittanut.»
Epäröin mielessäni ja sanoin: »Hänelle itselleen olisi kenties onnellisempaa, jos puhkaisisin hänen kallonsa ja koettaisin siten parantaa hänet, sillä täällä viipyessäsi hän kärsii suuresti ja hänet on pidettävä vuoteeseensa sidottuna. Muuten hän näet saattaisi vahingoittaa itseään tai sinua.» Mutta Horemheb ei tahtonut antaa puhkaista Egyptin maineikkaimman sankarin kalloa, koska tämä olisi voinut saattaa hänen oman maineensa vaaraan, jos Roju olisi kuollut, sillä minä en voinut taata hänen henkensä säilyvän. Kallon puhkaiseminen on näet aina epävarma ja vaarallinen toimitus. Siksi hän lähetti minut Rojun luokse ja lukuisten vahvojen miesten avulla sain hänet sidotuksi vuoteeseen ja juotin hänelle unilääkkeitä. Mutta hänen silmänsä leimusivat vihreinä kuin pedon silmät vuoteen hämärästä ja hän vääntelehti ja vimman vaahto pursui hänen suustaan, kun hän sanoi minulle:
»Enkö minä ole Ghazan päällikkö, sinä Horemhebin shakaali? Nyt muistan, että linnoituksen vankiluolassa on syyrialainen vakooja, jonka sain lankaani ennen herrasi tuloa ja monien kiireitteni tähden unohdin ripustaa muurille. Tämä vakooja on erittäin ovela mies ja käsitän hänen varmaan pimittäneen nuo neljäsataa aasien häntähihnaa. Tuo siis hänet tänne eteeni, jotta saan puristaa hänestä ulos nuo kirotut häntähihnat voidakseni taas nukkua rauhallisesti.»
Hän intti inttämistään ja jankutti puhettaan syyrialaisesta vakoojasta niin kauan, että lopulta kyllästyin ja annoin sytyttää soihtuja ja laskeuduin linnoituksen vankiluoliin, missä oli koko joukko rottien kalvamia ruumiita kahleissa seiniin kytkettyinä. Luolien vartija oli vanha mies, joka oli tullut sokeaksi elettyään koko ikänsä Ghazan luolissa ja osasi liikkua niissä ilman soihtuja tuntien jokaisen käytävän. Tiukkasin häneltä syyrialaista vakoojaa, joka oli vangittu ennen piirityksen päättymistä, mutta hän vannoi ja vakuutteli kaikkien vankien jo aikaa kuolleen, koska heidät ensin venytettiin kuulusteluissa ja sen jälkeen Rojun määräyksestä jätettiin ilman ruokaa ja vettä. Mutta tunsin ihmiset ja ukon käyttäytyminen herätti epäluuloni. Siksi kiristin ja uhkailin häntä, kunnes hän lankesi kasvoilleen eteeni ja huusi parkuen:
»Säästä henkeni, herra, sillä koko ikäni olen uskollisesti palvellut Egyptiä ja Egyptin nimeen rääkännyt vankeja ja varastanut heidän ruokansa. Mutta tämä vakooja ei ole tavallinen mies ja hänen kielensä on ihmeellinen ja visertää kuin satakieli ja hän on luvannut minulle suuria rikkauksia, jos annan hänelle ruokaa ja pidän hänet hengissä Horemhebin saapumiseen asti, ja hän on luvannut minulle näkönikin takaisin, jos pidän hänet hengissä, sillä hän on itse ollut sokea, mutta suuri lääkäri on parantanut hänen toisen silmänsä näkeväksi ja hän on luvannut viedä minut tuon suuren lääkärin luokse, jotta tämä parantaa minut näkeväksi ja voin jälleen asua kaupungissa ihmisten seassa ja nauttia rikkauksistani. Hän on näet jo minulle velkaa enemmän kuin kaksi miljoonaa debeniä kultaa leivästä ja vedestä, jonka hänelle olen antanut, enkä ole kertonut hänelle piirityksen loppuneen ja Horemhebin saapuneen Ghazaan, jotta hän joutuisi minulle vielä suurempaan velkaan leivästä ja vedestä, jota joka päivä tuon hänelle. Hän näet haluaa, että heti Horemhebin saavuttua vien hänet salaa Horemhebin eteen, ja vannoo minulle, että Horemheb vapauttaa hänet ja antaa hänelle kultaisia ketjuja, ja uskon hänen sanansa, sillä hänen kielensä liverrystä ei kukaan ihminen varmaan voi vastustaa. Mutta aion viedä hänet Horemhebin luokse vasta sitten, kun hän on velkaa minulle täydet kolme miljoonaa debeniä kultaa. Tämä summa on näet pyöreä ja minun on helppo pitää se muistissa ja päässäni.»
Hänen puhuessaan polveni alkoivat vavista ja sydän herpaantui vedeksi rinnassa, sillä uskoin tietäväni, kenestä hän puhui. Mutta karkaisin mieleni ja sanoin ukolle: »Vanha mies, niin paljon kultaa ei liene koko Egyptissä ja Syyriassa yhteensä. Sanoistasi arvaan, että tämä mies on suuri huijari ja ansaitsee rangaistuksen. Vie sen tähden minut heti hänen luokseen ja rukoile kaikkia jumaliasi, ettei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa, sillä sokealla päälläsi saat vastata hänestä.»
Katkerasti itkien ja huutaen Ammonia avukseen ukko vei minut luolien perälle pieneen luolaan, jonka hän oli sulkenut kivillä ja erottanut muista luolista, jotta Rojun miehet eivät olisi löytäneet sitä. Valaistessani soihdulla luolaa näin, että sen seinään oli kytketty kahleilla mies, jonka syyrialainen asu oli revitty ja selkä haavainen ja jonka laihtunut vatsa riippui poimuisena pussina polvien välissä. Hänen toinen silmänsä oli sokea ja hän kohotti soihdun valossa näkevän, räpyttelevän silmänsä minua kohden suojellen sitä kädellä valolta, joka teki silmään kipeää viikkojen pimeän jälkeen. Hän sanoi minulle: »Sinäkö se olet, herrani Sinuhe? Siunattu olkoon päivä, joka tuo sinut luokseni, mutta anna seppien nopeasti katkoa nämä kahleet ja tuo minulle ruukullinen viiniä, jotta voin unohtaa kärsimykseni, ja anna orjien pestä ja voidella minut parhailla voiteilla, sillä olen tottunut mukavuuteen ja ylelliseen elämään ja nämä terävät lattiakivet ovat kuluttaneet nahan takapuolestani. Eikä minulla ole mitään vastaan, jos annat valmistaa minulle pehmeän vuoteen ja lähetät muutamia Ishtarin neitsyitä seurakseni, sillä vatsani ei enää ole lemmenilojen tiellä, vaikka olen syönyt muutamassa päivässä enemmän kuin kahden miljoonan debenin edestä leipää, uskot sen tai et.»