Ptahor silitti rauhoittavasti hänen päätään ja tunnusteli sen kyhmyjä sormillaan. »Sinulla on mielenkiintoinen pää», hän sanoi. »Pelkästä asianharrastuksesta voisin avata sen sinulle ilmaiseksi.» Sinetinvartija nykäisi päänsä irti hänen käsistään ja kohotti pelästyneenä kasvonsa. Ptahor oli käsittävinään väärin ja sanoi mielistelevästi. »Totisesti, aivan ilmaiseksi, pienintäkään lahjaa tahtomatta, olen valmis puhkaisemaan pääkuoresi vanhan ystävyytemme tähden, sillä sinulla on mielenkiintoinen kallo.» Sinetinvartija nousi seisomaan pidellen kiinni pöydästä ja tuijottaen hurjistuneesti eteensä, mutta Ptahor piteli kiinni hänen käsivarrestaan ja maanitteli itsepintaisesti: »Se tapahtuu kädenkäänteessä. Hellävaroen sen teen, ja kenties jo huomispäivänä saat seurata herraasi lännen asuntoihin.»
»Sinä pilkkaat», sanoi, sinetinvartija, kävi jälleen arvokkaaksi ja nosti ruoskansa lattialta. »Sinä et usko Ammoniin», hän sanoi ja kumartui varovaisuuden vuoksi uudelleen pitelemään kiinni pöydästä. »Se on paha, kovin paha», hän sanoi. »Mutta annan sen sinulle anteeksi hupsuutesi tähden, koska minulla ei enää ole rankaisijan valtaa.» Hän poistui riiputtaen ruoskaa ja käyräsauvaa vasemmassa kädessään ja hänen selkänsä oli väsynyt ja täynnä murhetta. Hänen mentyään tuli saliin jälleen palvelijoita ja he kaatoivat vettä käsillemme ja voitelivat meidät kalliilla voiteella.
»Taluta minua, poikani Sinuhe, sillä olen jo vanha mies ja jalkani ovat heikot», sanoi Ptahor. Talutin hänet ulkoilmaan, ja yö oli langennut ja idässä loi yli taivaan punaisen hehkun Theban valojen loiste. Olin juonut viiniä ja tunsin veressäni jälleen Theban kiihkon kukkien tuoksuessa puutarhassa ja tähtien väristessä pääni yllä.
»Ptahor», sanoin, »minun on jano rakkautta, kun yötaivaalla palaa Theban valojen kajastus.»
»Ei ole olemassa rakkautta», sanoi Ptahor päättävästi. »Mies on surullinen, jos hänellä ei ole naista, jonka kanssa maata. Mutta kun hän menee ja makaa naisen kanssa, hän on maattuaan vielä surullisempi. Niin on ollut ja niin on oleva.»
»Miksi?» kysyin minä.
»Sitä eivät tiedä jumalatkaan», sanoi Ptahor. »Äläkä puhu minulle rakkaudesta tai puhkaisen kallosi. Teen sen ilmaiseksi ja pyytämättä pienintäkään lahjaa, sillä siten säästän sinut paljosta surusta.»
Silloin katsoin parhaaksi suorittaa orjan tehtävät, otin hänet syliini ja kannoin hänet huoneeseen, joka oli meille määrätty. Hän oli niin pieni ja vanha, etten edes hengästynyt häntä kantaessani. Laskettuani hänet vuoteelle hän nukahti heti tavoiteltuaan turhaan viinimaljaa vierestään. Peitin hänet pehmeillä taljoilla, sillä yö oli kylmä, ja palasin ulos kukkapengermälle, sillä olin nuori eikä nuoruus kaipaa unta kuninkaan kuolinyönä.
Pengermälle asti kuulin palatsin muurin luokse yöpyneiden ihmisten matalat äänet kuin tuulen kohinan etäisessä kaislikossa.
2
Valvoin kukkien tuoksussa Theban valojen punertaessa kiihkeinä idän taivaalla ja muistin silmiä, jotka olivat vihreät kuin Niili kesän paahteessa, kunnes huomasin, etten ollut yksin pengermällä.
Kuu oli kapea ja tähtien valo värisevä ja heikko, niin etten tiennyt, lähestyikö minua mies vai nainen. Mutta joku tuli luokseni ja koetti katsoa minua kasvoihin tunteakseen minut. Liikahdin ja hän sanoi lapsekkaan kimeällä, käskevällä äänellä: »Sinäkö se olet, yksinäinen?» Silloin tunsin hänet äänestä ja hontelosta vartalosta vallanperijäksi ja kumarsin maahan asti hänen edessään uskaltamatta sanoa mitään. Mutta hän sysäsi kärsimättömästi minua jalallaan ja sanoi: »Nouse äläkä ole hölmö! Kukaan ei meitä näe, joten sinun ei tarvitse kumarrella minua. Säästä kumarruksesi jumalalle, jonka poika minä olen, sillä on olemassa vain yksi ainoa jumala ja kaikki muut ovat hänen ilmestysmuotojaan. Tiedätkö sen?» Odottamatta vastaustani hän tuumi hetken ja lisäsi: »Kaikki muut jumalat paitsi ehkä Ammon, joka on väärä jumala.»
Tein käsilläni torjuvan eleen ja sanoin: »Oh!» osoittaakseni pelkääväni tällaista puhetta.
»Älä viitsi», hän sanoi. »Tunsin sinut seisoessasi isäni vieressä ja ojentaessasi veistä ja vasaraa hupsulle Ptahorille. Siksi nimitin sinut Yksinäiseksi. Mutta Ptahorille antoi äitini nimen Vanha apina. Nämä nimet saatte, jos teidän on kuoltava, ennen kuin poistutte palatsista. Mutta sinun nimesi minä olen keksinyt.»
Ajattelin, että hän tosiaan oli sairas ja hullu puhuessaan päättömiä, mutta myös Ptahor oli sanonut, että meidän oli kuoltava, jos farao kuolisi, ja verentyrehdyttäjä oli uskonut sen. Siksi kasvavat hiukset alkoivat kutittaa päässäni ja kohotin torjuvasti käteni, sillä en halunnut kuolla.
Vallanperijä hengitti kiivaasti ja katkonaisesti vieressäni, hänen kätensä liikahtelivat ja hän mutisi itsekseen. »Olen levoton», hän sanoi, »tahtoisin olla jossakin muualla kuin olen. Jumalani ilmestyy minulle, sen tiedän, mutta pelkään. Ole sinä kanssani, Yksinäinen, sillä jumala rusentaa ruumiini voimallaan ja kieleni on kipeä, kun hän on ilmestynyt minulle.»
Minut valtasi vavistus, sillä ajattelin, että hän oli sairas ja houri. Mutta hän sanoi käskevästi: »Tule!» Siksi seurasin häntä. Hän vei minut alas pengermältä ja ohi kuninkaallisen järven, ja muurien takaa kantautui surevan kansan kuiskutus murheellisena kohinana korviimme. Sivuutimme tallit ja koirien asunnot ja pääsimme ulos palvelusväen portista vartijain estämättä. Pelkäsin kovin, sillä Ptahor oli sanonut, ettei meillä ollut oikeutta poistua palatsin alueelta ennen kuninkaan kuolemaa, mutta enhän voinut vastustaa vallanperijää.
Hän käveli ruumis jännittyneenä kiivain, liukuvin askelin, niin että minulla oli täysi työ seuratessani häntä. Hänen yllään oli vain lannevaate ja kuu valaisi hänen vaaleaa ihoaan, ohuita sääriään ja reisiä, jotka olivat leveät kuin naisen. Kuu valaisi hänen ulkonevia korviaan ja hänen kasvojaan, jotka olivat kärsivät ja kiihkeät, ikään kuin hän olisi seurannut muille tajuamatonta näkyä.
Päästyämme rantaan hän sanoi: »Otamme veneen. Minun on mentävä itään isääni vastaan.» Valitsematta veneiden joukosta hän nousi lähimpään ruoko veneeseen ja minä seurasin häntä ja aloimme meloa virran poikki eikä kukaan pidättänyt meitä, vaikka varastimme veneen. Yö oli levoton ja veneitä liikkui virralla, ja yhä mahtavampana punasi taivaan Theban valojen kajastus edessämme. Mutta rantaan päästyämme hän jätti veneen ajelehtimaan ja lähti taakseen katsomatta astumaan eteenpäin, ikään kuin olisi jo monesti ennen kulkenut tämän matkan. Kun en voinut muuta, seurasin häntä sydän täynnä pelkoa. Muitakin ihmisiä oli liikkeellä yössä eivätkä vartijat huutaneet meille, sillä Theba tiesi jo kuninkaan kuolevan sinä yönä.
Hän näännytti itsensä kävelemällä ja ihmettelin hänen heikon ruumiinsa kestävyyttä, sillä vaikka yö oli hyvin kylmä, vuoti hiki pitkin selkääni seuratessani häntä. Tähtien asento vaihtui ja kuu laski, mutta hän käveli yhä ja nousimme laaksosta viljelemättömään erämaahan ja Theba jäi taaksemme ja mustina taivasta vasten kohosivat idän kolme vuorta, Theban vartijat, edessämme. Ihmettelin mielessäni, mistä ja miten saisin kantotuolin, jossa palaisimme, sillä arvasin, ettei hän jaksaisi enää kävellä takaisin samaa matkaa.
Vihdoin hän istuutui läähättäen hiekkaan ja sanoi pelokkaasti: »Pitele kiinni käsistäni, Sinuhe, sillä käteni vapisevat ja sydämeni lyö. Hetki on lähellä, sillä maailma on autio eikä maailmassa ole enää muita kuin sinä ja minä, mutta sinne, minne minä menen, sinä et voi seurata minua. Silti en tahdo olla yksin.»
Pitelin kiinni hänen ranteistaan ja tunsin, että koko hänen ruumiinsa nytkähteli ja oli kylmän hien peittämä. Maailma oli autio ympärillämme ja jossakin kaukana alkoi shakaali haukkua kuolemaa. Hyvin hitaasti kalpenivat tähdet ja ilma ympärillämme kävi kalmanharmaaksi. Silloin hän ravisti äkkiä käteni irti ja nousi ja kohotti kasvonsa itään vuoria kohden.