»Jumala tulee!» hän sanoi hiljaa ja hänen kasvonsa leimusivat hartaina ja sairaina. »Jumala tulee!» hän sanoi korottaen äänensä. »Jumala tulee!» hän huusi erämaahan ja valo kirkastui ympärillämme ja vuoret edessämme leimahtivat kullankarvaiseksi ja aurinko nousi. Silloin hän huusi kimeästi ja vajosi maahan ja menetti tajuntansa. Vain hänen jäsenensä nytkähtelivät ja suu liikkui ja hän potki hiekkaa jaloillaan. Mutta en pelännyt enää, sillä samanlaisen huudon olin kuullut ennenkin Elämän talon pihassa ja tiesin hyvin, mitä oli tehtävä. Minulla ei ollut panna puupalasta hänen hampaittensa väliin, mutta revin lannevaatteeni ja taivutin kankaan ja tukin sen^hänen suuhunsa ja aloin sivellä hänen jäseniään. Tiesin, että hän olisi sairas ja sekaisin herätessään, ja katselin ympärilleni saadakseni apua, mutta Theba oli kaukana takanamme eikä lähellä näkynyt pienintäkään majaa.
Samassa lensi haukka ohitseni ja kirkaisi. Se suikahti suoraan noulevan auringon hehkuvista säteistä ja teki korkean kaaren yllämme. Sitten se laskeutui jälleen ja oli kuin se olisi aikonut istahtaa vallanperijän otsalle. Olin niin hämmentynyt, että tein vaistomaisesti Ammonin pyhän merkin. Kenties prinssi oli tarkoittanut jumalallaan Horusta ja jumala ilmestyi meille haukan hahmossa. Prinssi valitti ja kumarruin hoitamaan häntä. Kohottaessani pääni näin, että haukka oli muuttunut ihmisen hahmoiseksi. Edessäni seisoi nuori mies nousevan auringon säteissä kauniina ja jumalan kaltaisena. Hänellä oli keihäs kädessään ja köyhän kansan karhea olka vaate hartioillaan. Tosin en uskonut jumaliin, mutta varmuuden vuoksi kumarruin maahan asti hänen edessään.
»Mikä on hätänä», hän kysyi alamaan murteella ja osoitti vallanperijää. »Onko poika sairas?»
Häpesin ja nousin polvilleni tervehtien tavalliseen tapaan. »Jos olet rosvo», sanoin, »et meistä saa paljon saalista, mutta mukanani on lairas poika, ja kenties jumalat siunaavat sinua, jos autat meitä.»
Hän päästi kirkaisun kuin haukka, ja korkealta ilmasta pudottautui haukka äkkiä kuin kivi hänen päänsä ylle ja istahti hänen olkapäälleen. Ajattelin, että kenties oli paras olla edelleen varovainen, jos hän sittenkin sattuisi olemaan jumala, vaikkapa vain joku vähäisemmistä jumalista. Siksi puhuttelin häntä kunnioittavasti ja kysyin kohteliaasti, kuka ja mistä hän oli ja minne hän oli matkalla.
»Olen haukan poika, Horemheb», hän sanoi ylpeästi. »Vanhempani ovat vain juuston teki joitä, mutta minusta on ennustettu syntymäni päivänä, että minusta tulee monen käskijä. Haukka lensi edelläni, siksi tulin tänne, koska en löytänyt yösijaa kaupungin taloista. Theban asukkaat pelkäävät keihästä pimeän tultua. Mutta tarkoitukseni on palkkautua faraon sotilaaksi, sillä kerrotaan, että farao on lairas, ja arvelen, että hän silloin tarvitsee väkeviä käsivarsia valtaansa suojelemaan.»
Hänen vartalonsa oli uljas kuin nuoren leijonan ja hänen katseensa välkähteli kuin lentävä nuoli. Ajattelin käteisenä, että moni nainen tulisi sanomaan hänelle: Kaunis poika, etkö tahtoisi ilahduttaa minua, yksinäisyydessäni.
Vallanperijän suusta pääsi uikutus, hän tapaili käsin kasvojaan ja väänteli jalkojaan. Otin rievun hänen suustaan ja toivoin, että minulla olisi ollut vettä, jolla olisin voinut virvoittaa häntä. Horemheb katsoi uteliaasti häntä ja kysyi kylmäverisesti:
»Kuoleeko hän?»
»Ei hän kuole», sanoin kärsimättömästi. »Hän sairastaa pyhää tautia.»
Horemheb katsoi minuun ja puristi keihästään. »Sinun ei suinkaan tarvitse halveksia minua», hän sanoi, »vaikka kävelenkin paljain jaloin ja olen vielä köyhä. Osaan auttavasti kirjoittaa ja lukea kirjoituksia ja minusta on tuleva monen käskijä. Mikä jumala häneen on mennyt?»
Kansa luulee näet, että pyhää tautia sairastavasta puhuu jumala, siitä johtui hänen kysymyksensä.
»Hänellä on oma erikoinen jumalansa», sanoin. »Luulen, että hän on vähän hullu. Kun hän toipuu, autat kai minua kantamaan hänet kaupunkiin, niin että löydämme kantotuolin, jossa saatan hänet kotiinsa.»
»Hän palelee», sanoi Horemheb ja riisui olkavaippansa ja peitti sillä vallanperijän. »Theban aamut ovat kylmiä, mutta minua lämmittää oma vereni. Sitä paitsi tunnen kyllä lukuisia jumalia ja voisin luetella sinulle monta heistä, jotka ovat olleet minulle suosiollisia. Mutta minun oma erikoinen jumalani on Horus. Poika on varmaan rikkaiden lapsia, sillä hänen nahkansa on valkoinen ja ohut eikä hän ole tehnyt työtä käsillään. Entä kuka sinä olet?»
Hän puhui paljon ja vilkkaasti, sillä hän oli köyhä poika, joka oli vaeltanut pitkän matkan päästäkseen Thebaan ja kokenut epäystävällisyyttä ja nöyryytyksiä matkallaan. »Olen lääkäri», vastasin hänelle. »Minut on myös vihitty ensimmäisen asteen papiksi Theban Ammonin temppelissä.»
»Olet varmaan tuonut hänet erämaahan parantaaksesi hänet», arveli Horemheb. »Mutta sinun olisi pitänyt pukea paremmin hänen ylleen. Ei niin, että haluaisin arvostella lääkärien taitoa», hän lisäsi kohteliaasti.
Kylmä, punainen hiekka hehkui nousevan päivän valossa, hänen keihäänkärkensä välkkyi punaisena ja haukka kaarteli kirkuen hänen päänsä ympärillä. Vallanperijä nousi istumaan, hänen hampaansa kalisivat vastakkain, hän valitti heikosti ja tuijotti hämmentyneesti ympärilleen.
»Minä näin», hän sanoi. »Hetki oli kuin vuosisata, minulla ei ollut ikää ja hän ojensi tuhat siunaavaa kättä pääni ylle ja jokainen käsi ojensi minulle ikuisen elämän merkin. Enkö siis uskoisi?»
»Toivon, että et purrut kieleesi», sanoin huolestuneena. »Koetin varjella sinua, mutta minulla ei ollut puupalaa, jonka olisin voinut työntää hampaittesi väliin.» Ääneni oli kuitenkin vain kärpäsen surinaa hänen korvissaan. Hän katsoi Horemhebiin ja hänen silmänsä kirkastuivat ja avartuivat ja hän oli kaunis hymyillessään ja hämmästyessään.
»Sinutko Aton, ainoa, on lähettänyt?» hän kysyi oudoksuen.
»Haukka lensi edelläni ja seurasin haukkaani», sanoi Horemheb. »Siksi olen tässä, muuta en tiedä.» Mutta vallanperijä katsoi keihästä hänen kädessään ja hänen otsansa rypistyi.
»Sinulla on keihäs», hän sanoi moittivasti.
Horemheb näytti keihästään. »Sen varsi on oivaa puuta», hän sanoi. »Sen kuparista taottu terä himoitsee juoda faraon vihamiesten verta. Janoinen on keihääni ja sen nimi on Kurkunsurma.»
»Ei suinkaan verta», sanoi vallanperijä. »Veri on kauhistus Atonin edessä. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin vuotava veri.»
Vaikka olin nähnyt vallanperijän ummistavan tiukasti silmänsä Ptahorin suorittaessa kallonpuhkaisua, en vielä silloin tiennyt, että hiin oli niitä ihmisiä, jotka vuotavan veren näkeminen tekee sairaiksi ja saa menettämään tajuntansa.
»Veri puhdistaa kansat ja tekee ne väkeviksi», sanoi Horemheb. »Verestä lihovat jumalat ja voivat hyvin. Niin kauan kuin sotia käydään, niin kauan täytyy veren vuotaa.»
»Koskaan enää ei tule olemaan sotia», sanoi vallanperijä.
»Poika on höperö», naurahti Horemheb. »Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan, sillä' kansojen täytyy koetella toistensa kelpoisuutta, jotta eläisivät.»
»Kaikki kansat ovat hänen lapsiaan, kaikki kielet ja värit, musta maa ja punainen maa», sanoi vallanperijä ja tuijotti aurinkoon. »Hänen temppelinsä minä pystytän kaikkiin maihin ja lähetän niiden ruhtinaille elämän merkin, sillä minä näin hänet, hänestä olen syntynyt ja häneen palaan.»
»Hullu hän on», sanoi Horemheb minulle ja ravisti säälivästi päätään. »Ymmärrän jo, että hän tarvitsee parantajaa.»
»Hänen jumalansa ilmestyi hänelle äsken», sanoin vakavasti varoittaakseni Horemhebiä, sillä pidin jo hänestä. »Pyhä tauti sai hänet näkemään jumalan, emmekä ole pätevät arvostelemaan, mitä jumala hänelle puhui. Jokainen tulee autuaaksi omalla uskollaan.»