»Minä uskon keihääseeni ja haukkaani», sanoi Horemheb.
Mutta vallanperijä kohotti kätensä tervehtiäkseen aurinkoa ja hänen kasvonsa olivat jälleen kiihkoisat ja kauniit, kuin hän olisi nähnyt toiseen maailmaan kuin me. Annettuamme hänen rukoilla aikansa lähdimme taluttamaan häntä kaupunkiin eikä hän vastustellut. Taudinkohtaus oli runnellut hänen jäseniään, niin että hän valitti ja horjui kävellessään. Siksi kannoimme lopuksi häntä välissämme ja haukka lensi edellämme.
Ehtiessämme viljellyn alueen laitaan, mihin kastelukanavat ulottuvat, näimme kuninkaallisen kantotuolin odottavan meitä. Orjat olivat laskeutuneet maahan, ja kantotuolista nousi meitä vastaan kookas pappi, jonka pää oli ajeltu ja kasvot tummuudessaan synkän kauniit. Laskin käteni polvien tasalle hänen edessään, sillä arvasin, että hän oli RaHerakhtin pappi, josta Ptahor oli kertonut. Mutta hän ei välittänyt, minusta. Hän heittäytyi kasvoilleen vallanperijän eteen ja tervehti häntä kuninkaana. Tästä tiesin, että farao Amenhotep III oli kuollut. Sen jälkeen orjat riensivät hoitamaan uutta faraota. Hänen jäsenensä pestiin, hierottiin ja voideltiin, hänet puettiin kuninkaalliseen pellavaan ja hänen päähänsä pantiin kuninkaan päähine.
Tällä välin Eje puhutteli minua. »Kohtasiko hän jumalansa, Sinuhe?» hän kysyi.
»Hän kohtasi jumalansa», sanoin. »Mutta varjelin häntä, niin ettei mitään pahaa tapahtunut hänelle. Miten tiedät nimeni?»
Hän hymyili ja sanoi: »Minun tehtäväni on tietää kaikki, mitä palatsissa tapahtuu, kunnes aikani on tullut. Tiedän nimesi ja tiedän, että olet lääkäri. Siksi saatoin uskoa hänet varjeluusi. Myös tiedän, että olet Ammonin pappi ja vannonut hänelle valasi.» Sen hän sanoi korostaen ja uhkaavasti, mutta levitin käteni kysyen: »Mitä merkitsee vala Ammonille?»
»Olet oikeassa», hän sanoi, »eikä sinun tarvitse sitä katua. Tiedä siis, että hän tulee levottomaksi, kun jumala lähestyy häntä. Mikään ei silloin voi häntä pidättää eikä hän salli vartijain seurata häntä. Siksi olitte turvassa koko yön eikä mikään vaara teitä uhannut, ja niinkuin näet, kantotuoli odottaa häntä. Entä tuo keihäsmies?» Hän osoitti Horemhebiä, joka seisoi sivussa koetellen kädellään keihäänsä terää haukka olkapäällään. »Kenties olisi paras, että hän kuolisi, sillä faraoiden salaisuuksissa ei ole jakamista monelle.»
»Hän peitti faraon vaipallaan, kun oli kylmä», sanoin. »Hän on valmis kohottamaan keihäänsä faraon vihamiehiä vastaan. Luuten, että hyödyt hänestä enemmän elävänä kuin vainajana, pappi Eje.» Silloin Eje viskasi hänelle huolimattomasti kultarenkaan ranteestaan ja sanoi: »Voit jonakin päivänä tulla tervehtimään minua kultaiseen taloon, keihäsmies.»
Mutta Horemheb antoi kultarenkaan pudota jalkoihinsa hiekkaan ja katsoi uhmaavasti Ejeen. »Otan käskyni vain faraolta», hän sanoi. »Ellen erehdy, on farao hän, joka kantaa kuninkaallista päähinettä. Haukka ohjasi minut hänen luokseen, siinä on merkkiä kylliksi.»
Eje ei suuttunut. »Kulta on kallista ja sitä tarvitaan aina», hän sanoi, poimi kultarenkaan hiekasta ja pani sen takaisin ranteeseensa; »Kumarra siis faraotasi, mutta keihääsi sinun on pantava pois hänen seurassaan.»
Vallanperijä astui luoksemme. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja riutuneet, mutta yhä hehkui niistä ihmeellinen kiihko, joka lämmitti sydäntäni. »Seuratkaa minua», hän sanoi, »seuratkaa minua kaikki uudelle tielle, sillä totuus on minulle kirkastunut.»
Seurasimme häntä kantotuoliin, joskin Horemheb mutisi itsekseen: »Keihäässä on totuus.» Mutta hän alistui antamaan keihäänsä esi juoksijalle ja saimme istuutua aisoille kantotuolin lähtiessä liikkeelle. Kantajat porhalsivat juoksuun, laiturin vieressä oli valmiina vene ja palasimme palatsiin samaa tietä kuin olimme tulleet herättämättä huomiota, vaikka kansaa oli valkoisenaan palatsin muurien ympärillä.
Saimme astua vallanperijän huoneisiin ja hän näytti meille suuria kreetalaisia ruukkuja, joiden pintaan oli maalattu eläviä kaloja ja eläimiä. Olisin suonut, että Thotmes olisi nähnyt ne, sillä ne todistivat, että taide saattoi olla toisenlaista kuin Egyptissä. Väsyttyään ja rauhoituttuaan vallanperijä käyttäytyi ja puhui järkevästi kuin tavallinen ikäisemme nuorukainen vaatimatta meiltä liioittelevaa kohteliaisuutta tai kunnianosoituksia. Sitten ilmoitettiin suuren kuninkaallisen äidin saapuvan häntä kumartamaan ja hän hyvästeli meitä luvaten muistaa meitä molempia. Poistuttuamme jäi Horemheb ymmällään katsomaan minuun.
»Olen huolissani», hän sanoi. »Minulla ei ole paikkaa, mihin mennä.»
»Jää huoletta tänne», neuvoin »Hän lupasi muistaa sinua. Siksi on parasta, että olet paikalla, kun hän muistaa sinut. Jumalat ovat oikullisia ja unohtavat pian.»
»Jäisinkö tänne parveilemaan näiden kärpästen kanssa», sanoi Horemheb ja osoitti hovimiehiä, jotka liikkuivat kuhisten vallanperijän huoneisiin johtavilla ovilla. »Ei, minulla on suuri syy huoleen», hän jatkoi synkin ilmein. »Mitä tulee Egyptistä, jonka farao pelkää verta ja jonka mielestä kaikki kansat, kielet ja värit ovat samanveroisia. Olen syntynyt sotilaaksi ja sotilaan järkeni sanoo, että se tietää pahaa sotilaille. Joka tapauksessa menen hakemaan keihääni. Se jäi esijuoksijalle.» Me erosimme ja kehoitin häntä tiedustelemaan minua Elämän talosta, jos hän kaipasi ystävää.
Ptahor odotti minua huoneessamme punasilmäisenä ja pahantuulisena. »Olit poissa, kun farao päivänkoitteessa veti viimeisen henkäyksensä», hän torui. »Sinä olit poissa ja minä nukuin, niin ettemme kumpikaan nähneet, miten faraon henki lensi lintuna hänen nenästään suoraan aurinkoon. Siitä on jo monta todistajaa. Myös minä olisin mielelläni ollut sitä todistamassa, sillä rakastan suuresti tällaisia ihmeitä, mutta sinä olit poissa etkä herättänyt minua. Kenen tytön vieressä makasit yösi?»
Kerroin hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, ja hän kohotti kätensä osoittamaan suurta kummastusta. »Ammon varjelkoon», hän sanoi. »Uusi farao on siis hullu.»
»En luule, että hän on hullu», sanoin epäröiden, sillä sydämeni oli oudosti kääntynyt sairaan nuorukaisen puoleen, jota olin suojellut ja joka oli ollut minulle ystävällinen. »Luulen, että hän on saanut vihiä uudesta jumalasta. Kun hänen ajatuksensa selvenevät hänelle itselleen, saamme kenties nähdä ihmeitä tapahtuvan Kemin maassa.»
»Ammon meitä sellaisesta varjelkoon», sanoi Ptahor kauhistuneena. »Kaada mieluummin minulle viiniä, sillä kurkkuni on kuiva kuin pöly maantiellä.»
Palvelija toi tallista verentyrehdyttäjän, joka kertoi ihmeissään faraon hevosten juovan kuparialtaista ja maalausten ja värillisten kivien koristavan niiden pilttuita. »Mutta härkiä en nähnyt», hän sanoi käyden alakuloiseksi. »Pelkään, ettei faraolla ole lainkaan härkiä. Sen sijaan näin lukuisia, hyvin merkillisiä unia maatessani pehkuissa. Näin Sinuhen taluttavan valkoista tammaa uhrattavaksi ja näin äitimuorini ilmielävänä puuhailevan keittiöaskareissa lännen maassa.»
»Se uni on helppo selittää», sanoi Ptahor. »Sinä olet se valkoinen tamma ja äitisi valmistaa sinulle tervetuliaisateriaa manalan majoissa, sillä ellen pahasti erehdy, meidän on kohta kuoltava kaikkien kolmen.»
Mutta verentyrehdyttäjä oli jo alistunut ajatukseen. »Luulen, että lännen maassa on suuria ja komeita härkiä», hän sanoi, »sillä äitimuorin puhellessa minulle ja varoitellessa, etten likaisi esi vaatettani, olin kuulevinani syvää ja voimakasta karjan ammuntaa läheisyydessäni. Mutta heräsin tähän ääneen ja huomasin vatsani ääntelevän ja laskeneeni veteni alleni. Se johtui viinistä. En näet ole tottunut juomaan viiniä, vaan pidän enemmän oluesta.»
Hän puheli vielä paljon muita tyhmyyksiä, kunnes meidät vieriin Oikeuden talon paviljonkiin, jossa vanha sinetin vartija istui oikeuden istuimella edessään neljäkymmentä nahkakääröä, joihin laki oli kirjoitettu. Aseelliset sotilaat ympäröivät meidät, niin ettemme voineet paeta, ja sinetinvartija luki nahkakääröstä lakia meille ja ilmoitti, että meidän oli kuoltava, koska farao ei toipunut kallonsa puhkaisemisen jälkeen. Katsoin Ptahoriin, mutta hän vain hymyili pyövelin astuessa esiin miekkoineen. »Aloittakoon verentyrehdyttäjä», hän sanoi. »Hänellä on kiireempi kuin meillä muilla, sillä hänen äitinsä keittää hänelle jo hernepuuroa lännen maassa.»