Ne jotka tahtoivat minulle hyvää, varoittivat minua usein puhumasta ääneen pahaa Horemhebista ja he sulkivat suuni kämmenillään, kun korkealla äänellä puhuin pahaa hänestä julkisilla paikoilla, ja pelkäsivät puolestani ja itsensä puolesta ja väistyivät luotani jättäen minut yksin. Ajan kuluessa näet Horemheb kävi yhä epäluuloisemmaksi kaikkia ihmisiä kohtaan ja halusi tietää kaiken, mitä ihmiset puhuivat hänestä, niin ettei pian ollut ainoatakaan julkista paikkaa tai viinitupaa, jossa ei olisi ollut Horemhebin korvaa kuuntelemassa ihmisten puheita ja valituksia. Minun on myönnettävä, että tällä tavoin tuli Horemhebin tietoon paljon väärinkäytöksiä, joista ihmiset eivät uskaltaneet valittaa hänelle, ja hän rankaisi väärintekijöitä ankaralla kädellä. Mutta sitä enemmän joutuivat kärsimään myös ne, jotka uskalsivat arvostella hänen tekojaan, ja monen selkä kepitettiin veriseksi ja lukuisia ihmisiä lähetettiin kaivoksiin ja louhoksiin heidän ilkeän kielensä tähden ja muutamia viskattiin myös noitina krokotiilien syötäväksi. Horemheb elätti kuitenkin korvansa faraon aitoista, niin etteivät he hyötyneet ilmiannoistaan eivätkä perineet tuhoon saattamiensa omaisuutta. Siksi ihmiset saattoivat pelastua sanoistaan antamalla lahjoja Horemhebin korville ja juottamalla heille runsaasti viiniä ja köyhät pelastuivat heistä antamalla vaimonsa tai tyttäriensä iloita heidän kanssaan, niin että Horemhebin korvat viettivät joutilasta ja iloista elämää ja palvelivat innokkaasti herraansa.
Horemheb sanoi itse: »Olen antanut jokaiselle hänen mittansa mukaan ja köyhäkin saa jälleen mittansa täytenä eikä öljyä ja rasvaa puutu enää savimajoistakaan. Iloitsen myös suuresti nähdessäni Egyptissä jälleen paljon lihavia lapsia, sillä lapset ovat Egyptin rikkaus ja terveistä pojista tulee hyviä sotilaita ja lihavat tytöt synnyttävät enemmän lapsia kuin laihat tytöt. Mutta joutilaisuus synnyttää velttoutta ja ylellisyys synnyttää levottomuutta ja pahoja puheita. Siksi minun on valvottava valtaani, koska Egyptin kansan muuten on pian aivan liian hyvä olla käyräsauvani kaitsemana.»
Siksi hän rasitti suuresti kansaa julkisilla töillä ja rakensi kivin laskettuja teitä ja kaivatti suuria kanavia, jottei kansa joutilaisuudessa hyvinä päivinäkään olisi ehtinyt juonitella hänen valtaansa vastaan. Siten kansa hänen hallitessaan oli kuin härkä, joka kyllä lihoo, mutta jonka kylkeä keihäs lakkaamatta kutkuttaa, niin ettei se koskaan saa rauhassa levähtää. Rakentamiinsa temppeleihin Horemheb antoi veistää kuvia ja kirjoituksia, jotka ylistivät hänen tekojaan ja voittojaan, niin että kansa joka päivä näki silmiensä edessä, miten hän oli palauttanut Egyptiin oikeuden vääryyden tilalle ja antoi jokaiselle hänen mittansa täytenä. Myös sadunkertojia, jotka istuivat matoillaan porttien luona ja katujen kulmissa ylistäen hänen suuria tekojaan ja kertoen hänen syntyperästään jumalisia satuja, hän suosi antaen heille lahjoja ja jakaen heille viljaa, öljyä ja olutta. Mutta sadunkertojat ovat monesti itsepintaista ja kujeilevaa väkeä, jolle mikään ei ole pyhää, ja siksi he kutoivat satuihinsa monia kirjavia lankoja ja saivat ihmiset nauramaan saduilleen. Horemheb oli kuitenkin itse liian turhamainen ymmärtääkseen, että sadunkertojat, joita hän palkitsi, salassa pilkkasivat häntä saduissaan eivätkä edes kaikki kuulijat ymmärtäneet sadunkertojia, vaan kuuntelivat suu auki ihmetellen ja kohotellen käsiään hämmästyksestä, kun sadunkertojat uskottelivat heille Horemhebin syntyneen Horusjumalan pysähtyessä matkoillaan Hetnetsutissa kykkimään tiepuolessa.
Mutta ajan kuluessa Horemheb kävi vieläkin epäluuloisemmaksi ja tuli päivä, jona hänen vartijansa tulivat talooni ja pukivat sandaalit jalkaani ja käärivät vaatteen ympärilleni ja karkottivat keihäänvarsilla sairaat pihastani viedäkseen minut Horemhebin eteen. Silloin oli jälleen kevät ja tulva oli laskenut ja pääskyset sujahtelivat nuolennopeina yli virran keltaisesta mudasta painavan veden levottomasti kirahdellen. Vartijat taluttivat minut Horemhebin eteen ja hän oli vanhentunut näinä vuosina ja hänen niskansa oli painunut kumaraan ja hänen kasvonsa olivat käyneet keltaisiksi ja lihakset kohosivat kyhmyinä hänen laihassa, pitkässä ruumiissaan. Hän katsoi minuun silmin, joissa ei enää ollut iloa, ja puhutteli minua sanoen:
»Sinuhe, olen monta kertaa antanut varoittaa sinua, mutta et välitä varoituksistani ja puhut yhä ihmisille sanoen, että sotilaan ammatti on halveksittavin ja alhaisin ammatti kaikista ammateista ja sanot, että lasten on parempi kuolla äitinsä kohdussa kuin syntyä sotilaiksi ja että kaksi tai kolme lasta riittää naiselle eikä hänen tarvitse synnyttää useampia lapsia, vaan on parempi, että hän on onnellinen kasvattaessaan kolmea lasta kuin onneton ja köyhä kasvattaessaan yhdeksää ja kymmentä lasta. Myös olet sanonut, että kaikki jumalat ovat samanlaisia ja kaikki temppelit pimeitä taloja, ja olet sanonut, että väärän faraon jumala oli suurempi kaikkia muita jumalia. Ihmisen ei myöskään pidä myydä ja ostaa toista ihmistä orjana, niin olet sanonut, ja olet sanonut, että kansa, joka kyntää ja kylvää, ja niittää ja kerää sadon aittoihin, omistaa maan, jota se kylvää, ja aitat, joihin se kerää sadon, vaikka maa olisi faraon tai jumalan maata. Vielä olet sanonut, ettei minun valtani muka suurestikaan eroa heettiläisten vallasta ja paljon muuta vielä hullumpaa olet sanonut, niin että joku toinen olisi paljon vähemmän vuoksi jo aikaa joutunut louhoksiin murtamaan kiveä ja palvelemaan keppiä. Mutta olen ollut pitkämielinen sinua kohtaan, Sinuhe, koska kerran olit ystäväni, ja niin kauan kuin pappi Eje eli tarvitsin sinua, koska olit ainoa todistajani häntä vastaan. Enää en kuitenkaan tarvitse sinua, vaan paremminkin sinusta ja kaikesta, minkä minusta tiedät, saattaa olla vahinkoa minulle, niin kauan kuin elät. Jos olisit viisas, olisit pitänyt suusi kiinni ja elänyt hiljaista elämää ja tyytynyt omaasi, sillä totisesti sinulta ei ole mitään puuttunut, mutta sen sijaan syydät suustasi sontaa päälleni enkä enää kauempaa voi sietää sitä.»
Hän suuttui puhuessaan ja alkoi läiskytellä kultaisella ruoskalla laihtuneita sääriään ja rypisti kulmiaan ja jatkoi: »Totisesti olet kuin hiekkakirppu varpaitteni välissä ja paarma hartioissani enkä siedä puutarhassani pensaita, jotka eivät kanna hedelmää, vaan työntävät vain myrkyllisiä piikkejä. Jälleen on kevät Kemin maassa ja pääskyset alkavat kaivautua mutaan kesäksi veden laskiessa ja kyyhkynen kujertaa ja akaasiat puhkeavat kukkaan. Tämä on pahaa aikaa, sillä kevät synnyttää aina levottomuutta ja turhia puheita ja innostuneet pojannulikat näkevät punaista silmissään ja poimivat kiviä maasta ja kivittävät vartijoita ja kuviani temppelissä on jo tahrittu härkien sonnalla. Siksi minun on karkotettava sinut Egyptistä, Sinuhe, niin ettet koskaan enää näe Kemin maata, sillä jos sallin sinun jäädä tänne, tulee päivä, jona minun on annettava tappaa sinut, enkä tahtoisi tehdä sitä, koska kerran olet ollut ystäväni. Hullut sanasi voivat näet olla kipinä, joka sytyttää kuivat kaislat, ja kaislojen kerran sytyttyä ne palavat roihuna poroksi. Siksi pahat sanat ovat joskus vaarallisempia kuin keihäät ja puhdistan pahat sanat Kemin maasta, kuten hyvä puutarhuri puhdistaa rikkaruohot vihannespenkistään, ja ymmärrän hyvin heettiläisiä, jotka seivästävät kaikki noidat teittensä varsille. En näet salli Kemin maan enää roihuavan liekeissä, en ihmisten tähden enkä jumalien tähden, ja siksi karkotan sinut, Sinuhe, koska varmaan et koskaan ole ollut egyptiläinen, vaan olet jokin kummallinen epäsikiö ja sekoitettua verta, niin että sairaassa päässäsi pesivät sairaat ajatukset.»
Kenties hän oli oikeassa ja kenties sydämeni vaiva johtui siitä, että faraoiden pyhään vereen sekaantui veressäni kuolevan Mitannin maailman päivänlaskusta kalpea veri. Silti minun täytyi hihittää hänen sanojensa tähden ja kohteliaisuudesta panin käden suuni eteen hiliitäkseni hillitystäni. Pelästyin näet suuresti hänen sanojensa tähden, sillä Theba oli minun kaupunkini ja olin syntynyt ja kasvanut Thebassa enkä halunnut elää missään muussa kaupungissa kuin Thebassa. Nauruni loukkasi kuitenkin suuresti Horemhebia, joka oli odottanut minun heittäytyvän kasvoilleni maahan hänen eteensä ja rukoilevan armoa häneltä. Siksi hän huitaisi faraon ruoskalla eteensä ja huusi: