Kauhistuin suuresti, sillä kauhistavaa oli, että halpasyntyinen oli rohjennut kohdistaa katseensa faraon tyttäreen ja himoita häntä sydämessään. Siksi sanoin: »Kukaan kuolevainen ihminen ei voi häneen kajota, ja jos joku hänet nai, niin se on hänen veljensä, vallanperijä, kohottaakseen hänet suurena kuninkaallisena puolisona rinnalleen. Niin on käyvä, luin sen prinsessan katseesta kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, sillä ketään muuta hän ei katsellut kuin veljeään. Pelkäsin häntä, sillä hän on nainen, jonka jäsenet eivät lämmitä ketään, ja hänen soikeissa silmissään on tyhjyys ja kuolema. Siksi sanon minäkin: lähde pois, Horemheb, ystäväni, sillä Theba ei ole sinua varten.»
Mutta Horemheb sanoi kärsimättömästi: »Tuon kaiken tiedän hyvin ja paremmin kuin sinä, niin että puheesi on kuin kärpäsen surinaa korvissani. Palatkaamme sen sijaan siihen, mitä äsken puhuit paholaisista, sillä sydämeni on täysi ja juotuani viiniä tahtoisin naisen kenen hyvänsä hymyilevän minulle. Mutta hänen pukunsa pitää olla kuninkaallista pellavaa ja hänen päässään täytyy olla tekotukka ja hänen on maalattava suunsa ja poskensa kellanpunaisiksi, eikä himoni syty häneen, elleivät hänen silmänsä ole soikeat kuin kuun kaari taivaalla.»
Myös minä hymyilin ja sanoin: »Puhut viisaasti. Miettikäämme siis yhdessä ystävinä, miten sinun on paras menetellä. Paljonko sinulla on kultaa?» Horemheb sanoi korskeasti: »En ole viitsinyt punnita kultaani, sillä kulta on vain sontaa jaloissani. Mutta minulla on ketju kaulassani ja renkaat ranteissani. Se riittänee?»
»Ehkei kulta ole tarpeen», sanoin. »Kenties on viisaampaa, jos vain hymyilet, sillä naiset, jotka pukeutuvat kuninkaalliseen pellavaan, ovat oikullisia ja hymysi voi sytyttää jonkun heistä. Eikö palatsissa ole ketään sellaista, sillä miksi haaskaisit hukkaan kultasi, jota vielä voit tarvita?»
»Minä heitän veteni palatsin muurille», sanoi Horemheb. »Mutta tiedän toisen tavan. Upseeritovereitteni joukossa on muuan Kefta, kreetalainen, jota potkaisin, kun hän nauroi minulle, niin että hän alkoi kunnioittaa minua. Hän kutsui minut tänään kanssaan ylhäisten pitoihin taloon, joka sijaitsee jonkun kissanpäisen jumalan temppelin vieressä, mutta jumalan nimeä en satu muistamaan, sillä en aikonut mennä sinne.»
»Tarkoitat Bastia», sanoin. »Tiedän kyllä temppelin ja paikka sopii varmaan tarkoitukseesi, sillä kevytmieliset naiset rukoilevat mielellään kissanpäistä ja uhraavat hänelle saadakseen rikkaita rakastajia.»
»Mutta en mene sinne, ellet tule mukaani, Sinuhe», sanoi Horemheb ja kävi varsin noloksi. »Olen halpasyntyinen ja tosin osaan potkia ja heiluttaa ruoskaa, mutta en tiedä, miten Thebassa käyttäydytään, enkä tiedä, miten nimenomaan naisia kohtaan käyttäydytään Thebassa. Sinä olet maailmanmies, Sinuhe, ja syntynyt Thebassa. Siksi sinun on tultava mukaani.»
Olin juonut viiniä ja hänen luottamuksensa mairitteli minua enkä halunnut tunnustaa hänelle, että tiesin naisista yhtä vähän kuin hän itse. Sen verran olin juonut viiniä, että lähetin Kaptahin hakemaan meille kantotuolin ja sovin kantajien kanssa maksusta Horemhebin juodessa lisää viiniä rohkaistakseen sydäntään. Kantajat kantoivat meidät Bastin temppelin luokse ja nähtyään, että talon edessä, mihin olimme menossa, paloivat soihdut ja lamput, he alkoivat äänekkäästi riidellä maksusta, kunnes Horemheb läimäytti heitä pari kertaa ruoskallaan, niin että he loukkaantuneina vaikenivat. Temppelin portin luona oli nuoria naisia, jotka hymyilivät meille ja kutsuivat meitä uhraamaan kanssaan, mutta heidän yllään ei ollut kuninkaallista pellavaa ja heillä oli tavalliset hiukset, joten emme piitanneet heistä.
Menimme sisään ja minä astuin edellä eikä kukaan kummeksinut tuloamme, vaan iloiset palvelijat kaatoivat vettä käsillemme ja kuistikolle asti huokui talosta lämpimien ruokien ja voiteiden ja kukkien tuoksu. Orjat koristivat meidät kukkaseppeleillä ja astuimme saliin, iillä viini teki meidät rohkeiksi.
Mutta astuttuani saliin en nähnyt ketään muuta kuin naisen, joka tuli meitä vastaan. Hän oli pukeutunut kuninkaalliseen pellavaan, niin että hänen jäsenensä näkyivät kankaan lävitse kuin jumalien jälenet hänen astuessaan meitä vastaan. Hänen päässään oli painava, lininen tekotukka ja hänen yllään oli monta punaista korua ja hänen silmäkulmansa oli maalattu mustiksi ja silmänalukset vihreiksi. Mutta vihreämmät kaikkea vihreää olivat hänen silmänsä ja ne olivat kuin Niili kesän paahteessa, niin että sydämeni hukkui niihin, sillä hän oli Nefernefernefer, jonka kerran olin kohdannut Ammonin suuren temppelin pylväikössä. Hän ei tuntenut minua enää, vaan katsoi kysyvästi meitä ja hymyili Horemhebille, joka kohotti upseerinruoskansa tervehdykseen. Myös nuorukainen, jonka nimi oli Kefta, kreetalainen, näki Horemhebin ja juoksi hänen luokseen kompastellen jakkaroihin ja syleili häntä ja sanoi häntä ystäväkseen. Mutta minua ei kukaan huomannut, niin että minulla oli aikaa katsella kyllikseni Sydämeni sisarta. Hän oli vanhempi kuin muistin eivätkä hänen silmänsä enää hymyilleet, vaan olivat kovat kuin vihreät kivet. Hänen silmänsä eivät hymyilleet, vaikka hänen suunsa hymyili, ja ensimmäiseksi hän katseli kultaketjua Horemhebin kaulassa. Mutta siitä huolimatta kävivät polveni heikoiksi katsellessani häntä.
Salissa oli myös muita vieraita ja sen seinät olivat parhaiden taiteilijain maalaamat ja kattoa kannattivat kirjavat liljapylväät. Salissa oli naineita ja naimattomia naisia ja kaikkien vaatteet olivat ohuinta pellavaa ja kaikilla oli tekotukat ja paljon koruja. He nauroivat miehille, jotka heitä ympäröivät, ja miehet olivat nuoria ja vanhoja, kauniita ja rumia, ja myös miehillä oli kultaisia koruja ja heidän kauluksensa olivat jalokivistä ja kullasta painavat. Kaikki huusivat ja nauroivat ja lattialla oli nurin viiniruukkuja ja maljoja ja kukkia oli poljettu lattialle ja syyrialaiset soittajat heiluttivat heliseviä soittopelejään, niin että puhe ei kuulunut. He olivat juoneet paljon viiniä, sillä muuan nainen voi pahoin ja palvelija ojensi liian myöhään astian hänelle, niin että hän tahri pukunsa, ja kaikki nauroivat hänelle.
Kefta, kreetalainen, syleili myös minua ja tahri voiteella kasvoni sanoen minua ystäväkseen. Mutta Nefernefernefer katsoi minuun ja sanoi: »Sinuhe! Olen tuntenut kerran erään Sinuhen. Myös hän aikoi lääkäriksi.»
»Olen sama Sinuhe», sanoin ja katsoin häntä silmiin ja vapisin katsoessani häntä silmiin.
»Ei, sinä et ole sama Sinuhe», hän sanoi ja teki torjuvan eleen käsillään. »Sinuhe, jonka tunsin, oli nuori poika ja hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin gasellin silmät. Mutta sinä olet jo mies ja sinulla on miehen tavat ja kulmiesi välissä on kaksi ryppyä eivätkä kasvosi ole sileät kuin hänen.»
Näytin hänelle sormuksen ja vihreän kiven sormessani, mutta hän ravisti päätään muka ymmällään ja sanoi: »Olen saanut rosvon talooni, sillä olet varmaan tappanut tuon Sinuhen, jota katsellessa sydämeni iloitsi. Totisesti olet tappanut hänet ja varastanut häneltä sormuksen, jonka kerran hänelle annoin peukalostani ystävyytemme muistoksi. Hänen nimensäkin olet varastanut eikä enää ole olemassa Sinuhea, johon mielistyin.» Hän kohotti kätensä ilmaistakseen surunsa. Silloin sydämeni tuli katkeraksi ja suru vuoti jäseniini. Otin sormuksen sormestani, ojensin sen hänelle ja sanoin: »Ota siis sormuksesi takaisin. Menen pois, jotten häiritse iloasi, sillä en halua olla sinulle häiriöksi.» Mutta hän sanoi: »Älä mene!» Hän laski kätensä kevyesti käsivarrelleni niinkuin kerran ennen ja sanoi vielä heikosti: »Älä mene!» Hänen tehdessään näin tiesin, että hänen sylinsä polttaisi minua tulta pahemmin ja etten koskaan enää voisi olla onnellinen ilman häntä. Mutta palvelijat kaatoivat meille viiniä ja joimme ilahduttaakicmme sydäntämme eikä koskaan viini ole ollut suloisempi suussani.